Minne risti kuuluu? Näen sen kirkossa – alttarilla, on se katollakin. Se löytyy kotoa pöydältä ja kirjahyllystäkin. Ja välillä risti liehuu taivasta vasten sinivalkoisena kotimaamme lippuun piirrettynä.

Kaupassa katselen ihmisiä. Kas, tuo mies ja tuo nainen… He taitavat olla uskovia, kun kaulassa on ristin muotoinen korukin.

Lunta luodessa näen ristin piirtyvän myös lumihankeen; jostain se sinne heijastuu, Jumalan käsialaa. On se vain kaunis. Ja nyt, kun katson tarkemmin… se piirtyy minun ylitseni – aivan kuin koko elämäni olisi ristin alla. Niin se onhyvä ollakin.

Rististä rakkauteen…

Luen nyt kaksi jaetta Paavalin kirjeestä filippiläisille. Hän puhuu rististä; siitä, mitä se tarkoittaa ja miltä se tuntuu.

”Mutta kaiken tämän, mikä oli minulle voittoa, olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi. … Minä tahdon tuntea Kristuksen ja hänen ylösnousemisensa voiman ja tulla hänen kaltaisekseen osallistumalla hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaansa.” (Fil. 3:7, 10)

Paavali kuvaa hyvin rakkauden ongelmaa. Usein näet sanon, että voi, kun osaisin rakastaa. Kuinka voisinkaan heijastaa elämässäni Jumalan rakkautta, niin että rakkauden kaksoiskäsky täyttäisin elämässäni kuin itsestään. Herra, minä tahtoisin niin kovasti rakastaa – sinun rakkaudellasi, joka ei tunne rajoja.

Pelkästään rakkauden kaipuussa minä puolestani kohtaan usein inhimilliset rajani. Tahdon rakkautta niin kuin se olisi jotain ulkoista: rakkauden tunnetta, kosketusta, huumaa…

Vaan jos Jumalan rakkauden tahdot tuntea nyt, niin takuulla yllätyt. Jumalan rakkaus on kärsivällinen ja valmis kärsimään. Olenko minä valmis osallistumaan ”hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaansa”.

Jos tahdon rakastaa kuin Jumala; sitä se on. Tahdon sittenkään? Se on valmis kärsimään minun tähteni, että minulla olisi kaikki hyvin. Olenko valmis kärsimään samalla tavoin? Jumalan rakkaus tuntee kipua, koska hän kaipaa meitä lähemmäs. Me ihmiset olemme usein niin etäisiä rakkaudessamme häneen; koenko minä kipua siitä, että tahtoisin olla niin paljon lähempänä Jumalaa kuin olen?

Rakkaus ilman kipua on ajallista pinnallista humputusta. Jumalan rakkaus näkyy ristillä. Se kärsii meidän vuoksemme.

… vai rakkaudesta ristiin?

Palan rakkaudesta ja palaan nyt takaisin ristiin. Onhan se aina rakkauden keskiössä. Jäin miettimään, kuuluuko ristin olla ulkona vai sisällä? Onko se osa elämääni vai onko elämäni osa sitä? Jos sinusta helpompaa, voit ajatella Jumalan rakkautta ristin sijaan, koska ne ovat sama asia. Asuuko rakkaus sinun sisälläsi? Vai asuuko rakkaus ulkopuolella; sanoissa ja teoissa?

Puhun nyt rististä, mutta voit siis ajatella edelleen rakkautta, jos se on sinulle helpompaa.

Onko niin, että me kristityt – siis Jumalan seurakunta – olemme päättäneet, minne me tahdomme sijoittaa ristin. Vai pitäisikö olla kuitenkin niin, että risti sijoittaa meidät.

Olemme tehneet rististä objektiivisen sen sijaan, että se olisi subjektiivinen. Tämä tarkoittaa sitä, että olemme tehneet rististä ulkoisen sen sijaan, että se olisi sisäinen.

Samalla olemme tehneet rististä institutionaalisen sen sijaan, että se olisi eksistentiaalinen. Tällä tarkoitan, että me olemme samaistaneet ristin vain osaksi kirkkoa, uskontoa tai missiota emmekä ole ymmärtäneet sen syvää henkilökohtaista ja oman elämän läpivalaisevaa merkitystä, joka liittyy jokaisen uskovan henkilökohtaiseen kokemukseen ja olemassaoloon.

Ristin paikka on ulkopuolella…

Risti kuuluu sekä ulos että sisälle. Jos risti on elämässämme aina vain ulkona, olemme vain puoliksi oikeassa; ja puoliksi oikeassa on puoliksi väärässä. Oikeammin sanottuna, jos olemme puoliksi jotain, emme ole kunnolla osuneet maaliin.

On aivan oikein nähdä risti objektiivisena ja ulkoisena. Risti kerran seisoi kukkulalla, kun ihmisen poika kuoli syyttömänä syyllisten puolesta. Siinä se oli Jumalan rakkauden osoituksena. Ulkoinen risti kertoo siitä, että Jumala teki kaikkensa, että meillä on elämä. Se on jotain, mikä on tapahtunut ja siksi tuo ulkoinen on tärkeä, koska tällöin meidän mielipiteemme tai sisäinen maailmamme ei kykene tekemään sitä tyhjäksi. Ulkoinen vahvistaa Jumalan rakkauden.

… mutta myös sisäpuolella

Mutta tässä me menemme vikaan, jos risti jää asumaan vain ulkopuolellemme. Risti on myös henkilökohtaisesti merkittävä ja yhtä todellinen sinulle ja minulle. Meillä jokaisella on oma ristimme – siis risti, joka on subjektiivinen, sisäinen ja eksistentiaalinen.

