Joulun alla tasapainoilemme monella eri tavalla antamisen ja saamisen kysymysten kanssa. Joulun odotus on toisaalta antamisen aikaa, mutta se on myös saamisen aikaa.

Toisaalta mietimme, mitä antaisimme rakkaillemme lahjaksi, mutta toisaalta puntaroimme, että kenelle kaikille ylipäätään paketti pitäisi antaa? Ja pitäisikö olla muutama nimetön varapaketti heitä varten, jotka olemme kenties luettelosta unohtaneet, koska aina on joku joka antaa paketin, vaikka emme olekaan siihen ’varautuneet’.

Jouluna siis annamme omastamme toisille – ja ehkä myös oletamme toisten tekevän niin meille. Onko joulu sitten antamisen vai saamisen juhlaa – kas siinäpä kysymys? Kulutus- ja paketinvaihtojuhlaa se ainakin on. Eli tällä tavoin jouluna ”kullat ja hopeat” vaihtavat omistajaa kiivasta tahtia.

Ehkäpä joulun alla on aiheellista kysyä, kenen loppu viimeksi kullat ja hopeat ovat? Annammeko todella omastamme vai jaammeko tavaraa vain eteenpäin velvollisuuden tunnosta tai siksi, että niin kuuluu tehdä? Ja jos asiaa pohtii vielä tarkemmin, niin annammeko edes omaa vai olemmeko kenties jaettavankin saaneet lahjana?

Näihin kysymyksiin vastaa melkoisen hyvin virren 434 viimeinen säkeistö, joka kuuluu seuraavalla tavalla:

”Hopeat, kullat Herran on,
päiväni myös ovat Herran.

Aika kun saapuu tuomion,
lainaansa kysyy hän kerran.

Auta siis käymään tietäsi,
niin kuin sen kuljit, Herrani,
palvellen matkalla muita.” (Virsi 434)

Säkeistön sanoma on vallan upea. Tekstissä etenkin sen ensimmäinen säe puhuttelee minua. Siinä virren sanoittaja kirjoittaa ”Hopeat, kullat Herran on, päiväni myös ovat Herran”. Se on Raamatun opetuksen mukainen totuus, mikä on aivan tosi yhä tänään, ja mihin jokaisen on melko helppo yhtyä ja sanoa aamen.

Ei liene kenelläkään mitään huomautettavaa siihen, ettei kukaan meistä ole valinnut syntymänsä hetkeä sen enempää kuin hän valitsee pois lähtönsä hetkeäkään. Ja tiettävästi jokainen meistä syntyy tuomatta mitään mukanaan, ja edelleen jokainen meistä vuorollaan siirtyy ajasta ikuisuuteen ottamatta mitään mukaansa. Eli niin elinpäivät kuin täällä ajassa koottu omaisuuskin ovat loppujen lopuksi vain lainassa niin kauan, kun kaiken omistaja Herra on hyväksi nähnyt.

Ennemmin tai myöhemmin joudumme luopumaan kaikesta, mitä vuosien varrella ehkä olemme saaneet tai itse koonneet. Mikä on ajallista, se jää tänne aikaan kiertämään, vaikka me itse siirrymme ikuisuuteen. Eli aivan niin kuin virren tekijä sitaatin toisessa säkeessä kirjoittaa:

”Aika kun saapuu tuomion, lainaansa kysyy hän kerran.”

Kaikki omaisuus on lainassa ihmisellä vain sen säädetyn ajan, mitä hänelle Herra on laina-aikaa suonut. Ei ole juuri merkitystä sillä, kuinka paljon päiviä tai omaisuutta itse kullakin on, koska kuitenkin ne annetaan pois. Ehkäpä parempi määrällistä arvoa parempi mittari voisikin olla se, mitä ihminen ajalla tai mammonalla saa aikaiseksi.

Mikä on ajan tai omaisuuden arvo?

Omistussuhdetta oleellisempi seikka elinpäivien ja omaisuuden kohdalla onkin se, mitä niillä tehdään, saadaan aikaan ja miten ne vaikuttavat meidän ikuisuusosaamme. Eli tarkoituksen mukaista ei ole katsoa päivien absoluuttiseen määrään tai saadun ”talentin” suuruuteen, vaan siihen miten se, mitä meille on annettu, käytetään ja saa aikaiseksi. Eli niin kuin virren kirjoittaja kirjoittaa:

”Auta siis käymään tietäsi, niin kuin sen kuljit, Herrani, palvellen matkalla muita.”

