Luin taannoin artikkelin, jossa viitattiin Chilen Andien korkeilla laaksoilla asuvaan amerikkalaisintiaanien yhteisöön nimeltä Aymara.

Artikkelissa puhuttiin ihmisen tavasta käsittää aikaa ja siitä, miten se puolestaan vaikuttaa ihmisen tapaan toimia arjessa.

Esimerkkinä käytettiin mainitsemaani yhteisöä. Heidän aikakäsityksensä on käänteinen meille tuttuun länsimaiseen aikakäsitykseen nähden. He mallintavat ajan samaan tapaan kuin mekin jatkumoksi menneen ja tulevan välillä, mutta katsovat sitä eri suunnasta.

Aikakäsityksistä

Aikakäsitys on kulttuurisidonnainen tekijä. Monesti emme sitä tule edes ajatelleeksi, koska käsitämme ajan yhdellä tavalla ja kuvittelemme sen olevan sama kaikille. Kulttuurien ja yhteiskuntien välillä on monenlaisia aikakäsityksiä, ja ne vaikuttavat siihen, miten ihmiset hahmottavat aikaa, kuluttavat sitä, suunnittelevat tulevaisuutta tai katsovat menneisyyttä.

Tämä tuottaa ongelmia jopa Raamatun Vanhaa testamenttia lukiessa, jos emme osaa astua ulos omasta tavastamme nähdä historiaa, aikaa ja kerrontaa. Tässä lyhyesti otsikkotasolla jotain esimerkkejä erilaisista tavoista käsittää aikaa.

• Lineaarinen aikakäsitys: Länsimaiset kulttuurit omaksuvat lineaarisen aikakäsityksen, jossa aika kulkee suoraviivaisesti menneisyydestä nykyisyyteen ja siitä tulevaisuuteen.

• Sykliset aikakäsitykset: Joissain itämaisissa ja intialaisissa kulttuureissa vallitsee syklinen aikakäsitys. Aika nähdään toistuvina sykleinä, kuten kiertokulkuina, ja ajatellaan, että tapahtumat toistuvat samankaltaisina uudelleen ja uudelleen.

• Nykyhetkeen keskittyvä aikakäsitys: Monet intiaanikulttuurit, kuten Hopi-intiaanit, uskovat nykyhetkeen keskittyvään aikakäsitykseen. He kokevat, että tärkeintä on olla tässä hetkessä ja keskittyä siihen, eikä liikaa huolehtia menneestä tai tulevasta. Tätä aikakäsitystä popularisoidaan paljon meillä lännessä.

• Aikakäsitys ilman suuntaa: Joissain afrikkalaisissa kulttuureissa, kuten Samburu-heimossa, vallitsee aikakäsitys ilman selkeää suuntaa. He voivat esimerkiksi sanoa, että menneisyys on edessä ja tulevaisuus takana, ilmentäen näkemystään ajan suunnasta.

• Kehäaika: Jotkut alkuperäiskansat uskovat, että aika kulkee kehämäisesti, ja menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat yhtä aikaa olemassa. Tämä käsitys liittyy luonnonkiertoon ja kierron toistumiseen.

• Kronometrinen aikakäsitys: Teollistuneissa yhteiskunnissa on yleistä käyttää tarkkoja ajanmittaustapoja ja kronometrista aikakäsitystä. Tämä korostaa tarkkaa ajanjakoa, aikatauluja ja kellonaikoja, ja se on tyypillinen nykyaikaisille yhteiskunnille.

Nämä aikakäsitykset eivät ole ehdottomia tai yksiselitteisiä, ja yksittäiset ihmiset voivat omaksua piirteitä useista eri käsityksistä. Kulttuurit voivat myös muuttua ajan myötä samalla, kun yksilöiden näkemykset voivat vaihdella kulttuurien sisällä.

Jos aihe kiinnostaa sinua, niin kokeilepa tulkita ja miettiä Saarnajan kirjan kolmannen luvun ”Kaikella on määräaikansa” eli ”Aika on…” -tekstiä (Saarn. 3:1-8).

Takaisin Chilen Andeille

Tarkoitukseni ei ole alkaa pohtia syvällisemmin aikakäsityksien eroja, vaan mainitsen ne lähinnä siksi, ettei kukaan luule, että tämä Chilen Andeilla asuvan Aymara-yhteisön poikkeava aikakäsitys olisi jotenkin erityistä. Se on yksi monien joukossa.

Aymara-yhteisön kielessä sanan ”menneisyys” vastine ”nayra” käännetään kirjaimellisesti sanaksi ”silmä, näkö tai ”edessä”. Vastaavasti heidän sanansa tulevaisuudelle on ”ipa”, joka tarkoittaa ”takana tai selkä”. Tämä länsimaiseen ajatteluun vieras sointi johtuu siitä, että he ajattelevat aikaa toisin kuin me.

