Mitä sinulle tulee mieleen näistä Johanneksen evankeliumin sanoista, jotka summaavat yhteen Jeesuksen ja naisen dialogin Sykarin kaivolla?

”Monet uskoivat kuultuaan naisen todistavan.” (Joh. 4:39).

Ehkä ainakin sanat todistus ja todistaa. Mitä tuo todistaminen sitten tarkoittaa, se onkin mielenkiintoinen kysymys. Onko se jotain syvempää kuin päälle liimattu opittu tapa? Onko se enemmän kuin uskonsisällön sanoittaminen vierailla termeillä?

Jos näin ei olisi, niin tuskin kovin moni olisi uskonut naisen todistusta. Ehkä hänen todistuksessaan oli jotain samaa kuin todistajalausunnossa oikeudessa, mutta samaan aikaan myös jotain autenttista ja henkilökohtaista. Nainen todisti Jeesuksesta, jonka hän oli juuri tavannut. Tuskin hänen tietämyksensä Jeesuksesta muutamissa kymmenissä minuuteissa oli vielä jäsentynyt ja yhtenäinen. Hänen todistuksensa lepäsi täysin sen varassa, mitä hän saattoi tapaamisesta kertoa ja ennen kaikkea, mitä nuo muut näkivät hänessä.

Todistaminen Kristuksesta on oikeastaan sitä, että pyrit välittämään kokemasi asian toisille ihmisille niin, että tuo todistus paitsi näkyy sinussa, se kertoo heille sen, ettei muutos johdu sinusta itsestäsi. Todistuksesi kanssasi jakavat ihmiset saavat otteen siitä, mistä sinä puhut, koska he pystyvät lukemaan sen vaikutuksen sinusta.

Todistamisen teema on tämän sunnuntain evankeliumin tekstin keskiössä, jossa Jeesus parantaa Pietarin anopin (Mark. 1:29-39). Markuksen evankeliumin lukutekstissä on oikeastaan yhdistetty kaksi kertomusta, mutta näin yhteen niputettuna ne antavat lukijalle yhtenäisen vahvan opetuksen evankeliumin sanoman arvosta ja todistuksen luonteesta.

Ensimmäinen näytös tapahtuu Pietarin ja Andreaan kodissa ja jälkimmäinen kohta perään seuraavana aamuna jossain yksinäisessä paikassa Kapernaumin liepeillä. Tarkastellaan ensimmäistä näytöstä. Se on tämän kertomuksen päänäyttämö. Jälkimmäinen tarkentaa, mikä Jeesukselle oli keskeistä ja mikä ei.

Tapahtui Pietarin kodissa

Kaikki kolme synoptista evankelistaa tuntevat tämän Jeesuksen tekemän ihmeen. Jeesus oli juuri julistanut paikallisessa synagogassa ja tehnyt siellä vaikutuksen kuulijoihinsa. Nyt hän tuli Pietarin ja Andreaksen kotiin, missä hän paransi Pietarin sairaan anopin. Luetaanpa tämä Markuksen versio tapahtumien kulusta.

”Synagogasta he menivät suoraan Simonin ja Andreaksen kotiin. Jaakob ja Johannes olivat mukana. Simonin anoppi makasi kuumeessa, ja hänestä kerrottiin heti Jeesukselle. Jeesus meni hänen luokseen, otti häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille. Kuume lähti naisesta, ja hän alkoi palvella vieraitaan.
Illalla, auringonlaskun jälkeen Jeesuksen luo tuotiin kaikki sairaat ja pahojen henkien vaivaamat. Koko kaupunki oli kerääntynyt oven edustalle. Hän paransi useita erilaisten tautien vaivaamia ja ajoi ulos monia pahoja henkiä. Hän ei antanut henkien puhua, koska ne tunsivat hänet.” (Mark. 1:29-34)

Evankelistat niin kuin silminnäkijät näkevät asioita usein aavistuksen toisistaan poikkeavista näkökulmista. Ja niin on tälläkin kertaa. Matteuksen mukaan Jeesus kosketti naisen kättä, Markus puolestaan näki Jeesuksen auttaneen anopin pystyyn, kun taas Luukas kertoo Jeesuksen puhuneen kuumeelle ja kuume lähti naisesta. Kyse ei ole siitä, etteivätkö kaikki kolme todistaisi samasta tapahtumasta, vaan siitä, että me ihmiset usein näemme ja koemme eri tavoin. Niin on tässäkin. Sama koskee myös todistustamme. Jumalan valtakunta on sama meille jokaiselle, kun sen kohtaamme, mutta koemme sen läsnäolon eri tavoin. Ja tämä erilaisuus kuuluu todistuksen luonteeseen. Ei ole yhtä ja ainoaa todistusta, vaikka tapahtuma olisi täsmälleen sama.