Ei ole paljoa merkitystä omaisuuden absoluuttisella määrällä, koska kuitenkin saman verran otamme ajasta mukaan kuin aikaan olemme tuoneet. Kullan ja hopean arvon määrää vain se, millaista hedelmää ikuisuuteen se tuottaa ajassamme.

Ei joululahjankaan arvoa mitata sen rahallisen arvon perusteella, vaan sen tuottaman ilon ja mielihyvän perusteella. Monesti rahallinen arvo ja lahjan tuottama mielihyvä toki korreloivat keskenään, mutta niin ei tarvitse olla. Voihan kalliskin lahja olla tarkoitettu loukkaamaan tai tuomaan mielipahaa. Mikä tällöin tuon lahjan oikea arvo on? Tai päinvastoin pieni odottamaton huomaavaisuuden osoitus oikeaan aikaan voi antaa lahjan saajalle suunnattoman ilon. Kumpi on parempi?

Pohjimmiltaan ”kullat ja hopeat” saavat arvon sen mukaan, miten niitä käytetään. Miljoonat pankkitilien kätköissä korkoa kasvamassa jäävät arvoltaan mitättömiksi, jos henkilö ei koskaan käytä niitä. Samoin omaisuus, jota käytetään mustasukkaisesti vain itsekeskeisen mielihyvän vaalimiseen, on paljon vähempiarvoista kuin vaikkapa 20 euron seteli, joka antaa ilon tai toivon kolmelle ihmiselle. Entä mikä onkaan sellaisen 10 euron setelin arvo, joka välillisesti antaa ikuisen elämän lahjan ihmiselle?

On siis kovin suhteellista, minkä arvoista omaisuus tai aika meille ihmisille on. Periaatteessa hyvin käytetty hetki tai euron puolikas on arvokkaampi kuin hukkaan heitetty vuosi tai kokonainen omaisuus. Olkoon siis harras toiveemme virren tekijän sanoin

”Auta siis käymään tietäsi, niin kuin sen kuljit, Herrani, palvellen matkalla muita.”

Tätä virren 434 periaatetta valaiskoon seuraava Raamatusta otettu esimerkki. Se on otettu Israelin kansan historiasta, sen erämaavaelluksen ajalta. Uskon, että tämä esimerkki kertoo meille jotain siitä

• Kenen ovat kullat ja hopeat?

• Miten niiden todellinen arvo määräytyy?

• Ja millaisen siunauksen Herra voi omaisuudelle antaa?

Käydäänpä siis Israelin kansan matkaan ja seurataan heidän matkaansa erämaassa omaisuuden ja sen käytön näkökulmasta.

Israelin erämaavaellus

Israelin erämaavaellusta on pidetty vertauskuvana ihmiselämästä ja ihmisen vaelluksesta ajassa. Erämaavaelluksen vaiheissa onkin yllättävän paljon yhtäläisyyksiä ihmiselämään, vaikka liian suorien johtopäätösten tekoa tulee toki välttää. Kansan vaiheet eivät ole kauttaaltaan niin esikuvallisia malliesimerkkejä kuin voisi luulla.

Vaikka siis erämaavaelluksesta löytyy vertauskuvallisia elementtejä, ei kertomus kuitenkaan ole kuvitteellinen vertauskuva, vaan erämaavaelluksen vaiheet ovat historiallista tosiasiaa, joka on tapahtunut sanasta sanaan juuri niin kuin Raamattu meille siitä kertoo. Älkäämme siis latistako kansan ihmeellisiä vaiheita kuvitteelliseksi tarinaksi, vaan hämmästellään mieluummin Herran suuruutta ja laupeutta.

