Lämmittelyksi kerron lapsuudestani 6-vuotiaana tilanteen, kun edesmennyt setäpuoleni teki minuun ilmeisesti lähtemättömän vaikutuksen, koska puhun siitä vieläkin. Tämä pieni kertomus valaisee myös evankeliumitekstiä, jossa Natanael kohtaa Jeesuksen.

Orvo oli minulle jostain syystä Arska-setä, koska Arskana kaikki tuntemani ihmiset hänestä puhui. Hänellä oli tapana poiketa kyläilemään ja pyytämään pientä vippiä isältäni silloin, kun häneltä oli rahat lopussa pitkän ’juhlinnan’ jälkeen. Huolimatta melko kosteasta elämäntavasta ja rankemman puoleisesta juhlinnasta, hän oli kuitenkin pohjimmiltaan kelpo mies, joka elätti itsensä raskaalla rehellisellä työllä ja maksoi aina velkansa takaisin isälleni.

No, joka tapauksessa Arska-setä oli taas kerran poikennut kylään ja tuli puheeksi, että minä aloitan koulun kohta kesän jälkeen. Setä kyseli minulta, että onkos minulla kelloa, että ehdin varmasti ajoissa pois koulusta. No, eihän minulla kelloa ollut, kun tuolloin 70-luvulla perheessämme oli puutetta paljon oleellisemmastakin.

Setä katsoi minua osanottavasti ja sanoi, että kyllä pojalla kello pitää olla. Hän otti oman kellonsa ranteesta ja laittoi sen minun pieneen käteeni ja sanoi, että hän kyllä hän on jo oppinut lähtemään pois tehtaasta ilman kelloakin. Ja niin minä sain oman kellon, joka oli minulla käytössä koko ala-asteen ajan aina siihen asti, kun digitaaliset kellot alkoivat yleistyä.

Se, miksi tästä kerron johtuu siitä, että setäni pyyteetön teko teki minuun aikanaan suuren vaikutuksen, koska muistan tilanteen vieläkin kuin eilisen päivän. On toki useita muitakin hyviä muistoja sedästäni, mutta erityisesti tämä palautuu aina mieleeni, kun hänestä puhutaan.

Se, mitä Arska-setä silloin kauan aikaa sitten teki, jätti minuun pysyvän jäljen. Minulle Arska-setä ei ole ollut koskaan sukumme juoppolalli, ei ateisti eikä kommunisti, mitä hän varmasti oli monelle muulle. Hän olisi sitä minullekin, jos en koskaan olisi tavannut häntä – niin kuin Ossi-setä. Hän oli minulle käytännössä vain sitä, mitä kuulin hänestä puhuttavan. Kerran tapasin, mutta ei puhuta nyt siitä.

Arska-setä sen sijaan on minulle yhä merkittävä ihminen. Hän teki minuun sellaisen vaikutuksen, että hänen poisnukkumisensa vuosia sitten oli minulle paljon suurempi asia kuin monien muiden lähtö tästä ajasta. Syy ei ollut vain tämä yksi kohtaaminen, vaan se, että hänen seurassaan oli helppo olla ja siellä tunsi tulleensa kohdatuksi.

Mitä tahdon tästä kertomuksesta nyt nostaa esiin – ajatellen tämän päiväistä tekstiämme – on se, että oleellista sen kannalta, että opin tuntemaan Arska-setää edes tämän vähän, oli kohtaaminen hänen kanssaan. Vaikutelma ja vaikutus, joka hänestä jäi, oli paljon vahvempi kuin kenenkään puheet hänestä.

Mikä on oleellisinta uskossamme?

Jostain samanlaisesta on kyse tämän päivän evankeliumitekstissä Johanneksen evankeliumin ensimmäisen luvun lopusta (Joh. 1:43-51), jossa ensin Filippus ja kohta erityisesti Natanael kohtaavat Herran. Käyn tekstin läpi kahdessa osassa.