Näiden eroavaisuuksien lisäksi kertomuksessa on kuitenkin myös jotain, minkä kaikki evankelistat kertovat lähes samoin sanoin. Evankelistat mainitsevat yhden ja saman ainakin minun korvaani jopa humoristiselta kuulostavan yksityiskohdan Pietarin anopista. He näet kirjoittavat, että Jeesuksen parannettua hänet

”Heti paikalla nainen nousi jalkeille ja alkoi palvella vieraitaan.”

Tilanne ei ehkä vastaa meidän mielikuvaamme siitä, miten ihmisen kuuluisi reagoida, kun hän saa terveyden Jumalan ihmeestä. Vaikka tilanne vaikuttaa toki aavistuksen koomiselta, en usko kolmen evankelistan maininneen asiaa pelkästään sen koomisuuden takia. Koomisuus syntyy siitä, että minä en ymmärrä, mistä on kyse.

Evankelistat mainitsevat tämän siksi, että siinä tapahtui jotain odottamatonta. Ja toisekseen, jos tätä odottamatonta ei olisi tapahtunut, tuskin he olisivat maininneet Jeesuksen kyläilyä Pietarin kotona lainkaan.

Kommentti tässä muodossa paljastaa ihmeparantumisesta kaksi merkityksellistä seikkaa:

1. Anoppi oli todella vaikeasti sairas ennen kuin Jeesus paransi hänet. Emännän kunniatehtävä oli palvella vieraitaan niin hyvin kuin taisi, joten jos anoppi olisi ollut ’tavallisessa’ flunssassa, hän olisi täyttänyt velvollisuutensa emäntänä heikosta olostaan huolimatta. Nyt nainen oli siis todella vakavasti sairas.

2. Kun Jeesus paransi anopin, hän ei vain saanut sairaudessa aikaan käännettä parempaan tai poistanut joitain oireita, kuten kuumetta, vaan parantuminen oli kertakaikkisen täydellinen. Parantamisen jälkeen anoppi oli täydessä ’iskussa’, joten totta kai hän ryhtyi saman tien täyttämään velvollisuuttaan niin kuin hyvä emäntä teki.

Jeesus paransi talon emännän, ja hän paransi emännän kunnolla; sairaudesta ei ollut enää tietoakaan. Parantuminen kuvatulla tavalla kuulostaa uskomattomalta. Ja sitähän Jumalan ihme ihmisen näkökulmasta pitää ollakin, vaikka tässä sanavalinta vaikutti minusta alkuun koomiselta. Kyllä Jumalan ihme voi naurattaakin.

Pienellä kylällä tieto anopin parantumisesta tavoitti kohta koko kylän väen ja illalla, kun sapatin aika oli päättynyt (Mark. 1:32), Pietarin kodin edustalle kokoontui ”koko kaupunki” tuoden mukanaan kaikki apua tarvitsevat (Mark. 1:33-34). Tieto oli kulkenut sapatista huolimatta ja kun sapatti oli ohi, porukka ryntäsi katsomaan tapahtunutta omin silmin.

Jeesus kosketti näitä ihmisiä ja evankelistojen yhteisesityksen perusteella monet saivat avun mitä erilaisimpiin ongelmiin.

Osa ihmisistä tuli etsimään Jeesukselta apua elämän akuutteihin ongelmiin, osa tuli uteliaisuuttaan katsomaan, mitä siellä tapahtuu. Tilanne oli siis kutakuinkin samanlainen kuin nykyään. Rohkeimmat etsivät apua Jeesukselta, jotkut tulevat vain katsomaan. Niinhän se on autoliikkeessäkin. Joku tulee varta vasten ostamaan autoa, toinen katselemaan, joku poikkeaa kahville ja joku harkitsee auton vaihtoa.

Myyjän näkökulmasta kuitenkin jokainen näistä – enemmän tai vähemmän sitoutuneista tulijoista – on mahdollisuus. Hän voi kertoa heille, miksi nyt on oikea aika ostaa juuri tämä auto. Joskus se kahvittelija saattaa vakuuttua, kun taas käy niinkin, että ostamaan tullut kääntyykin pois.