Kaikki alkoi Egyptistä

Kertomus alkaa ajasta ennen kuin Israel lähti Egyptistä. Israelin kansa asui Egyptissä Goosenin alueella, joka Egyptin maista parhaiten sopi paimentolaiskansan elämäntapaan. Hallinnon vaihduttua jokin aikaa Joosefin kuoleman jälkeen, muuttui hallitsijoiden suhtautuminen Israelin sukuun (ts. Jaakobin perhekuntaan), joista oli kasvanut vuosisatojen saatossa heimo ja aina kokonainen kansa. Heitä ei enää ollut vain kourallista, vaan heitä oli arviolta yli miljoonapäinen joukko (2. Moos. 38:25, luvussa mainitaan vain asekuntoiset miehet, joten naisia, lapsia ja vanhuksia oli vähintään saman verran).

Hallinnon asenteen muutos aiheutti sen, että israelilaisista tuli yhteiskunnan pohjasakkaa muiden ei-egyptiläistä alkuperää olevien kansojen tapaan. He olivat käytännössä orjia, jotka työskentelivät faaraon rakennustyömailla saaden raskaasta työstään vain niukan toimeentulon.

Mutta kuten muistanet, Jumala nosti kansan keskuudesta sille ihmeen kautta vapauttajan, Mooseksen. Hän oli kansanjohtaja, jonka Herra oli valinnut viemään kansan pois Egyptistä luvattuun maahan. Tuo luvattu maa sijaisi alueella, jonka me nykyään tunnemme Israelina ja Palestiinan alueena. Egyptistä lähdön aikaan tätä luvattua maata ei tuntenut sen paremmin Mooses kuin kukaan muukaan Egyptissä asuvista israelilaisista. Tieto luvatun maan hyvyyteen perustui Jumalan satoja vuosia aikaisemmin Abrahamille ja hänen suvulleen antamaan lupaukseen. Nyt Jumalan aikataulussa oli lähdön hetki käsillä, joten kansan oli aika herätä näkemään mahdollisuus vaihtoehtona sen normaalille raskaalle arjelle.

Jo ennen kuin kansa oli saanut faaraolta lupaa lähteä Egyptistä, Jumala lupasi kansalleen jotain valtavaa, mikä meiltä Raamatun lukijoilta jää helposti huomaamatta. Hän näet lupasi, että kansa ei tulisi lähtemään Egyptistä köyhänä, vaan että se lähtee maasta rikkaana mukanaan Egyptin rikkaudet:

”Mutta egyptiläiset minä teen tälle kansalle niin suosiollisiksi, että kun te lähdette, ette lähde tyhjin käsin. Jokainen nainen pyytäköön naapurin vaimolta tai talossaan asuvalta naiselta muistolahjaksi hopeaa, kultaa ja vaatteita. Pankaa ne poikienne ja tyttärienne ylle, ja näin viette egyptiläisiltä heidän rikkautensa.” (2. Moos. 3:21-22)

Tämän lupauksen lisäksi vielä ennen viimeistä vitsausta Jumala toistamiseen muistutti israelilaisia (2. Moos. 11:2-3) tästä seikasta. Kalleudet eivät tulleet itsestään, vaan israelilaisten oli ojentauduttava Jumalan lupauksen mukaan ja pyydettävä ”muistolahjaksi hopeaa, kultaa ja vaatteita”. Jumalan suunnitelma ei täten ollut ’vain’ viedä kansaansa pois Egyptistä ja jättää heitä sen jälkeen tyhjän päälle, vaan hän antoi heidän mukaansa valtavat rikkaudet.

Kun sitten vitsausten ja vaihtelevien vaiheiden jälkeen lähtöhetki lopulta koitti, toteutui Jumalan sana aivan kuin se oli lupauksessa sanottu:

”Farao kutsutti Mooseksen ja Aaronin yöllä luokseen ja sanoi: ’Lähtekää tiehenne, pois minun kansani keskuudesta, te itse ja kaikki israelilaiset, ja menkää palvelemaan Herraa, niin kuin olette pyytäneet. Ottakaa myös lampaanne, vuohenne ja nautakarjanne, niin kuin olette halunneet, ja menkää. Ja kun nyt lähdette, toivottakaa siunausta minullekin.’ Egyptiläiset kiirehtivät israelilaisia lähtemään heti pois maasta, sillä he ajattelivat: ’Muuten me kuolemme kaikki.’ Niinpä israelilaiset ottivat vielä hapantumattoman taikinan mukaansa kaukaloissa, jotka he käärivät viittojensa sisään ja ripustivat olalleen. Israelilaiset olivat Mooseksen neuvon mukaisesti pyytäneet egyptiläisiltä hopea- ja kultaesineitä sekä vaatteita, ja Herra oli tehnyt egyptiläiset heille niin suosiollisiksi, että he saivat mitä pyysivät. Näin israelilaiset veivät egyptiläisiltä heidän rikkautensa.” (2. Moos. 12:31-36)

