Tänä vuonna en tehnyt uudenvuoden lupauksia enkä moittinut itseäni edellisen vuoden täyttymättömistä ja edelleen keskeneräisistä suunnitelmista.

Näetkö kuinka hienosti tämäkin oksa pysyy? (Kuva Ilo Pixabaystä)

Vapaus vallitkoon; vakaa aikomus on keveämpi kantaa kuin raskas lupaus korkean itsekurin maassa. Ja jättääpä tuo vakaa aikomus tilaa mukautua, kun elämä kuitenkin yllättää olemalla erilainen kuin mikään minun kaavailemistani vaihtoehtoisista tulevaisuuksista.

En vastusta suunnitelmallisuutta. Vastustan vain pakkomielteisyyttä, mihin olen ollut taipuvainen. Tein päätöksen hyvillä mielillä siksikin, että totesin nykyisten suunnitelmien riittävän varsin hyvin alkavallekin vuodelle. Asiat etenevät hyvässä järjestyksessä ja minä toivottavasti niiden mukana.

Jotta tämä uudeksivuodeksi kutsuttu tilintekopäivä ei nyt menisi minulta kokonaan ohi, päätin lupausten sijaan valita yhden sanan, jolla alkavana vuonna muistutan itseäni oleellisesta; se on Jumalastani.

Tähän tarkoitukseen valitsen sanan ”pysyä”. Siinä on varsin monta ulottuvuutta. Uskon sen palvelevan tarkoitustaan, että se palauttaa minut raiteilleni, kun elämä horjuttaa aikomuksiani tai imaisee mukaansa johonkin epäoleelliseen. Toisaalta samainen sana ”pysyä” on myös Jumalan lupaus, johon voin nojata niinä päivänä, kun väsyn ajallisen elämän jatkuvaan muutokseen.

Joka pysyy ja jossa pysyn

Johanneksen evankeliumissa on tuttu allegoria viikunapuusta, missä tuo sana ”pysyä” on varsin keskeisessä asemassa. Siinä kiteytyy hienosti sanan inhimillinen ja jumalallinen ulottuvuus.

”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään. Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu. Kuivat oksat kerätään ja viskataan tuleen, ja ne palavat poroksi. Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä, voitte pyytää mitä ikinä haluatte, ja te saatte sen.” (Joh. 15:5-7)

Tämä kaunis allegoria viinipuusta ja oksista kertoo intiimistä yhteydestämme Jeesuksen ja meidän välillä. Jeesus viinipuuna on kaiken elämänlähde ja elämää ylläpitävä voima. Oksana olen täysin riippuvainen Hänestä kaikessa, joka hetki jokaisena elämäni päivänä.

Niin kuin kehoni täysin riippuvainen ilmasta ympärilläni, olen elävänä sieluna samalla tavoin riippuvainen Luojastani ja Herrastani. Monesti vain käy niin, että kuvittelen olevani irti hänestä. Puhun hänelle kuin olisin jokin irrallinen osa (vrt. irronnut oksa), vaikka olen vain koska pysyn hänessä.

Samanlainen harha on sekin, että kuvittelen kehoni olevan irrallinen muusta luomakunnasta, vaikka tosiasiassa olen jatkuvasti pelkästään hengityksen kautta jatkuvassa vuorovaikutuksessa maailmankaikkeuden kanssa.

Tämä langenneen ihmisen ero Jumalasta ja samalla etääntyminen luomakunnasta ’irralliseksi saarekkeeksi’ tai pitäisikö sanoa kuningaskunnaksi – on erikoista omavoimaisuutta. Ehkä parempi onkin muistuttaa itseään tarpeestani ”pysyä” – vastakohtana tälle kuvaamalleni irtolaisuudelle.

Pysyä kiinni elämässä

Samalla pysyminen Jumalassa luo pohjan pysyä kiinni elämässä. Siihen sisältyy lupaus olla. Ei ole pakko tehdä itselle jatkuvaa tiliä menneestä ajasta tai suunnitella vaihtoehtoisia tulevaisuuksia.