Sama pätee evankeliumiin. Moni tulee paikan päälle muista syistä, kuten vaikka katsomaan ihmeitä tai naapurin houkuttelemana. Ja näin siis oli Pietarin kotonakin. Mutta tulivat ihmiset minkä takia tahansa, evankeliumilla oli mahdollisuus antaa heille jotain ainutlaatuista. Onneksi aina on myös heitä, ketkä evankeliumin kohdalla tarttuvat suurimpaan aarteeseen – eli ikuisen elämän evankeliumin lahjaan.

Vaikka tekstissä ei erikseen mainita, että Jeesus julisti Jumalan valtakunnan evankeliumia Pietarin kotona, se kuului myös hänen sapatin illan agendaansa. Tähän viitataan tekstin seuraavassa osassa. Oleellista evankeliumissa on evankeliumin Herran läsnäolon voima ihmisen elämässä. Mitä hyötyä on kauniista vaatteesta, jos sitä ei koskaan pue päälleen? Sama koskee evankeliumin totuutta.

Ihmeet ja merkit eivät olleet Jeesuksen toiminnan tarkoitus, vaan ne tunnustekoina todistivat hänen julistamansa sanoman totuudellisuudesta. Avun saaneiden todistus oli se jokin, mikä sai ihmiset liikkeelle kuulemaan ja kokemaan itse elävän evankeliumin sanoman. En usko näidenkään ihmisten kohdalla, että heidän selityksensä Jeesuksen jumaluudesta oli kovin strukturoitu. Todennäköisesti he vain sanoivat, että siellä on semmoinen mies, joka paransi minut ja tätä miestä minä tahdon seurata.

Jumala ei kutsu meitä katsomaan ihmeitä, eikä opiskelemaan täydellistä todistusta. Hän kutsuu meidät kohtaamaan hänet. Hän ei odota meidän taputtavan hänen ilmeilleen, vaan rakastuvan hänen persoonaansa. Hän haluaa meidät kokonaan. Ja se – jos mikä – on valtava ihme. Jumala tahtoo paljastaa itsensä sinulle – kohdata sinut kasvokkain. Se on hänen suurin halunsa.

Katsotaan tekstin toista osaa.

Tapahtui seuraavana aamuna

Sapatin ilta meni riemullisissa tunnelmissa varmasti myöhään yöhön. Aamulla Jeesus heräsi varhain ja vetäytyi yksinäisyyteen rukoilemaan. Markus kirjoittaa:

”Varhain aamulla, kun vielä oli pimeä, Jeesus nousi ja lähti ulos. Hän meni paikkaan, jossa hän sai olla yksin, ja rukoili siellä. Simon ja hänen toverinsa riensivät etsimään Jeesusta ja löysivät hänet. He sanoivat hänelle: ’Kaikki etsivät sinua.’ Mutta Jeesus sanoi: ’Me lähdemme nyt täältä ja menemme naapurikyliin. Minun on saarnattava sielläkin, sitä vartenhan minä täällä olen.’ Niin hän lähti ja kiersi kaikkialla Galileassa, saarnasi synagogissa ja karkotti pahoja henkiä.” (Mark. 1:35-39)

Myöhemmin aamulla opetuslapset heräsivät ja heidät valtasi syvä huoli, että miten tuo Jeesus saattoi vetäytyä tuolla tavalla omille teilleen, kun jo aamusta paikalle oli kokoontunut sankoin joukoin ihmisiä. Opetuslasten näkökulmasta Jeesuksen olisi pitänyt kiirehtiä auttamaan heitä jokaista. Pitää takoa, kun rauta on kuumaa.

Ymmärrän hyvin opetuslasten huolen, olihan heidän Mestarinsa nyt suositumpi kuin koskaan ennen. He olivat varmasti innoissaan edellisen illan ihmeistä, joita olivat saaneet hekin todistaa. Hekin tahtoivat nähdä enemmän.

Tätä taustaa vasten Jeesuksen vastaus varmasti ihmetytti heitä. Miksi ihmeessä heidän piti lähteä naapurikyliin, kun kerran Jeesuksen palveluksia tarvittiin Kapernaumissa? Sitä paitsi täällä heidät tunnettiin; olihan Pietari ja Andreas täältä kotoisin ja Jeesuskin oli Kapernaumissa viettänyt paljon aikaa.