Meiltä Jeesuksen seuraajilta aina silloin kysytään, mitä mieltä me olemme tästä ja tuosta. Usein myös kysytään sitä, että mitä eroa meillä on heihin, kun kysyjä viittaa eri kirkkokuntiin, jotka syystä tai toisesta kokoontuvat eri paikoissa. Monia kiinnostaa myös, miten kristillinen teologia suhtautuu joihinkin ajankohtaisiin kysymyksiin tai uutisaiheisiin.

Ikävä kyllä monelle kysyjälle on toisarvoista se, mikä meille on tärkeintä: Kristus. Vieläkin ikävämpää on se, että varsin usein tämä puoli jää meiltä kokonaan tuomatta esiin. Enkä nyt tarkoita yhtä satunnaista keskustelua linja-autossa ventovieraan kanssa, vaan niitä arkisia kohtaamisia, kun tapaamme työn ja vapaa-ajan tuttuja jossain merkeissä.

Meille käy usein niin, että sen sijaan, että nostaisimme esiin rakkaimman aarteemme, me alamme puhua vain niistä kehällisistä asioista niin kuin ne olisivat meille koko uskomme ydin. Puhumme tulkinnoistamme eettisiin ongelmiin, uskomuksistamme maailmantilanteen kehittymisestä ja korostamme vahvasti Raamatun auktoriteettia pyhänä kirjana. Kaikki tämä on totta ja varsin tärkeätäkin, mutta on sääli, jos ”lapsi menee pesuveden mukana” – niin kuin on tapana sanoa. On myös sanottu, että ”hyvä on parhaan pahin vihollinen” ja näin se on, jos Kristuksen persoona ja sovitustyö jää hänen opetustensa tai teologisten todistelujen hämärään.

Eikö kuitenkin oleellisin asia ole Kristus – ja jääkö hänen kohtaamisensa kokonaan mainitsematta. Vai uskotko sinä Jumalaan pelkkien kuulopuheiden perusteella? Onko Jumala sinulle kirjaimia ja sanoja vai elävä todellinen Jumala? Eli niin kuin alun esimerkissäni – Arska-setä vai juoppolalli jumalankieltäjä? Onko minulla kokemus vaiko vain muiden sana?

’Kuivaharjoittelu’ ei anna syvää ymmärrystä

Jos lähtökohta uskon salaisuuden ja uskonelämän totuuksien ymmärtämiselle on ulkopuolisuus ja pelkkä tietoperäinen kiinnostus, se ei useinkaan johda mihinkään muuhun kuin ennakkoluuloihin. Me Kristuksen seuraajat emme elä tietämisestä emmekä edes näkemisestä, vaan uskosta ja osallisuudesta Jumalan synnyttämään uutteen elämään.

Uskon, uskovan tai edes pelkkien uskontotuuksien ymmärtäminen ulkopuolelta käsin on ’uskomattoman’ hankalaa – jopa mahdotonta (1. Kor. 2:10). Itselläni on tästä hauska kokemus nuorena miehenä tykistöprikaatin aliupseerikoulusta.

Muistan, kun yritin epätoivoisesti ymmärtää kenttätykistön aapista eli ’punaisia kirjoja’, joissa käytiin perusteellisesti läpi kenttätykistön tuliasemien mittaukset, valmistelut, tulitoiminta, viestitoiminta, jne. Kirjoissa oli toki joitain kuvia laitteista ja niissä selitettiin sangen perusteellisesti, miten piti toimia missäkin tilanteessa ja miten jokin asia tehdään.

Aliupseerikoulussa teoriasta pidettiin useita teoriakokeita eivätkä ne minulla menneet kovinkaan hyvin. Lisäksi moni ulkoa opittu yksityiskohta jäi täydelliseksi mysteeriksi, koska ei ollut mitään reaalimaailman kiinnekohtaa teorialle.

