Tämän päivän kaikki tekstit liittyvät Kristuksen kuninkuuteen ja kirkastumiseen. Valitsin tekstini tänään Vanhan testamentin puolelta. Se on päivän evankeliumitekstin taustateksti, koska se on kertomus Elian taivaiseen ottamisesta.

Nimittäin tämän kertomuksen jälkeen tapaamme Elian vasta sellaisen tuhannen vuoden päästä, kun hän ilmestyy Kristukselle yhdessä Mooseksen kanssa kirkastusvuorella.

Mutta lähdetään liikkeelle silti kirkastusvuorelta, koska se avaa saarnan avaintermiä – ”ohutta paikkaa”.

Ohut paikka kirkastusvuorella

Kelttiläisessä hengellisyydessä on sanonta ’thin place’, eli ’ohut paikka’. Termi on lähtöisin jo esikristilliseltä ajalta Irlannin mailta. Sillä tarkoitetaan paikkaa, jossa maa ja taivas kohtaavat. Se ei ole vain paikka; vaan tapahtuma, kun maan ja taivaan välinen raja häviää ja Jumala tuntuu olevan erityisen lähellä ihmistä.

Tällainen hetki oli kirkastusvuorella, kun Elia, Mooses ja Jeesus kävivät keskustelemaan yhdessä. Voidaan varsin perustellusti sanoa, että tuossa hetkessä ajallinen ja ajaton kohtasivat. Olihan siinä ajallista ja ajatonta kerrakseen. Mooses useamman vuosituhannen takaa ja Eliakin hypähti tuhannen vuotta – ja kaikki kirkkaissa hahmoissa kuin ikuisuudesta. Paikalla oli myös kolme opetuslasta ja heille tämä kokemus oli erityisesti ”ohut paikka”.

Ohuella paikalla raja maan ja taivaan välillä on todella ohuen ohut ja on kuin tuon rajan ylittäminen tuolloin on erityisen helppoa. Se on hetki, jossa Jumala astuu erityisen voimakkaasti läsnä olevaksi meidän ajallisessa maailmassamme. Ei niin etteikö Jumala ei olisi läsnä jatkuvasti keskellämme, mutta ohuella paikalla me ihmiset koemme hänen läsnäolonsa tavallista voimakkaammin.

Ja vaikka tuo hetki tuntuu ajallisen silmin epätodelliselta, niin ihminen on luotu tuota varten. Silloin hänessä toteutuu Jumalan suunnitelma – ihminen on läsnä Jumalan edessä. Tätä varten Kristus lunasti meidät. Että me voisimme tulla Jumalan kirkkauteen kohtaamaan hänet. Ja ihmisen näkökulmasta tuossa hetkessä taivas ja maa kohtaavat.

”Ohuella paikalla” inhimillinen ja taivaallinen kohtaavat. Ja tässä erityisessä hetkessä tapahtuu aina jotain merkittävää. Se on hetki, jossa kohtaat Kristuksen. Se on hetki, jossa Kristus kysyy sinulta saman kysymyksen, minkä hän kysyi evankeliumin sivuilla sokealta mieheltä:

”Mitä haluat minun tekevän sinulle?” (Mark. 10:51; Luuk. 18:41)

Kun kuulet tuon kysymyksen omalla kohdallasi, silloin olet ”ohuella paikalla” ja saat kokea nk. ’kairos’-hetken todellisuuden. Ai, mikä ’kairos’ -hetki?

’Kairos’-hetki tai -aika ei ole määrämittaista aikaa, kuten kellon osoittama ’kronos’-aika. ’Kairos’-aikaa ei mitata määrässä, vaan laadussa. Kun ’kairos’-ajan viisari nytkähtää seuraavaan aikaan, se on siirtymä elämän laadussa uuteen aikaan.

Kairos mittaa aikakausia – ei mekaanisen ajan kulumista. Kronos aika kulkee eteenpäin vähät välittämättä ajan laadusta, mutta ’kairos’ tarkoittaa aikakauden muutosta. Se on siis jotain sellaista, missä jokin asia muuttuu niin perusteellisesti, että voidaan sanoa aikakauden vaihtuneen. Eli kronos-kello vain tikittää, mutta kairos-kello herättää. Näin asian voi lyhyesti kiteyttää.