Jos vain ”pysyn” Jumalassani, voin löytää pysymisestä myös luottamuksen elementin. Ehkä voin valita ihailla tänään auringon nousua sen sijaan, että menetän tuonkin hetken laskelmoidessa nousevan päivän sekuntien riittävyyttä tai muistelen edellisen yön kauhuja.

Pysyminen olkoon minulle edelleen myös pysymistä siinä armon päivässä, jonka Herrani on suonut minulle vielä tänään elettäväksi. Monesti kuulee sanottavan, että me ihmiset vietämme ajatuksissamme 80 prosenttia joko menneisyydessä tai tulevaisuudessa ja vain 20 prosenttia nykyhetkessä.

Tätä väitettä ei tietenkään tieteellisesti voi verifioida edes siksikään, että käsityksemme siitä, mitä nykyhetki tarkoittaa vaihtelee melkoisesti. Jonkun mielestä ihminen ei elä koskaan nykyhetkessä, koska hänen siihen havahduttuaan se on jo mennyt. Toiselle taas ajatusten pysyminen kuluvassa päivässä on nykyhetkeä… Ja onpa vielä aiheellista kysyä, mikä se nykyhetki edes on? Jos lineaarisessa aikakäsityksessä se on raja menneen ja tulevan välissä, niin eihän sitä edes ole… vai onko se vain jatkuvaa ikuisuutta, jossa asiat vain tapahtuvat ja me käsitämme ne hetkien sarjoina. Einsteinin mukaan aika on illuusio.

Mutta menemättä vaikeisiin aikafilosofisiin pohdintoihin, uskon tuon 40-40-20 lain kuvastavan käytännössä tyypillistä ajatusmaailman ajankäyttöämme. Ajatuksissa elämämme varsin vähän nykyhetkessä, kun yleensä joko märehdimme mennyttä tai visioimme tulevaa.

”Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet. ” (Matt. 6:34)

Päätän nyt pysyä ”tässä päivässä” sillä tarkkuudella, kun se pienelle ihmiselle on mahdollista. En tee siitä sääntöä enkä uudenvuoden lupausta – aikomus riittäköön.

Pysyn tänään ja tässä – aina Jumalassa

Edelleen päätän luottaa menneen ’tuomaroinnin’ Jumalalle ja luottaa Kristuksen armotyön kantavan minua tänäänkin. Samoin luotan tulevani Herran käsiin. Hän on joka tapauksessa ainoa taho, joka tuntee ’sen tulevaisuuden’, jonka reaalisesti tulen kohtaamaan.

Ja kun näin luotan, minun osaksi jää pysyminen tässä hetkessä. En sano kuitenkaan ”carpe diem”, koska en aio tarttua tai tarrautua hetkeen. Annan sen mieluummin olla. Olen ja pysyn hetkessä; se riittää. Siinä sitten puuhaan aikomusteni parissa, jos vain osuvat hetkeeni.

Ei hetkessä pysyminen silti tarkoita sitäkään, että minun pitäisi hiljaa paikallaan odottaa kehoni lahoavan pois. Eivät ne hetket siitä siunatuiksi tule. Hetkessä pysyminen on avoimuutta kuluvalle hetkelle. Se on avoin mieli ja avoimet aistit, että tavoitan kunkin hetken siunauksen ja voin näin ollen elää kiitollisuudessa Jumalalleni hänen huolenpidostaan.

Näillä ajatuksilla teen nyt matkaa tähän päivään. Huomisesta en tiedä – tosin en paljon tästä päivästäkään, mutta Kristuksen armoon ja hyvyyteen luottaen pysyn Hänessä. Ja lopuksi vielä uudelleen Jeesuksen sanat pysymisestä.

”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään. Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu. Kuivat oksat kerätään ja viskataan tuleen, ja ne palavat poroksi. Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä, voitte pyytää mitä ikinä haluatte, ja te saatte sen.” (Joh. 15:5-7)