Mutta Jeesus ei ollut ensisijaisesti parantamassa tai tekemässä ihmeitä, mikä varmaan oli se ’tavaramerkki’, joka veti ihmisiä puoleensa. Tärkeämpää kuin ajallisten ongelmien lievittäminen oli evankeliumin sana, joka antoi enemmän kuin ajallisen avun – ikuisen elämän. Olipa tämä ikuinen elämä ihmeellinen siitäkin, että sen alkamista ei tarvinnut odottaa hamaan kuolemaan saakka, vaan se alkoi välittömästi siitä hetkestä, kun sanan otti vastaan.

Kapernaumissa tärkein oli jo julistettu ja ihmiset olivat sen kuulleet, vaikka he edelleen tungeksivat paikalle ihmeiden toivossa. Oli kuitenkin aika julistaa evankeliumi toisaalla. Kapernaumin tarve oli täytetty.

Ja niin Markus jatkaa kertomusta todistaen, että

”Niin hän {Jeesus} lähti ja kiersi kaikkialla Galileassa, saarnasi synagogissa ja karkotti pahoja henkiä.”

Ihmeet jatkuivat, mutta ne eivät olleet kaiken tarkoitus. Ne todistivat siitä, mitä Jeesus julisti. Ihmeet kuuluivat kehälle ja ne todistavat siitä, mikä oli keskiössä. Evankeliumi – Jumalan kohtaamisen ilosanoma – oli Jeesuksen työn keskiössä. Se on ja oli suurempi ja tärkeämpi kuin ihmeet.

Ihmeet todistivat evankeliumista ja evankeliumi oli Jeesuksen elämän ja palvelutyön keskiö. Tämä oli järjestys ja niin se on edelleen. Minunkin todistukseni tänään on kehällä. Mitä sanon Kristuksen tehneen, tai minkä joku näkee minun elämässäni tapahtuneen – ei ole asian ydin. Ydin on ylösnoussut Kristus, joka antoi ja antaa kaikkensa, että ihminen uskaltautuu tulemaan häntä lähelle.

Mikä on todistuksemme keskiössä?

Markuksen teksti herättää myös meidät lukijat miettimään, mikä on seurakunnan ja oman uskonelämämme keskiössä? Mistä me tänään todistamme? Kun sairaat paranevat, nälkäinen tulee ravituksi tai jonkun elämä löytää uuden suunnan, mikä on tällöin todistuksen keskiössä?

Mistä me todistamme ja mitä tahdomme pitää esillä? Onko se ruokakassi, kauniit laulut, hyvä tunnelma, kivat puitteet? Tai jos tämä tuntuu ulkoiselta, niin onko se jokin kenties mielenrauha, eteerinen tunnelma, hiljaisuus, kontemplaatio? Tai ehkä se on Jumalan ihmeet, kuten paraneminen, profetia, kielilläpuhuminen tai kuolleista herääminen? Kaikki nämä mainitut ovat tärkeitä, kaikkia näitä Jumala tekee ja kaikkien näiden kutsumana me voimme löytää Jumalan. Silti edelleen on vastaamatta, mikä on tärkein? Eikö koko elämäni todista siitä jostain?

Jos autoliikkeen toiminnan keskiössä on tarjota paras mahdollinen kahvikokemus tulijalle, kannattaa miettiä muuttaa yrityksen toimiala kahvilaksi. Sama koskee seurakuntaa. Jos otamme oppia luetusta, julistuksen keskiössä ja todistuksessamme tulee olla evankeliumi Kristuksesta.

Tällä en tarkoita, että meidän pitää hylätä todistus ja julistaa vain evankeliumia järjen oppina. Se olisi silkkaa hulluutta, koska evankeliumi ei ole järjen oppi – se on suhde Kristukseen. Todistus on kutsu tulla kuulemaan evankeliumi. Todistuksesta löytyy myös syy, miksi minä tarvitsen evankeliumia.

Tahdon mainita vielä kaksi todistusta, joita en kertomuksen yhteydessä vielä maininnut.

Opetuslasten elämän todistus

Emme ehkä huomaa opetuslasten todistusta evankeliumin sivuilta niin kuin sen ajan ihmiset huomasivat. Mikä voi olla sen parempi todistus Kristuksesta kuin se, että on jättänyt kaiken ja lähtenyt seuraamaan häntä? Kun luet evankeliumia, näet näiden velikultien kulkevan Jeesuksen matkassa. Eivät he tienneet tuon taivaallista teologiasta, mutta he tunsivat Jeesuksen. Ja kun muut katsoivat näitä opetuslapsia, heidät pysäytti se tosiasia, että tässä Jeesuksessa on oltava jotain todella erityistä, kun nämäkin ovat lähteneet hänen matkaansa. Tämä on todistus.

