Pyhäinpäivä on kristillinen pyhien, marttyyrien ja vainajien muistopäivä. Se on yhdistelmä kahdesta vanhan kirkon juhlasta: kaikkien pyhien päivästä ja kaikkien uskovien vainajien muistopäivästä. Suomalaisessa perinteessä pyhäinpäivä on muotoutunut ensisijaisesti vainajien muistopäiväksi, vaikka päivä on omistettu kaikille pyhille – myös meille eläville.

Puhuttelusana ’pyhä’ ei viittaa vain kuolleisiin. Pyhä tarkoittaa tässä kontekstissa Jumalalle erotettua – jotain, mikä kuuluu hänelle. On helppo muistaa tämä merkitys etenkin järvisuomessa, jossa varmasti yksi yleisimpiä järvennimiä on Pyhäjärvi. Sen lisäksi on pyhiä salmia, tuntureita ja jokia. Asia, mikä näitä kaikkia ’pyhiä’ paikkoja yhdistää, on se, että ne erottavat.

Sana pyhä ei viittaa siihen, että menneet sukupolvet olisivat ymmärtäneet omistaa nämä paikat Jumalalle tai he olisivat pyhittäneet ne jonkinlaiseen sakraalikäyttöön, vaan yksinkertaisesti pyhä tarkoittaa sitä, että tämä jokin pyhäksi nimetty erotti paikkoja toisistaan. On helppo ymmärtää, että järvet ja joet – tunturitkin, erottivat alueita toisistaan.

Tämä on oiva kuva meidän Jumalan pyhien muistaa. Emme ole ihan ketä vain. Jumala on erottanut meidät jokaisesta heimosta omaan heimoonsa. Hän on piirtänyt rajan, painanut meihin oman merkkinsä – Pyhän Hengen sinetin. Tässä suhteessa sana pyhä tarkoittaa meidän kohdallamme paitsi Jumalalle kuuluvaa – siis erotettua – myös hänen pyhyyttään kantavaa.

Erottamalla meidät jostain muusta itselleen, Herra koonnut meidät yhteen pyhäksi kansaksi – Jumalan kansaksi. Ja mikä ihmeellisintä tässä kansassa meitä on jokaisesta heimosta, mutta meidän identiteettimme on Kristus.

Yhteisellä matkalla

Jokainen Kristukseen uskossa toivonsa pannut Herran oma on Jumalan pyhä – nyt ja aina, koska hän on uskossa osallinen pyhien yhteydestä. Kristuksessa me saamme puhutella tänäänkin toinen toisiamme pyhinä. Se on arvonimi ja etuoikeus.

Pyhäinpäivä tässä merkityksessä on ennen kaikkea elävien pyhien ilojuhla. Ja elävien juhla se on siinäkin merkityksessä, että Herra Jeesus Kristus on ostanut suurimmalla mahdollisella hinnalla jokaisen nimeään tunnustavan pyhän kuoleman valtakunnasta ja tuonut hänet elämän valtakuntaan. Tämä koskee myös heitä, ketkä ovat siirtyneet ajasta ikuisuuden puolelle. Eivät he ole kuolleet; he elävät Jumalan yhteydessä.

Asumme sitten tässä ajassa, olemme päässeet osallisuuteen jo tuonpuoleisesta, tai olemme saaneet jopa armon oppia taiteilemaan ajan ja ikuisuuden rajalla, niin silti yksi asia yhdistää meitä kaikkia. Me olemme pyhät – Jumalan elävät pyhät – kaikki yhdessä.

Tästä monitahoisesta todellisuudesta muistuttaa meitä myös seuraava Heprealaiskirjeen jae, jota usein luemme vain tekemisen perspektiivistä:

”Kun siis ympärillämme on todistajia kokonainen pilvi, pankaamme pois kaikki mikä painaa ja synti, joka niin helposti kietoutuu meihin. Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme, katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään.” (Hepr. 12:1)

Tässä kuvassa olemme koko joukko – Jumalalle erotetut ihmiset jokaisesta heimosta. Osa katselee matkantekoa jo lehtereiltä, kun toinen joukko vielä kiertää stadionin viimeistä kierrosta ennen maalia.

Ehkä voit ajatella tuota tilannetta, vaikka juuri tuollaisen urheilutapahtuman näkökulmasta. Juokseminen tai kilvoittelu voi tuntua kehotukselta ponnistella yli voimien, mutta uskon Paavalin tässä mieluumminkin kuvanneen pikemmin sitä tunnelmaa, mikä syntyy stadionilla vaikkapa maratoonareiden jo nähdessä maalin. Yleisö elää jokaista askelta, jonka juoksijat ottavat. He tuntevat sen huuman, minkä juoksijakin, kun maali lähestyy. Ja juoksijat tuntevat yleisön läsnäolon jokaisella askeleella. Tuntuu siltä kuin koko maailmankaikkeus kannustaisi jaksamaan loppuun asti. Se valkopukuinen joukko siivittää jatkamaan maaliin asti.