Kun sitten teoriaosuuden jälkeen alkoi käytännön harjoittelun vaihe ja asioita treenattiin lippukentällä ja maastossa, niin tiedätkö, että siinä vaiheessa ymmärsin varsin hyvin, miten mikäkin asia liittyi toisiinsa. Enää teoriassa ei ollut mitään vaikeaa – päinvastoin se teki käytännöstä vieläkin ymmärrettävämpää. Osallisuus toimintaan antoi myös näkemystä siihen, mikä loppuviimeksi kaikesta ulkoa opitusta oli arvokasta ja mikä oli lähinnä sivistävää nippelitietoa.

Mikä aikaisemmin oli aavistettua ja etäistä, oli muuttunut kokemuksen kautta uudeksi maailmaksi, joka oli ymmärrettävä ja selkeä.

Samasta asiasta on kyse myös suhtautumisessa Jumalaan – Jeesukseen Kristukseen. Niin kauan kuin Jumala on etäinen ja oman elämänkokemuksen ulkopuolella, on mahdotonta nähdä hänet oikein. Johannes kirjoittaa ensimmäisen luvun alkupuolella:

”Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Ainoa Poika, joka itse on Jumala ja joka aina on Isän vierellä, on opettanut meidät tuntemaan hänet.” (Joh. 1:18)

Siinä hetkessä, kun ihminen uskaltautuu käymään sisälle Jumalan maailmaan, näkökulma muuttuu. Moni entuudestaan outo ’uskovien friikkien juttu’ muuttuu ymmärrettäväksi ja jopa rakkaaksi elämän totuudeksi.

Johanneksen tekstiin

Tästä puhuu Johanneksen evankeliumin teksti tuon ensimmäisen luvun lopusta, missä tämä sama perustotuus osallisuudesta uskoon todellisen ymmärryksen perustana käy konkreettisesti ilmi.

”Seuraavana päivänä Jeesus tahtoi lähteä Galileaan; ja hän tapasi Filippuksen ja sanoi hänelle: ”Seuraa minua”. Ja Filippus oli Beetsaidasta, Andreaan ja Pietarin kaupungista. Filippus tapasi Natanaelin ja sanoi hänelle: ’Me olemme löytäneet sen, josta Mooses laissa ja profeetat ovat kirjoittaneet, Jeesuksen, Joosefin pojan, Nasaretista’. Natanael sanoi hänelle: ’Voiko Nasaretista tulla mitään hyvää?’ Filippus sanoi hänelle: ’Tule ja katso’.” (Joh. 1:43-46)

Teksti sijoittuu aikaan, kun Jeesus kutsui ensimmäisiä opetuslapsiaan seuraamaan häntä. Lyhyen sitaatin päähenkilö on Filippus. Hän on eri henkilö kuin Apostolien teoissa mainittu diakoni Filippos, joka tapaa etiopialaisen hoviherran (Ap. t. 8:26-40).

Tämä Filippus oli yksi apostoleista. Tekstin tapahtuma on siinä mielessä ainutlaatuinen, että tapaamme siinä ensimmäisen kristityn evankelistan tai lähetyssaarnaajan, jos näin tahdomme asiaa toiminnallisesti tarkastella.

Tekstiä aloittavassa jakeessa kerrotaan, miten Filippus itse kohtasi Jeesuksen, vakuuttui hänestä ja lähti seuraamaan häntä (Joh. 1:43). Painotus tässä Filippuksen kutsuun liittyvässä kertomuksessa on ilmeinen:

”Seuraavana päivänä Jeesus tahtoi lähteä Galileaan; ja hän tapasi Filippuksen ja sanoi hänelle: ’Seuraa minua’.”

Mitä muuta tapahtui, sitä ei kerrota. Oleellisin oli että Filippus tapasi Herran. Sen jälkeen ei tarvittu muuta kuin kutsu ja Filippus oli valmis.