Jumalan rakkauden todistus

Samoin minun elämäni on todistus siitä, että elävä sana – Jeesuksesta Kristus – on minun Herrani. Hän antoi itsensä ristinkuolemaan. Hän olisi voinut pelastaa ihmiset varmasti toisellakin tavalla, mutta hän valitsi pelastuksen tieksi kuoleman. Hän valitsi kuolla sinun puolestasi, että ymmärtäisit edes pienen rahtusen siitä rakkaudesta, jolla hän sinua rakastaa. Tiedätkö, ei tarvitse leperrellä turhia, kun näyttää rakkauden käytännössä. Ja Jeesus näytti rakkautensa ristillä. Hän näytti Jumalan rakkauden ihmistä kohtaan ja kertoi kuolemallaan, että Jumala on tosissaan – hän todella rakastaa

Kaiken keskiö – ydin

Tämä on se asia, mistä me todistamme: Jumalan rakkaudesta. Katso, Jumalan rakkaus tahtoo sinut luokseen. Hän rakastaa sinut lähelleen. Voitko sinä sanoa ”ei” rakkaudelle, joka kuolee sinun edestäsi, että sinä löytäisit hänet ja ymmärtäisit, että Jeesus etsii sinua ”tosi tarkoituksella” – niin kuin sanotaan.

Evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta on tänään sama, mitä se oli sapatin iltana Kapernaumissa. Sillä on edelleen eläväksi tekevä voima. Ja sen vastaanottaminen on yhtä helppoa kuin sapatin iltana Kapernaumissa.

Evankeliumi on tänäänkin ikuisen elämän lahja jokaiselle, joka uskaltaa ottaa sen vastaan. Se on ainoa asia tässä maailmassa, mihin voit huoletta takertua ja tarrautua ilman, että se jonain pettää sinut. Olen puhunut ja puhun vastakin siitä, että elämänjanoa ei sammuteta takertumalla ajalliseen. Elämän jano sammuu ainoastaan juomalla elävää vettä ja se on Kristus.

Markuksen evankeliumin teksti kysyy meiltä, mikä on keskiössä Jumalan valtakunnan elämässä? Onko se evankeliumin eläväksi tekevä voima vai jokin ilmiö sen liepeillä? Onko keskiössä Kristus vai ’vain’ se, mitä hän tekee tai on tehnyt?

Miten sen kertoisin?

Minun suurin kipuni on siinä, että miten minä arvoton armon kerjäläinen voin välittää kokemukseni elämän lahjasta lähimmäiselleni? Miten voisin auttaa häntä tarrautumaan tähän lahjaan, ymmärtämään miten kaikki on toisin, kun Kristus astuu esiin? Voin sanoa niin kuin Pietari aikanaan:

”Hopeaa ja kultaa minulla ei ole, mutta mitä minulla on, sitä minä sinulle annan. Jeesuksen Kristuksen, Nasaretilaisen, nimessä: nouse ja kävele.” (Ap. t. 3:6)

Minun tehtäväni on tehdä Jumalani tiettäväksi. Jos todistus tarvitsee ihmeen tuekseen, sen tekee Jumala – en minä. Minä olen siinä suhteessa kuin se autokaupan myyjä. Hän voi vain puhua tuotteensa laadusta, mutta lopulta tuote puhuu itse puolestaan. Samoin minä voin vain puhua Herrani puolesta, mutta lopulta Jumala itse todistaa sanastaan ja tuo todistus on kristillisen uskon avaintekijä. Paavi Franciscus puheessaan lähetystyöntekijöille sanoi:

”Minne ikinä menettekin teidän olisi hyvä ajatella, että Herran Henki ennättää sinne aina edellänne.”

Tämän minäkin tahdon uskoa; uskoa Jumalan Hengen kulkevan aina edelläni. Siitä syntyy luottamus todistaa, koska en todista yksin, vaan Jumalan Henki todistaa kanssani Herrastani Kristuksesta. Minä en ole näyttämön päätähti – hän on Kristus – minä olen lähinnä kuiskaaja.