Näin me pyhät matkaamme yhdessä kaikki ”katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään.” Merkillisen hieno kuva, eikö totta? Palaan vielä sanoihin ”katse suunnattuna Jeesukseen” vielä myöhemmin.

Kenen väreissä kuljet?

Tällaista kilvoittelun kuvaa katsoo kovin helposti – ainakin näin yksilöurheilijan näkökulmasta – puurtamisena ja suorituksena. Siitä en usko kuitenkaan olevan kyse. Mitä jos katsoisimme tätä elämää mieluummin tuon pyhän eli erotettujen joukon näkökulmasta? Me olemmekin pikemmin joukko tai viestijoukkue, joka kantaa lähettäjänsä nimeä – Herralle erotetut, Jumalan pyhät.

Tärkeämpää kuin se tekeminen on kuulua joukkoon. Kun juokset siitä stadionin portista sisään, sinulla on ylläsi joukkueen värit. Ja kun siellä lehtereillä ne jo perille päässeet näkevät portista astuvan jonkun ’meidän väreissä’, he nousevat ylös ja alkavat hurraamaan.

Ja siinä, kun me Herran väreissä matkaa tekevät kuulemme lehtereiltä nousevan valtavan huudon, näemme kuinka meidän värimme nousevat – heillä on saman väriset vaatteet ja nousevat seisomaan nähdäkseen paremmin – tunnelma on huumaava. Tiedät varmaan, kenen väreissä me juoksemme?

Kerrataan. Olemme siis erotetut – Jumalan pyhät, hänen kansaansa – erotetut Kristukselle. Ja edelleen juoksemme samoissa väreissä tuolla stadionilla, missä jo maaliin tulleet joukkueen jäsenet kannustavat meitä omalla osuudellamme.

Mutta mikä on tämä meidän värimme? Mikä on asemamme tässä joukkueessa? Ja miksi ihmeessä me täällä juoksemme? Yritämmekö me todistaa jotain vai valmistaako tämä matka meitä johonkin?

Näistä asioista kertoo meille enemmän apostoli Johannes ensimmäisessä kirjeessään, joka on myös tämän pyhäinpäivän epistolateksti. Emme nimittäin ole mikä tahansa ’joukkue’. Kuuntelehan, mitä Johannes kirjoittaa.

”Katsokaa, millaista rakkautta Isä on meille osoittanut, että meitä kutsutaan Jumalan lapsiksi, joita me olemmekin. Siksi maailma ei tunne meitä, eihän se tunne häntäkään. Rakkaani, nyt me olemme Jumalan lapsia, eikä vielä ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen, kun hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on. Jokainen, joka panee häneen tämän toivon, puhdistaa itsensä, niin kuin hän on puhdas.” (1. Joh. 3:1-3)

Huomaatko, millä sanoilla Johannes nimittää Jumalan pyhiä. Meitä ”kutsutaan Jumalan lapsiksi”. Kuulumme siis Jumalan perheeseen, koska Isä on erottanut meidät omikseen. Kyse kilpajuoksussa ei Kristuksen näkökulmasta ole joukkue, johon liitytään tai tullaan jäseneksi. Kyseessä on perhe, johon olemme saaneet syntyä. Me olemme Kristuksen perhettä.

Jos mietit tarkemmin kuvaa stadionilta, et näekään enää lehtereillä tai kilparadalla ’vain’ oman joukkueen jäseniä, vaan oman perheen, pyhän erotetun suvun – heimon, niin kuin otsikossa sanotaan. Kuinka valtavaa on kuulla omiensa kannustus ja nähdä heidät kannustamassa.

Jumalan lapset kilparadalla

Johanneksen tekstin ensimmäinen jae on minusta varsin erityinen. Se sanoo:

”Katsokaa, millaista rakkautta Isä on meille osoittanut, että meitä kutsutaan Jumalan lapsiksi, joita me olemmekin. Siksi maailma ei tunne meitä, eihän se tunne häntäkään.”

Huomaa, että Johannes ihmettelee ääneen: ”Katsokaa, millaista rakkautta…” Kuin hän kysyisi, mistä ihmeestä tällainen rakkaus on kotoisin? Se on niin erilaista ja niin suurta, että se on vierasta tälle maailmalle. Isän rakkaus on niin ylimaallista, niin vierasta tälle maailmalle, että ei voi kuin ihmetellen kysyä, mistä maasta se on peräisin? Ja tuon maan me tiedämme. Se on kotimme, missä Kristus hallitsee.

Jumalan rakkaus vaikuttaa meissä lapseutta. Meitä ei vain kutsuta Jumalan lapsiksi, vaan me olemme Jumalan lapsia, koska Jumala on rakastanut meidät lapsikseen. Jumalan lapsi ei siis ole vain ’titteli’ tai syntymässä annettu kutsumanimi, vaan se on identiteetti.

Voin koska tahansa vaihtaa vaatteet, kampauksen, silmien värin – jopa nimeni ja monta muuta perustavaa asiaa elämästäni, mutta en voi muuttaa sitä, kenen perheeseen olen syntynyt. Kuka on isäni ja kuka on äitini. Kannan heidän ominaisuuksiaan tavalla jos toisella. Ja samasta asiasta on kyse siinä, että olen Jumalan lapsi. En vain kuulu perheeseen, vaan minulla on Jumalan lapsen identiteetti.