Ja jotta me voimme tulle omassa elämässämme tähän murrokseen, missä kairos-aika vaihtuu, tarvitaan ”ohut paikka” eli hetki, jossa Jumalan valtakunta ja tämä ajallinen kohtaavat. Näin kansankielellä se on se hetki, kun ihmisen käsi tarttuu Jumalan käteen. Mutta kuten tiedät tätä kosketusta edeltää monta, kun kädet vähän kerrassaan lähestyvät toisiaan. Tällöin kuluu kronos-aikaa, kun kairos-aika odottaa ohuen paikan ihmettä – käsien kosketusta.

Tätä katsomme nyt profeetta Elisan näkökulmasta, kun Elia otettiin taivaaseen.

Teksti

Puhun Elian taivaaseen ottamisesta ja valitsen siis näkökulmaksi ihmisnäkökulman. Tällä tarkoitan sitä, että katson tapahtumia sellaisen henkilön näkökulmasta, joka seuraa niitä tavallaan sivusta, mutta kuitenkin hän on tuon tapahtuman aiheuttaman muutoksen kohteena.

Aika usein näet tällainen ”ohuen paikan” kohtaaminen johtaa muutoksen ihmisen elämässä – eli astumisen uuteen kairos-aikaan. Joskus Jumala joutuu jopa venyttämään tätä kronos-aikaa, että me saamme tilaa ja uskallusta astua niiden esteiden yli, jotka saavat meidät epäröimään astumista uuteen aikaan.

Evankeliumitekstissä opetuslapset lähtivät kirkastusvuorelta toki edelleen alas yhdessä Jeesuksen kanssa, mutta aika oli jo muuttunut. Jeesus alkoi kulkea kohti tehtäväänsä ihmiskunnan sovittajana ja puhe siitä haastoi opetuslapsia astumaan esiin siihen, mihin Jeesus heitä oli valmistanut ja valmisti vielä hetken.

Meidän tekstissämme Elisa puolestaan jäi vain katsomaan, kun Elia karautti pysyvästi hänen luotaan vankkureilla ikuisuuteen. Luetaan nyt tekstimme.

”Siihen aikaan, kun Herra aikoi ottaa Elian tuulispäässä ylös taivaaseen, Elia ja Elisa olivat lähdössä Gilgalista. Elia sanoi Elisalle: ”Jää sinä tänne, sillä Herra on lähettänyt minut Beteliin.” Mutta Elisa vastasi: ”Niin totta kuin Herra elää ja sinä itse elät, minä en jätä sinua.” Ja he menivät Beteliin.

Betelissä olevat profeetanoppilaat tulivat Elisan luo ja sanoivat hänelle: ”Tiedätkö, että Herra ottaa tänään mestarisi pois sinun pääsi ylitse?” Hän vastasi: ”Kyllä minä tiedän, olkaa vaiti.” Elia sanoi hänelle: ”Elisa, jää sinä tänne, sillä Herra on lähettänyt minut Jerikoon.” Mutta hän vastasi: ”Niin totta kuin Herra elää ja sinä itse elät, minä en jätä sinua.” Ja he tulivat Jerikoon.

Jerikossa olevat profeetanoppilaat tulivat Elisan luo ja sanoivat hänelle: ”Tiedätkö, että Herra ottaa tänään mestarisi pois sinun pääsi ylitse?” Hän vastasi: ”Kyllä minä tiedän, olkaa vaiti.” Elia sanoi hänelle: ”Jää sinä tänne, sillä Herra on lähettänyt minut Jordanille.” Mutta hän vastasi: ”Niin totta kuin Herra elää ja sinä itse elät, minä en jätä sinua.” Ja he lähtivät yhdessä.

Viisikymmentä miestä profeetanoppilaiden joukosta lähti myös, ja he jäivät seisomaan jonkin matkan päähän, kun taas nuo kaksi seisahtuivat Jordanin rannalle. Elia otti viittansa, kääri sen kokoon ja löi sillä vettä. Vesi jakautui kahtia, ja he kulkivat virran yli kuivaa myöten.