Risti on kokemus sisällämme. Kun tuo risti kukkulalla saa muuttua Pyhän Hengen ihmeellisen armon kautta sydämen ristiksi, silloin me vasta alamme ymmärtää ristin todellisen merkityksen, kun siitä tulee meille Jumalan rakkauden ja voiman risti.

Jos risti ei asetu elämämme sisimpään – tai paremminkin jos me emme asetu ristin sisään, seuraus on se, että emme uskalla odottaa hiljaa. Jos risti on meille vain ulkoinen missio tai teko, se ajaa meidät loppuun, koska sillä ei ole mitään annettavaa meidän sisimpäämme.

Ulkoinen risti ilman sisäistä ulottuvuutta pakottaa meidät tekemään jatkuvasti jotain, että risti näkyisi ja tulisi esiin. Siitä tulee pakonomainen taakka:

”Evankeliumin tähden, veljet ja sisaret. Jaksaa, jaksaa. Korjataan tämä maailma, että ristimme kiiltää kirkkaammin.”

Ei Jumala sitä tahdo. Hän tahtoo, että me asumme ristillä ja risti asuu meissä. Samaan aikaan meillä on Jumala, joka sanoo:

”Lakatkaa te huolehtimasta! Tietäkää, että minä olen Jumala, kaikkia kansoja mahtavampi, korkein koko maailmassa.” (Ps. 46:11)

Esimerkki sisäisestä ja ulkoisesta ulottuvuudesta

Otan esimerkiksi tämän viikon takaisen sähkön hintakriisin ja syvän huoleni siitä, että miten ihmeessä saan näillä pakkasilla ja näillä sähkön hinnoilla kirkkosalin lämpöiseksi, kun pitäisi radiointikin tehdä ja paikalle tulee tärkeitä ihmisiä monista eri yhteyksistä. Miten minä kirkastan Herrani ristin, miten minä selviän. Voi auta minua, pyhä Jumala. En koskaan tule tästä selviämään.

Ja niin kauniissa -30 C pikku pakkasessa juoksin – oman onnen ohi, koska ajattelin vain näitä asioita. En nähnyt luonnon kauneutta, minkä Jumala oli varannut minua varten tuohon hetkeen. En nähnyt sitä, koska minun mieleni täyttyi vain siitä, miten saan tuon ulkoisen ristin loistamaan.

Mutta mitä sanoi Jumala? Hän puhui, koska hänellä on paikka elämässäni siellä sisäisen ristin juurella. Hän kysyi minulta:

”Antaisitko minun hoitaa tämän. Juokse nyt vain. Nauti pakkasesta, maisemista ja anna minun hoitaa asiat. En ole vain tämä lohduttava ääni, minä olen Jumala joka voi enemmän kuin sitä tai kaikki ihmiset.”

Jos nyt joku kysyy, miten se Jumala Branderille puhuu, niin totean, että ihan vain henkilökohtaisesti niin kuin sinäkin puhut. Se on se sisäinen risti.

Minä ajattelin ulkoista – Herrani mainetta – mutta sisäinen risti, hänen rakkautensa tunteminen, hänen äänensä; se vapautti minut elämään hänen tahdossaan.

Sisäinen hiljaisuus on ehdoton välttämättömyys Jumalan todelliseen tuntemiseen. Opin tämän aina uudelleen ja uudelleen jonkin elämän suurten ja pienen kriisien aikana. Tämä esimerkkini nyt oli niitä pienimpiä, mutta näinkin pienet asiat saavat ihmisen polvilleen. Ja jos polvistun Jumalan eteen, niin hyvä niin.

Sisäinen risti vahvistaa ulkoisen ja toisinpäin

Joskus vain olosuhteet ovat sellaiset, ettei voi tehdä itse mitään, eikä ole ketään ihmistä, joka voisi auttaa. Silloin hetken tuntuu siltä, kuin olisin hajonnut sisäisen levottomuuteni takia.

Tällöin odottamatta tuo ”hiljainen ääni” kuiskaa sieluni syvyyksissä:

”Ole hiljaa ja tiedä, että minä olen Jumala.” (Ps. 46:11, NIV, WEB, KJV)

Jumalani lausuu nämä sanat hiljaa, rakkaudessa ja samaan aikaan voimalla, niin, että minä tottelen. Rauhoitun, saatan kehoni ja mieleni takaisin siihen täydelliseen harmoniaan, jonka vain sisäinen risti voi minulle antaa. Annan levottoman henkeni asettua takaisin hiljaisuuteen – siis sinne, missä se on syntynytkin.

Nostan katseeni ylöspäin ja siinä odottaessani, tiedän, että se on Jumala, joka oli puhuu. Hän paitsi ulkoisen ristin – myös sisäisen ristin Jumala.

Hän on kriisini ja avuttomuuteni keskellä läsnä ulkoisessa, ja samaan aikaan minä saan levätä Hänessä sisäisessä. Ja taas kerran saan oppia uudestaan sen, että minun vahvuuteni on istua hiljaa ja luottaa itseäni suurempaan.

Ja lopuksi huomaa vielä tämä pieni ero, mikä syntyy siitä, että vallitseeko risti sydämen hiljaisuutta vai onko hiljaisuus vain yrtys olla urhea. Hiljainen jännitys ei ole luottamusta, vaan yksinkertaisesti puristettua ahdistusta. Luottamus luo sydämen hiljaisuuden – ja se on toinen asia se.