Nyt Filippus puolestaan oli matkan päällä ja tapasi hänelle jo ehkä entuudestaan tutun Natanaelin, joka hänkin oli valveutunut juutalainen, joka odotti messiasta tulevaksi. Ehkä hänkin oli kuunnellut Johannes Kastajan julistusta tai liikkunut jopa hänen porukoissaan – tiedä häntä.

Filippus joka tapauksessa kertoi omasta löydöstään varsin henkilökohtaiseen tapaan. Hän ei aloittanut teoreettisesti perustelemaan Jeesuksen messiaanisuutta, vaan yksinkertaisesti kertoi kohdanneensa nasaretilaisen Jeesuksen, joka oli vakuuttanut hänet itsensä:

”Me olemme löytäneet sen, josta Mooses laissa ja profeetat ovat kirjoittaneet, Jeesuksen, Joosefin pojan, Nasaretista.’”

Se oli siinä. Tähän Natanael vastasi epäillen, mutta valveutuneesti vastakysymyksellä: ”Voiko Nasaretista tulla mitään hyvää?’” Natanaelin kysymys ei ollut saivartelua, vaan asianmukainen kysymys, koska messiasta ei odotettu Nasaretin suunnalta, vaan Juudean Betlehemistä (Jer. 33:14-15). Filippus ei ilmeisesti tiennyt sen enempää kuin Natanaelkaan, että Jeesus oli nasaretilaisuudestaan huolimatta syntynyt Juudan Betlehemissä.

Natanaelin kysymykseen olisi toki voinut vastata alkamalla perustelemaan Natanaelille Jeesuksen sukuluetteloista tai kirjoituksista, miten Nasaretin mies oli kuin olikin kelvollinen Vanhan testamentin messiaaksi. Filippus ei kuitenkaan tehnyt niin.

Filippus sen sijaan tiesi, että hänellä oli jotain näytettävää. Hänellä oli jotain sellaista, mikä itsessään vakuuttaisi teologisesti valveutuneen Natanaelin. Saattoihan olla, että Natanael oli pätevämpi juutalaisteologi kuin Filippus. Filippus sen sijaan tiesi, miten hänelle itselleen kävi, kun hän oli kohdannut Jeesuksen.

Filippus valitsi sanoa Natanaelille sanat ”Tule ja katso”. Hän ei alkanut perustelemaan Jeesuksen messiaanisuutta tai kertomaan itsestään, vaan kehotti Natanaelia osallistumaan – lähtemään liikkeelle yhdessä Filippuksen kanssa ja kohtaamaan Jeesuksen itse.

Näin Filippus johdatti Natanaelin tapaamaan Jeesuksen ja tekemään omat päätelmät Jeesuksesta samalla tavoin kuin hän oli tehnyt itse jokin aikaa aikaisemmin. Filippuksen käyttämä ’katsomista’ tarkoittava kreikan sana sisältää myös ajatuksen tuntemisesta. Filippus kutsui Natanaelia tulemaan mukaansa, katsomaan ja tuntemaan Jeesuksen.

Ystävä ystävälle

Tätä tekstiä käytetään usein kuvana ystäväevankelioinnista. Ja mielestäni se on ihan oikeutettua. Tuskin Natanael olisi lähtenyt Filippuksen mukaan, jos hän ei olisi tuntenut Filippusta entuudestaan. Filippus puolestaan ei sanonut ”Mene ja katso”, vaan ”Tule ja katso”. Hän kutsui Natanaelin lähtemään mukaansa ja vei hänet Jeesuksen luo.

Siinä iso ero. Sanot ’mene’, niin sinä et itse ole välttämättä paikalla, kun toinen menee. Sanot ’tule’ niin sinä kuljet koko matkan hänen kanssaan ja seuraat vielä vierestä, miten kohtaaminen sitten tapahtuukaan. Ja jos kohtaaminen on ollut antoisa, niin oletpa siinä myös valmiina kulkemaan hänen kanssaan matkan takaisinkin. Melkoinen ero tulemisella ja menemisellä – näin kehotuksen muodossa. Kutsumalla mukaasi otat samalla vastuun sanoistasi. Ja kun kyse on Jeesuksesta, tiedät kyllä hänen olevan sanojesi arvoinen.