Kun he olivat tulleet yli, Elia sanoi Elisalle: ”Pyydä minua tekemään hyväksesi jotakin, ennen kuin minut otetaan pois luotasi.” Elisa sanoi: ”Tulkoon minulle kaksinkertainen osa sinun hengestäsi.” Elia vastasi: ”Vaikeitapa pyydät! Mutta jos näet, kuinka minut otetaan pois luotasi, niin se täytetään, mutta jollet näe, sitä ei täytetä.” Kun he näin kulkivat ja puhelivat, ilmestyivät äkkiä tuliset vaunut ja tuliset hevoset, jotka erottivat heidät toisistaan, ja Elia nousi tuulispäässä taivaaseen. ” (2. Kun. 2:1-11)

Aika erikoinen kertomus, eikö totta? Tai ei se niin erikoinen ole; se on Jumalan arkipäivää ja voisi olla sitä meillekin, jos ymmärtäisimme kuin suuri Jumalamme on ja kuinka hänelle on kaikki mahdollista. Jos eläisimme tässä ymmärryksessä, sanoisimme vain, että ”Katsos, Taivaan Isä taas teki taas jotain ihan uutta.”

Elisan ”ohut paikka”

Huomasitko, kuinka tekstissä ajallisen ja iankaikkisen raja rakoilee. Äkkiä katsottuna näemme, että Elia on ”ohuella paikalla”, kun hän siirtyy iäisyyteen. Mutta Elian näkökulmasta tekstissä ei tapahtunut oikeastaan mitään erityistä, koska onhan niin, että me kaikki kohtaamme vuorollaan oman aikamme loppumisen täällä ajassa. Oli tullut Elian aika siirtyä tästä ajasta ikuisuuteen – astua rajan yli Taivasten valtakunnan puolelle.

Toki on myönnettävä, että tapa, miten kaikki tapahtui, oli varsin poikkeuksellinen. Mutta jos mietit tarkasti, niin eikö tuo tapahtuma jättänyt nimenomaan jäljen Elisaan, joka sai nähdä ja todistaa tapahtumaa vierestä.

Ja juuri tämä tekee tekstistä kiintoisan. Elian ”ohut paikka” oli etenkin nuoren profeetanoppilas Elisan ”ohut paikka”. Hänelle tämä kohtaaminen tuonpuoleisen kanssa ei näet merkinnyt tämän ”kronos-ajan” loppua, vaan uuden aikakauden eli ’kairos’-ajan alkua. Kun Elian ”kronos-viisari” värähti viimeisen kerran, samalla Elisan ”kairos-viisari” siirtyi osoittamaan uutta aikaa hänen elämässään.

Se merkitsi loppua profeetta Elian seuraamiselle ja alkua itsenäisyydelle Jumalan profeettana. Toisin sanoen tämä ”ohut paikka” oli Elisan näkökulmasta loppu Elian seuraamiselle ja alku Jumalan seuraamiselle.

Tyypillisesti kiinnitämme tekstissä huomion lähes poikkeuksetta vain tekstin aivan loppuun Jordanin vastarannalla. Näin siksi, että siinä tapahtuu meidän näkökulmastamme jotain yliluonnollista. Ja totta tämäkin.

Ei sitä joka päivä näe veden jakautuvan kahtia tai jonkun karauttavan tulisissa vaunuilla tulisten hevosten vetämänä taivaaseen. Mutta kysynpä vain, että eikö Jumala todella ollut läsnä kertomuksessa aiemmin? Eikö hän ollut läsnä jo niissä keskusteluissa, jotka Elia ja Elisa käyvät tapahtumaa? Nämäkin olisivat voineet olla Elisan ”ohuita paikkoja”, jos hän olisi tiedostanut, mistä tässä kaikessa on kyse Jumalan näkökulmasta.

Elisan tie ”ohuella paikalla”?

Jos olen oikein ymmärtänyt, niin Raamattu on kirja, joka kertoo Jumalasta ja hänen teoistaan. Ja jos oikein ymmärtänyt, niin Raamatussa ei ole yhtään kohtaa, missä Jumala ei olisi ollut läsnä. Minun Raamatussa hän on läsnä jopa sanojen ja kirjain väleissä. Ei hän ole kaukana.

Väitän siis, että Jumala oli läsnä tapahtumien kulussa jo siinä, kun Elia ja Elisa kulkevat matkaa Gilgal, Betel, Jeriko ja Jordan. Hän oli läsnä jokaisessa paikassa, kun Elia ja Elisa kävivät saman keskustelun uudestaan ja uudestaan, kunnes matka taas jatkui.

Jos tuo Jordanilla tapahtunut tulisten vaunujen kohtaus olisi ollut tämän kertomuksen ainut oleellinen viesti, niin miksi ihmeessä kirjoittaja näin pitkästi ja jopa puuduttavasti toistaa sama kertomusta matkasta? Mikä siis on tämän alkuosan viesti? Ja eikö juuri painottamalla asiaa kirjoittaja tahdo osoittaa meille, mikä on tärkeää?