Kun israelilaiset lähtivät Egyptistä kohti luvattua maata, oli heillä mukana Egyptin aarteet. Kansa oli saanut ne egyptiläisiltä, koska Herra oli näin vaikuttanut. Tällä tavoin Egyptin vauraus jakautui kansan keskuuteen siten, että kaikille oli annettu osa siunauksesta. Herra lahjoitti egyptiläisten rikkaudet omalle kansalleen – he eivät rikkauksia ansainneet, vaan he saivat ne lahjaksi. Kansa oli köyhää orjakansaa – paimentolaisia, mutta nyt heillä oli mukanaan valtavat rikkaudet.

Miksikö Herra antoi kansalleen Egyptin rikkaudet? Olivatko he työllään ne ansainneet? – Ei, rikkaus ei ollut heidän ansaitsemaansa tai edes alkujaan heidän omaansa, vaan se kaikki oli saatu lahjaksi. Kansan mukaansa saama kulta ja hopea oli Herran lupauksessa heille annettua omaisuutta, joka ei ollut ekstraa tai hyvän miehen lisää, vaan jotain, mitä he tarvitsivat myöhemmin.

Todennäköisesti moni ymmärsikin, että he tarvitsivat rikkauksia päästäkseen uuden elämän alkuun luvatussa maassa. Olihan näin, että omavaraisinkin kansa tarvitsi hyödykkeitä, joita he saivat vain kauppaa käymällä. Eli rikkaudet olivat pesämuna uuden elämän aloittamiseen, mutta se ei ollut aivan koko totuus. Nimittäin Herra oli varannut rikkauksille oman käyttötarkoituksensa jo kansan ollessa vielä erämaassa.

Ihminen pystytti vauraudesta oman jumalansa

Ensimmäisen kerran näemme jo kohta neljä kuukautta lähdön jälkeen, kuinka kansa käytti Egyptistä mukanaan tuomaa omaisuutta. Kertomus kuuluu ajankohtaan, jolloin Mooses oli vuorella Jumalan luona saamassa lain tauluja ja ohjeita yhteiskunnan perustan luomiseen. Koska Mooses tuntui viipyvän kovin kauan Jumalan luona vuorella, kansa kyllästyi odottamaan ja se teki oman ratkaisunsa:

”Kun Mooses viipyi eikä tullut takaisin vuorelta, israelilaiset kerääntyivät Aaronin luo ja sanoivat hänelle: ’Tee meille jumala, joka johtaa meitä matkallamme. Me emme tiedä, mitä on tapahtunut Moosekselle, tuolle miehelle, joka toi meidät pois Egyptistä.’ Aaron sanoi: ’Ottakaa kultakorut, joita vaimonne, poikanne ja tyttärenne pitävät korvissaan, ja tuokaa ne minulle.’ Kaikki riisuivat kultakorut korvistaan ja toivat ne Aaronille. Aaron otti korut vastaan, valmisti muotin ja valoi kullasta sonnin. Kansa sanoi: ’Israel, tämä on sinun jumalasi, joka toi sinut pois Egyptistä!’” (2. Moos. 32:1-4)

Lienee aiheellista kysyä, että oliko tämä tosiaan se syy, mitä varten Jumala oli kansalle ”kullat ja hopeat” lahjoittanut? – Tuskin. Se on esimerkki siitä, miten aineellisesti mitattuna suurikin rikkaus voi väärän käyttötavan vuoksi käydä turhaksi, hyödyttömäksi ja jopa vaaralliseksi.

Kultainen sonni tai vasikka oli varmasti aineellisesti mitattuna todella arvokas ja ehkäpä jopa silmän kaunis katsoa, mutta sen arvo oli mitätön. Sen todellinen arvo oli oikeastaan käänteinen sen aineelliselle arvolle, koska se vei israelilaisilta pois sen ainoan, minkä tähden he ylipäätään olivat olemassa! He tekivät rikkauksistaan itselleen epäjumalan ja kääntyivät pois Herrasta, joka oli heille nämä rikkaudet antanut ja tuonut heidät Egyptistä.