Heidän ajatuksensa menneisyydestä heidän edessään johtuu siitä, että he voivat nähdä sen, kun taas tulevaisuus on heidän takanaan, koska sitä ei voi nähdä. Tämä on hyvin erilainen aikakäsitys kuin meillä, joille tulevaisuus on edessäpäin. Me olemme tottuneet ajattelemaan tulevaisuutta edessäpäin, mutta Aymara-kansa käsittää sen olevan takana.

Mielenkiintoisemmaksi tämä ajatus muuttuu, kun hetken pohdimme, miten syvälle meidän ajatteluun ja kieleemme käsitys ajasta vaikuttaa. Kieli muokkaa kokemustamme ajasta ja täten myös käyttäytymisestämme.

Suomenkielessä me olemme omaksuneet länsimaisen tavan ajatuksen käsittää aika lineaarisena ja siten, että tulevaisuus on edessäpäin. Tästä syystä, meillä on valtava tarve nähdä eteemme ajassa ja suunnitella aikaamme eteenpäin. Se onkin mahdollistanut paljon. Toisaalta tälläkin on kääntöpuolensa.

Tarpeemme suunnitella, ennustaa ja hallita tulevaa aikaa johtaa monesti myös siihen, että me, jotka näemme tulevaisuuden aina on edessämme, kärsimme kärsimättömyydestä ja siitä, kun asiat eivät suju suunnitellusti.

Aymara-kansalla sen sijaan vahvuus on siinä, että he ovat uskomattoman kärsivällisiä ajan suhteen ja he odottavat niin kauan kuin tarvitsevat jotakin, koska tulevaisuus on takana ja näkymätön. He eivät voi tietää tai nähdä hetkeäkään eteenpäin, joten he navigoivat elämää menneen perusteella. Sinnehän me näemme samanlailla kuin silmällämme.

Mitä lähempänä mennyt on, sen kirkkaammin ja paremmin sen näemme ja erotamme siitä jopa yksityiskohdat. Mitä kauemmaksi menneisyyttä katson, sen sumuisemmaksi kuva muuttuu ja yksityiskohdat alkavat nekin jo vääristyä. Tulevaisuus sen sijaan on täysin salattu. Se on kuin seisoisin paksun tiiliseinän edessä ja yrittäisin arvuutella, miltä toisella puolen näyttää.

Oppitunti luottamuksesta

En yritä sanoa, että kenenkään nyt pitäisi muuttaa aikakäsitystään tai edes katselusuuntaa menneen ja tulevan ajan suhteen. Olen aivan tyytyväinen suomalaiseen aikakäsitykseen, vaikka mieluusti omassa elämässäni painotankin lineaariselle aikakäsitykselle ongelmallisen nykyhetken asemaa elämässäni. Ja vaikka näin, niin en kuitenkaan tunne Hopi-intiaanien käsitystäkään omakseni.

Lähinnä Aymara-kansan tapa katsoa elämää kuin matkantekoa auton taustapeilistä, herätti minussa ajatuksen luottamuksesta Jumalaan. Jos ajattelen itseäni istumassa ystäväni auton kyydissä, niin mistä kertoo se, että jos minun on pakko siinä etupenkillä neuvoa häntä jatkuvasti tai olla itse jatkuvasti tarkkaamassa liikennettä? Niin, eiköhän se ole sitä, että luulen tietäväni tai näkeväni paremmin tai ainakin epäilen, ettei ystäväni joko osaa tai näe riittävästi.

Jos nyt katson elämääni ajassa ja matkan tekoa yhdessä Herrani Jumalan kanssa… Mistä silloin kertoo se, että minun on koko ajan pakko tehdä omat suunnitelmat ja yrittää joka tavoin kurkistella sinne tulevaan, mihin en todellisuudessa edes näe?

Mitäpä jos katsoisin mieluummin mennyttä aikaa ja toteaisin:

”Onhan Herra, teidän Jumalanne, siunannut teitä kaikissa toimissanne. Hän on huolehtinut teistä vaeltaessanne tämän suuren autiomaan halki. Nämä neljäkymmentä vuotta Herra, teidän Jumalanne, on ollut teidän kanssanne, eikä teiltä ole puuttunut mitään.’” (5. Moos. 2:7)

Ja kun menneisyyteni avautuu eteeni, voin nähdä, että kaikenlaisista elämänvaiheista huolimatta, minusta on pidetty hyvää huolta koko tämän matkan aina tähän nykyhetkeen asti. Miksen siis voisi luottaa, että huolenpito jatkuu edelleen ja katsella ’taustapeilistä’, miten hetki hetkeltä elämä Jumalan kämmenellä kantaa minua.

Voisinko Andien intiaanien tavoin siis ihailla menneen elämän kauneutta ja antaa tulevani Jumalan käsiin? Mielestäni se on lähempänä sitä, mihin ihminen on paratiisissa luotu kuin tämä langenneen ihmisen tapa hallita elämäänsä itse ja pyytää Jumalalta vain apua silloin, kun omat kyvyt eivät riitä.

”Ajasta aikaan luottakaa Herraan, sillä Herrassa on turva, Herra on ikuinen kallio.” (Jes. 26:4)