Väitän, että Elisa eli tuon koko matkan ”ohuella paikalla” – eli hän tunsi Jumalan kutsun astua esiin. Hän tunsi koko matkan sen, miten Jumala veti häntä puoleensa ja ikään kuin sanoi, että ”sinun aikasi on tullut, Elisa”.

Ja tämä on minusta mielenkiintoista. Miksi me lukijoina emme näe hänen Jumalan vaikutusta vasta kuin vasta siinä, kun Jordan kuivuu ja hevoset astuvat taivaalle? Miksi me emme tunnista hänen vahvaa läsnäoloaan jo profeettojen sanailussa toisilleen?

Elettiin aikaa, kun profeetta Elisan oli määrä astua tehtäväänsä Jumalan profeettana. Oli Elisan kairos-aika. Se odotti vain sitä, että Elisa astuisi siihen, mutta hänellä oli esti. Oli jotain, mikä esti Elisaa astumasta ”ohuelle paikalle” profeetaksi ajan ja ikuisuuden rajalle, missä hänen mestarinsa Elia oli elänyt jo vuosia.

Tekstissä tämä merkillinen matka kaupungista toiseen kuvaa paitsi Elisan suhdetta oppilaana profeetta Eliaan, myös sitä, miten tästä suhteesta oli tullu este sille, että Elisa astuisi tehtäväänsä. Jotta pääsemme tähän ajatukseen kiinni, palaamme hetken ajassa taakse päin Elisan kutsuun.

Elisan kutsu

Profeetta Elisan kutsu on ensimmäisen kuningasten kirjan puolella (1. Kun. 19:19-21). Se on lyhyt kertomus, missä Elia vahvistaa kutsun peittämällä Elisan viitallaan (1. Kun. 19:19-21). Se on ele, jolla myös kuninkaat osoittivat jatkajansa perimysjärjestyksessä. Elian aika ei tuolloin ollut vielä astua syrjään, mutta Elisan aika oli lähteä Elian mukaan oppimaan, jotta hänkin tuntee Jumalan.

Elisan kutsu palvelemaan – nopean laskutoimituksen perusteella – tapahtui jo vuosia ennen Elian taivaaseen ottamista. Uskoakseni Elisa ehti palvella ja seurata Eliaa ainakin reilut viisi vuotta (857 / 854 → 848). Se on varmasti aika, jolloin sitä ehtii jo kiintyä ja toisaalta myös tottua.

Ja nyt palaamme taas kertomukseemme. Elisa siis oli samassa tilanteessa kuin opetuslapset kirkastusvuorella. Oli aika irrottaa napanuora ja alkaa hengittämään itse Jumalan kirkkautta.

Elia poistuu estradilta

Nyt vihdoin oltiin tultu siihen hetkeen, että mestarin oli aika astua sivuun estradilta ja oppipojan piti uskaltautua mestarinsa paikalle. Tätä korostaa tekstissä profeetanoppilaiden Gilgalissa, Betelissä ja Jerikossa toistama kysymys:

”Tiedätkö, että Herra ottaa tänään mestarisi pois sinun pääsi ylitse?”

Kysymys viittaa siihen, että Elia ei enää olisi Elisan mestari ja hänen oppiaikansa Elian yhteydessä olisi loppuva. Elisa tiesi tämän, mutta ei kokenut olevansa valmis, minkä tähden hänen vastauksestaan paistaa pieni ärtymys:

”Kyllä minä tiedän, olkaa vaiti.”

Tämä toistui jokaisessa paikassa, missä Elia vieraili. Nämä paikat olivat pyhättöjä ja profeettakoulujen kaupunkeja.

Toinen asia, mikä toistui jokaisella paikkakunnalla aina Jordanille asti oli Elian pyyntö tai käsky Elisalle:

”Jää sinä tänne, sillä Herra on lähettänyt minut…”

Elia toisti nämä sanat jokaisessa paikassa: Gilgal, Betel ja Jeriko. Silti hän löysi Elisan seurastaan vielä neljännelläkin paikalla Jordanin rannalla ja vieläpä vastarannallakin. Nimittäin Elisa vastasi Elian pyyntöön joka kerta samalla tavalla:

”Niin totta kuin Herra elää ja sinä itse elät, minä en jätä sinua.”