Tässä, kun päivittelemme israelilaisten sokeutta Jumalalta saamansa varallisuuden käyttäjinä, voimme samalla tarkastaa oman tilanteemme peilistä. On aiheellista kysyä, mitkä ovat nykyään meidän elämässämme kultaisia sonnejamme? Voisiko olla jopa niin, että mekin erehdymme käyttämään omaisuuttamme väärin siten, että se vie meitä kauemmaksi Jumalasta? Mikä tällöin on ”kultamme ja hopeamme” todellinen arvo?

Se lienee samaa luokkaa, mikä lopulta paljastui israelilaisten valaman sonnin reaaliseksi arvoksi Jumalan edessä:

”Kun Mooses saapui leiriin ja näki sonnin ja villin karkeloinnin, hänen vihansa syttyi ja hän paiskasi taulut murskaksi vuoren juurelle. Hän otti heidän tekemänsä sonnin, poltti sen tulessa, murensi sen hienoksi, sekoitti veteen ja juotti veden israelilaisille.” (2. Moos. 32:19-20)

Saman tuomion sai kohdata satoja vuosia myöhemmin Betelin kaupungissa kuningas Jerobeamin pystyttämä epäjumalan alttari (2. Kun. 23:15). Periaate on selvä. Materiaalina arvokas kulta, jota ihmiset käyttivät omien itsekkäiden halujen ja Jumalan tahdon vastaisen päämäärän toteuttamiseen, kävi arvottomaksi ja kelpaamattomaksi. Sen reaalinen arvo oli Jumalan näkökulmasta mitätön, koska se ei tuottanut lopulta muuta kuin mielipahaa ja kadotuksen omistajalleen.

Tämä on esimerkki siitä, miten ihminen voi käyttää Herralta saamansa aineellisen siunauksen jopa omaksi tuhokseen, jos hän päättää noudattaa itsekkäitä päämääriään eikä anna Jumalan lahjalle mahdollisuutta näyttää todellista arvoansa. Jumalan antama aineellinen siunaus kääntyi kultaisessa sonnissa israelilaisia itseään vastaan, minkä he joutuivat katkerasti kokemaan, kun Mooses juotti heille käsissään synniksi muuttuneen kultansa. Älkäämme me tehkö samaa virhettä omassa elämässämme ja antako siunauksen kääntyä itseämme vastaan.

Eli Jumala ei ollut tarkoittanut antaa kultaa israelilaisille heidän omien itsekkäiden tarpeidensa toteuttamiseen, vaan jotta kullan ja hopean todellinen arvo saatiin esiin, tuli sitä käyttää Jumalan tarkoittamaan tarkoitukseen. Se on tarkoituksena paitsi Jumalan tahdon mukainen, mutta ennen kaikkea ihmisen näkökulmasta hänelle itselleen ja muille hyödyllinen.

Israelin rikkauksien todellisen arvon näemmekin, kun katsomme tekstiä vähän eteenpäin, ja näemme miten Jumala oli tarkoittanut Egyptistä tuodut rikkaudet – tai ainakin osan niistä – käytettäväksi siten, että ne hyödyttivät ihmisiä oikeasti.

Ilmestysmajan rakentaminen

Kun siirrymme edellisestä Toisen Mooseksen kirjan tekstissä muutaman luvun eteenpäin – tuosta ehkä koko Israelin historian häpeällisimmästä tapahtumasta löydämme ensin Herran antamat ohjeet siitä, miten ilmestysmaja, eli eräänlainen liikuteltava mukana kulkeva temppeli, rakennettiin.

Ilmestysmajan rakenteen ja välineistön kuvaus on kohdassa 2. Moos. 35:4-38:20, jossa kuvataan yksityiskohtaisesti, millainen ilmestysmajasta tuli ja miten se ja siellä käytetty välineistö rakennettiin arvometalleista ja kalliista materiaalista. Se on mielenkiintoinen teksti lukea, koska se sisältää rikasta symboliikkaa ja kertoo paljon siitä, miten vanhan liiton Jumala on selkeästi sama armollinen Jumala, mitä me uuden liiton ajan ihmiset olemme oppineet hänet tuntemaan.