Filippus tiesi, että hänellä on jotain näytettävää. Hän tiesi, että vain saattamalla Natanaelin osalliseksi samasta kokemuksesta Jeesuksen yhteydessä, hän saattoi vakuuttaa toverinsa. Olisi ollut turha alkaa puhua häntä Jeesuksen seuraajaksi – ellei Filippuksella ei olisi ollut mitään näytettävää.

Tässä kohden jään miettimään omaa toimintaani. Olenko vain yrittänyt puhua ja vakuuttaa sen sijaan, että olisin kehottanut tulemaan mukaani katsomaan…

Ei vain kerrottavaa, vaan enemmän

Tarkoitanko siis sitä, että ihmiset löytävät Jeesuksen, jos he pääsevät mukaan seurakuntaan tai omaksuvat jotain kivoja juttuja Raamatusta? – En. Tarkoitan, että todellinen kutsuminen ja todistus on sitä, kun näytämme lähimmäisellemme Kristuksen. Kukaan meistä ei ole tullut osalliseksi Kristuksesta muutoin kuin kohtaamalla Jeesuksen itse tavalla tai toisella.

Filippus ei vienyt Natanaelia synagogaan lukemaan kirjoituksia. Hän ei pyytänyt Natanaelia katsomaan itseään, vaan hän pyysi Natanaelin mukaansa katsomaan Jeesusta, joka oli vakuuttanut jo Filippuksen itsenkin.

Tehtävämme on näyttää ihmisille Jeesus. Tuoda heidät hänen luokseen kokemaan saman, mitä olemme saaneet kokea. On todella sääli, jos tunnemme Jeesuksen vain kuulopuheilta, emmekä voi sanoa Filippuksen tavoin ”Tule ja katso!”

Puhumme aina siitä, miten meissä Herran omissa näkyy ja kuuluu se hyvä hedelmä, jota Jumalan Pyhä Henki elämässämme tuottaa. Se on totta. Mutta juttu on sama kuin siinä vanhassa sananlaskussa, kun sanotaan ”älä anna nälkäiselle kalaa, vaan opeta hänet onkimaan”. On riemullista, että lähimmäisemme saavat maistiaisia Jumalan työstä meissä sen hyvän hedelmän muodossa, mutta tarkoitus ei ole se, että lähimmäisemme elävät meidän kantamistamme hedelmistä. Mehän tuomme ne kaikki yhdestä ja samasta puusta – Kristus-puusta.

Ajatus on siinä, että jos tahdot lähimmäisesi nauttivan hyvää hedelmää vastaisuudessakin, tuo hänet puun luo ja näytä hänelle, missä nämä hedelmät kasvavat. Ja tuo puu ei ole sinun sanasi, ei minun sanani eikä edes kirkkosalin lämmin henkäys. Tuo puu on sama kuin Filippuksen ja Natanaelin aikana. Se on Jeesus Kristus.

Jeesuksen kohtaamiseen ei tarvita erityisiä puitteita, tarvitaan vain Jeesus itse, jonka luo me lähimmäisemme tuomme. Ja jos Jeesus saa hallita meidän elämässämme, niin totta vie meillä on jotain näytettävää. Ja tuo näytettävä on Jeesus. Me saamme astua taka-alalle.

Tule ja katso!

Usko alkaa osallistumisesta. ”Tule ja katso” on osallistumista. Kuten aiemmin totesin, katsominen ei ole vain etäistä tarkkailua, vaan tuntemista. Tuleminen puolestaan on uskaltautumista käydä lähelle ja katsominen on tuntemista.

”Tule ja katso” on jotain näkyvää, mutta myös jotain, minkä ihminen kokee ja löytää omakseen. Me pyydämme yksinkertaisesti ihmisiä tutustumaan Jeesukseen. Ei se sen kummempaa ole.