Elisa ei ollut valmis jättämään Eliaa. Hän seurasi jääräpäisesti Eliaa, mikä samaan aikaan esti häntä astumassa kokoaikaisesti ”ohuelle paikalle” ja sen myötä uuteen kairos-aikaan – aikakauteen.

Elian piti väistyä, jotta Elisa uskalsi astua omalle paikalleen. Pyhä mies Elia – mentori ja opettaja – oli tullut Elisalle esteeksi astua Jumalan hänelle valmistamalle paikalle. Tästä syystä Elian piti väistyä, jotta Elisa uskalsi astua tehtäväänsä ja toimia.

Sanoisin jopa niin, että Elian ’näyttävä’ pois lähtö oli merkki Elisalle, että hänen aikansa oli nyt alkanut.

Matkalla ’ohuen paikan’ elämään

Käännän huomion omaan elämäämme. On aika arvioida omaa tekemistä; estääkö minua jokin astumasta ”ohuelle paikalle”? Mitä jos Jumalan uusi aika odottaa minua?

Kysymys kuuluu – mitä Jumalan pitää ottaa sinun ja minun elämästä pois, jotta hän saa tilaa – ja me olemme valmiit luottamaan häneen? Mikä on minun esteeni, joka estää minua tulemasta ’ohuelle paikalle’? Herra on läsnä, mutta miksi minä en ole läsnä enkä valmis?

Minullakin on ollut asioita ja ihmisiä, jotka on pitänyt luovuttaa, jotta Jumala on saanut tilaa toimia. On rakenteita, johon turvaan. On ihmisiä, jotka ovat minulle tekosyy olla tarttumatta toimeen. He voivat olla ihmisiä, joissa roikun kiinni tai ihmisiä, joiden tähden en uskalla astua esiin.

Onneksi Herra vapauttaa meitä kaikesta tällaisesta – elämään ”ohuen paikan” -elämää Kristuksessa. Ainoa terve riippuvuus tässä maailmankaikkeudessa on riippuvuus Kristuksesta.

Uskon saman prosessin jatkuvan edelleen omassakin elämässäni. Niin helposti löydän itseni taas kerran roikkumasta kiinni jossain, kun Herra tahtoisi viedä minua eteenpäin. Kristus tekee taukoamatta työtä, jotta meissä säilyy tila hänelle. Tämä on Jumalan armotyötä.

Kenelle se merkitsee sitä, että hänen ’oppi-isänsä’ tai mestarinsa on aika siirtyä pois tästä ajasta tai ainakin toisaalle maantieteellisesti, jotta hän uskaltaa antaa tilaa elämässään Herralle. Kenelle se on aikakauden muutos siinä, kun aika horjuttaa kestämättömiä rakenteita ja on tullut aika luoda uutta Kristus-kallion varaan.

Joskus meidät riisutaan sairauden kautta. Joskus meitä riisutaan elämän koettelemuksissa. Ja olenpa tietoinen siitäkin, että joskus tuo tie vie täydellisen pimeän yön läpi ennen kuin ihminen sisäistää tarpeensa Jumalan kirkkauteen elämässään.

Jumalan sydämellesi laskema näky – toisin sanoen kutsu elää ”ohuella paikalla” tarkoittaa meidän elämässämme ehdotonta – tosin helppoa ja yksinkertaista – arvojärjestystä. Siinä ykkössija kuuluu Jumalalle, toinen sija kuuluu samoin hänelle ja niin kuuluu myös kolmas jne.

Lopputuloksena on elämä, jossa ei ole sellaista osa-aluetta, joka ei kuuluisi Jumalalle. Ei siis enää ole mitään asiaa eikä päätöstä, joka ei kuulu Herralle.

Jos eristämme Jumalan vain yhdelle paikalle elämässämme, emme voi olettaa elävämme ”ohuella paikalla” muualla kuin siellä. Itsepäisesti lokeroimalla Jumalan ja lukitsemalla hänet jonnekin elämänalueelle, me rajoitamme Jumalan läsnäolon ihmeellistä siunausta.

Olisiko hedelmällisempää viettää kaikki aika – koko elämä ”ohuella paikalla”? Rukoilen siis, että kairos-ajan taitteessa uskallan astua Jumalan suunnitelmaan, vaikka se tuntuisikin hypyltä tuntemattomaan. Se ei kuitenkaan ole sitä, koska meidän Jumalamme tuntee myös meille tuntemattoman. Aamen.