Tällä kertaa huomiomme kiinnittyy kuitenkin vasta tekstin loppuun, jossa on yksityiskohtainen luettelo rakennustarvikkeista, joita ilmestysmajan tekemisessä käytettiin. Seuraava teksti on pieni ote tuosta luettelosta:

”Tämä on laskelma telttamajaan, liitonarkun asumukseen, käytetyistä tarvikkeista. Mooseksen käskystä leeviläiset laativat laskelman, jonka tekemistä johti pappi Aaronin poika Itamar. . . . Kulta, jota käytettiin pyhäkön ja sen varusteiden valmistamiseen, oli tarjousuhrina tuotua kultaa, ja sitä oli kaikkiaan 29 talenttia 730 sekeliä punnittuna pyhäkkösekelin painon mukaan. Hopeaa, jonka asekuntoinen kansa oli maksanut tarkastuksessa, oli 100 talenttia 1775 sekeliä punnittuna pyhäkkösekelin painon mukaan; sitä tuli beka-mitta eli puoli sekeliä pyhäkkösekelin painon mukaan punnittuna kultakin tarkastuksessa olleelta kaksikymmenvuotiaalta ja sitä vanhemmalta mieheltä. Heitä oli kaikkiaan 603 550 miestä. . . . Tarjousuhriksi tuotua pronssia oli 70 talenttia 2400 sekeliä.” (2. Moos. 38:21, 24-25, 29)

Kuten huomaat, ”kullat ja hopeat” mainitaan tässäkin. Teksti kertoo, miten paljon esimerkiksi kultaa, hopeaa ja pronssia käytettiin ilmestysmajan rakennuksessa. Poimin sieltä muutaman mielenkiintoisen yksityiskohdan ja muutin määrät meidän käyttämiimme muotoihin, jotta ymmärrämme paremmin suuruusluokat, mistä teksti puhuu:

• Kultaa oli vähän yli 1000 kg (”29 talenttia 730 sekeliä”).

• Hopeaa oli noin 3400 kg (”100 talenttia 1775 sekeliä”).

• Pronssia oli noin 2500 kg (”70 talenttia 2400”).

Määrät ovat melkoisia, eikö totta? Jumala ei halunnut, että kansa käyttää ”kullat ja hopeat” pelkästään omaan elämiseensä ja aineellisen hyvinvoinnin takaamiseen, vaan hän oli varannut osan rikkauksista omaan käyttöön – pystytettävää rukoushuonetta eli ilmestysmajaa varten. Herra tahtoi, että kansa käyttäisi osan sen lahjaksi saamista rikkauksista Herran asumuksen rakentamiseen.

Herra ei vaatinut kansaa pystyttämään itselleen ilmestysmajaa sen tähden, että Herra itse olisi ollut vailla asuntoa. Hän ei pyytänyt sitä sen tähden, että hän olisi tarvinnut sen omaan käyttöönsä. Telttamaja oli tarkoitettu kansaa varten. Ilmestysmajan tarkoitus oli konkreettisesti osoittaa kansalle, että Herra asui aina kansansa keskellä. Ilmestysmaja oli paikka, jonne vanhan liiton aikana Herran läsnäoloa tultiin kohtaamaan. Se oli paikka, missä syntinen sai synnit anteeksi ja missä Jumalan Henki oli läsnä.

Herra oli täten varannut rikkauksille käyttötarkoituksen, jolla oli erityinen siunaus kansalle. Hän tahtoi, että kansan mukana tuomat rikkaudet rakentaisivat ei vain aineellista, vaan myös hengellistä hyvinvointia. Eli meidän aikaamme sovitettuna voisi yksinkertaistaen sanoa, että israelilaisten rikkauksilla pystytettiin siis kirkkorakennus, jonne seurakuntalaiset saivat kokoontua yhteen kohtaamaan Jumalaa. Annetut rikkaudet maksoivat täten hengellisen hyvinvoinnin muodossa itsensä moninkertaisena takaisin.