Missä ihminen kohtaa Jeesuksen, siinä on elämän muuttava käänne. Siinä muuttuu moni ennen teoreettinen ja etäinen asia omakohtaiseksi ja läheiseksi. Siinä ’siitä jostain Jeesuksesta’ tulee ’minun Jeesukseni’, minun Herrani ja minun Vapahtajani!

Joka todella uskaltautuu lähestymään Jeesusta ja tuntemaan hänet, hän ei voi olla vakuuttumatta Jeesuksesta. Ja mitä tapahtui ystävällemme Natanaelille? Voimme lukea sen vaikkapa nyt.

”Jeesus näki Natanaelin tulevan tykönsä ja sanoi hänestä: ”Katso, oikea israelilainen, jossa ei vilppiä ole!” Natanael sanoi hänelle: ”Mistä minut tunnet?” Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: ”Ennen kuin Filippus sinua kutsui, kun olit viikunapuun alla, näin minä sinut” Natanael vastasi ja sanoi hänelle: ”Rabbi, sinä olet Jumalan Poika, sinä olet Israelin kuningas”. Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: ”Sentähden, että minä sanoin sinulle: ’minä näin sinut viikunapuun alla’, sinä uskot. Sinä saat nähdä suurempia, kuin nämä ovat.” Ja hän sanoi hänelle: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: te saatte nähdä taivaan avoinna ja Jumalan enkelien nousevan ylös ja laskeutuvan alas Ihmisen Pojan päälle.”” (Joh. 1:47-51)

Huomaatko? Jeesus tiesi varsin hyvin, mitä kieltä Natanael ymmärsi. Ei tarvittu kuin yksi lause, joka kertoi Natanaelille, että tämä Jeesus tunsi paitsi hänen elämänsä myös ajatuksensa, joita hän ei koskaan ollut tohtinut suustaan päästää. Se siis lopulta oli yksin Jeesus, joka Natanaelin vakuutti – ei Filippus. Filippuksen osa oli tuoda Natanael Jeesuksen luo ja Jeesus vakuutti hänet.

Meidän ei tarvitse ajatella, että kohtaaminen Jeesuksen kanssa olisi kaikille jotain samanalaista kuin Natanaelille. Tuskinpa kohtaaminen Filippuksen kanssa oli noudatellut samaa kaavaa kuin tämä tässä. Oleellista meidän kannaltamme on se, että Jeesus tuntee jokaisen, joka uskaltautuu tulemaan hänen eteensä.

Ja tämä riittää meille. Natanael vakuuttui kohdatessaan Jeesuksen. Niin minäkin olen. Ja olenpa vielä niin hyvin vakuuttunut Herrastani, että vaikka olen matkan varrella törmännyt monenlaiseen Jeesuksen nimissä tehtyyn uskonnollisuuteen, niin nekään kokemukset ja pettymykset eivät ole muuttaneet uskoani Herraan. Jeesus vakuuttaa jokaisen. Se ei ole meidän tehtävämme; jos me vakuutamme jonkun, hänestä tulee meidän seuraajamme. Kun Jeesus vakuuttaa ihmisen, hänestä tulee Jeesuksen seuraaja.

Meille uskoville Filippuksen kutsu ”tule ja katso” on toteutunut pyyntö ja ikuinen haaste. Se on pyyntö tulla myös itse joka päivä Jeesuksen luo katsomaan ja tuntemaan häntä. Miten voimme sanoa kenellekään ”tule”, jos emme itse osallistu tulemiseen?

Vaikka lähetyskäskyssä kehotetaan ”menemään ja saarnaamaan” (Mark. 16:15), saarnaamiseenkin sisältyy aina tuleminen. Filippuksen tavoin me menemme Natanaelin luo, mutta hänen kanssaan me tulemme Jeesuksen luo. Yksinkertaista, eikö totta?

Amen.