Ei ole kahta kysymystä siitä, oliko tämä rikkauksien käyttötapa hyödyllinen ja arvokas! Tällä tavoin Jumalan käyttötarkoitukseen annettu ”kulta ja hopea” antoi ihmisille vielä suuremman siunauksen kuin pelkkä raaka-aineiden arvo tai niiden mukana tullut aineellinen vauraus antoi. Jumalan käyttöön annettu omaisuus moninkertaisti sen konkreettisen arvon ihmisen todellisen tarpeen kannalta.

Miten käytän vaurauteni?

Jumala siis moninkertaisti sen siunauksen, mikä hänelle annetuilla varoilla rahallisesti mitattuna oli. Ja sama periaate toimii yhä tänään. Edelleen Herra Jeesus moninkertaistaa siunauksen meidän ja lähimmäistemme elämässä, jos annamme osan Herralle jo muutenkin kuuluvista rikkauksista takaisin hänen käyttöönsä.

Ajattele – mikä on parempi sijoitus kuin Herra! Antamalla osan varoistasi Jumalan käyttöön varmistat sen, että varoillasi on todellista reaalista arvoa – ikuisuusarvoa.

Jumala tahtoo meidän käyttävän omaisuuttamme ja aikaamme oikein. Hän tahtoo, että sijoittamme sen asioihin, jotka kestävät ja joilla on merkitystä niin itsemme kuin muidenkin ihmisten kannalta. Ja ainoa kestävä ja arvonsa varmasti säilyttävä sijoitus on nykypäivän arvaamattomilla arvopaperimarkkinoilla Herra ja hänen osoittamansa käyttötarkoitus.

Ja vielä lopuksi mietittävää antamisen määristä. Vaatiko Herra takaisin kaikki ”kullat ja hopeat” kansaltaan? Käytettiinkö kaikki Egyptistä mukaan otetut rikkaudet Herran ilmestysmajan rakentamiseen.

– Tuskin, vaikka arvometalleja käytettiin valtavat määrät, kyse oli yhtä ihmistä kohden melko pienestä uhrauksesta. Nimittäin tässä toimi periaate, jonka tunnet nimellä ”pienistä puroista kasvaa kokonainen virta”. Esimerkiksi hopeasta tekstissä sanottiin, että se oli kerätty asekuntoisilta miehiltä, joita oli kansalla 603 550. Kun hopean määrän jakaa tasaisesti jokaista miestä kohden, joutui jokainen mies (eli perhe) antamaan omastaan vajaan 6 g verran hopeaa.

Kuvittelen, että tämän uhrauksen jälkeenkin jäi hopeaa vielä runsaasti kotitarpeisiin ja elämän aloittamiseen luvatussa maassa. Kulta ja pronssi olivat puolestaan kerätty vapaaehtoisina tarjousuhreina, mutta luulen, että sama periaate kuin hopean keräämisessä tuli ilmi pätee myös muiden raaka-aineiden keräämiseen.

Eli Herra ei pyytänyt omiltaan kaikkea, vaan ainoastaan osan, jonka hän tarvitsi – ei siis sitä, mikä hänelle olisi kuulunut. Mutta, kun kaikki antoivat omastaan, kenenkään ei tarvinnut antaa kohtuuttomasti, vaan kuorma jakautui tasaisesti kaikkien kannettavaksi. Koska kaikki osallistuivat yhteiseen hankkeeseen, teki se hankkeesta myös henkilökohtaisen jokaiselle. Se ei ollut vain hanke, vaan se oli oma yhteinen hanke.

Entä mikä oli lopputulos kaikesta? – Se, että Herran työ menestyi Israelin kansan keskuudessa. Jumalan läsnäolo sai olla konkreettisesti läsnä heidän keskellään.

Näin koko kansa tuli siunatuksi, koska pääoman käytössä vaikutti taivaallinen viisaus. Herra antoi omaisuudelle tarkoituksen ja päämäärän – omaisuus palveli näin ikuisia tarkoituksia. Eli periaate on kutakuinkin sitä, mitä virren tekijä kirjoittaa:

”Hopeat, kullat Herran on,
päiväni myös ovat Herran.

Aika kun saapuu tuomion,
lainaansa kysyy hän kerran.

Auta siis käymään tietäsi,
niin kuin sen kuljit, Herrani,
palvellen matkalla muita.” (Virsi 434)