Johanneksen mukaan lapseus näkyy siinä, että lapsi on jossain määrin samaa alkuperää isänsä kanssa, mikä siis näkyy myös hänen ominaisuuksissaan. Toisin sanoen Johanneksen kielenkäytössä Jumalan lapseus ei tarkoita vain kuulumista Jumalan perheeseen, vaan Jumalan lapseus on kuva suvullisesta perillisyydestä Jumalan kanssa.

Ja kun tätä kuvaa mietin, huomaan kysyväni kuin Nikodemos ikään:

”Miten joku voisi vanhana syntyä? Miten joku voisi mennä takaisin äitinsä kohtuun ja syntyä toisen kerran?”

On hämmentävää, että olen saanut syntyä Jumalan perheeseen. Se todella tarkoittaa sitä, että olen saanut ihmisenä – Jumalan kuvana – takaisin sen heijastuksen, jonka Jumala on ihmiselle luomisessa antanut. Kyllä, kannan sitä jo nyt, vaikka olenkin siellä kilparadalla. Olen samaa erotettua pyhää olemusta heidän kanssaan, jotka hurraavat lehtereillä.

Kun Jumalan Pyhä Henki astui asumaan minuun, kaikki oli siitä alkaen toisin. Sitä tarkoittaa syntyä uudesti. Synnymme Jumalan kuvan kaltaisuuteen ja yhteys Isään syntyy uudelleen. Ja ero on valtava: ”Siksi maailma ei tunne meitä, eihän se tunne häntäkään” – niin kuin Johannes tässä sen sanoo.

Me kuljemme tätä matkaa Jumalan lapsina, Jumalalle erotettuina, jotta Isän tahto ja rakkaus tulee kauttamme näkyviin.

Jos ajattelet kuvaa stadionista niin meidän tehtävämme on oikeastaan vain aiheuttaa hämmästystä. Kun matkaamme maalisuoraa Kristukseen pukeutuneina – vaikkapa niissä kirkkaan valkeissa vaatteissa – niin ympärillämme on ihmetys; keitä ovat nuo ’valkeisiin pukeutuneet’ matkaajat? ”Mitä tuo on, mitä he kantavat mukanaan ja mitä heidän asunsa hohtaa? ”En ole koskaan nähnyt mitään tuon kaltaista.”, he sanovat.

Vastako maalissa lapseus astuu voimaan?

Palaan takaisin kuvaan stadionin maalisuorasta, vaikka Johannes ei sitä nyt esimerkkinä käyttänytkään. Mielestäni Johannes avaa uudella tavalla meille sen, miksi me matkaa teemme ja mitä siinä meille tapahtuu. Kuuntele uudelleen Johanneksen tekstin kaksi viimeistä jaetta:

”Rakkaani, nyt me olemme Jumalan lapsia, eikä vielä ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen, kun hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on. Jokainen, joka panee häneen tämän toivon, puhdistaa itsensä, niin kuin hän on puhdas.”

Tekstin voi lukea kuin se puhuisi vain siitä, minkä omistamme tänään optiona tulevaisuudesta. Lapseudessa omistamme kaiken sen, mitä emme vielä näe ja mikä tulee osaksemme sitten, kun on vuoromme astua stadionin lehtereille ylistämään Jumalaa iankaikkisuudessa.

Lapseus takaa sen, että saan perinnön ja sen osan, johon Jumala on minutkin lapsenaan asettanut. Uskon luonnollisesti, että en edes kykene kuvittelemaan lopputulosta, millaista sen on, kun Jumalan lupaukset toteutuvat minussa täysin ja saan nähdä, miten ihmisenä kasvan täyteen Kristuksen mittaan ja heijastan hänen kuvaansa.

Mitä matkalla tapahtuu?

Tahdon kuitenkin uskoa, että Johannes sanoo tekstissä vielä vähän enemmän. Hän ei painota vain tulevaa toivoa. Hän toki kirjoitti riemusta, mikä meitä odottaa, mutta hän kirjoitti myös siitä, mitä on jo nyt. Hän kirjoitti:

”Rakkaani, nyt me olemme Jumalan lapsia, eikä vielä ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee.”

Me kannamme Jumalan lapseutta ihmisyydessämme. Edellä todettiin, että lapseutemme ei ole vain asemallista, vaan se on myös identiteettimme, jonka olemme perineet Taivaalliselta Isältä Kristuksessa. Toki identiteettimme on tässä ajassa vajavaista, koska kannamme myös tuota toista perimää.

Kysynpä nyt vain, miksi ihmeessä me Jumalan lapset puhumme vain siitä vajavaisesta perimästämme, kun samaan aikaan meissä asuu myös Jumalan ikuisuus. Miksi katson nurjaa minussa, kun voisin ylistää Herraani siitä hyvästä, mitä hän laittanut minuun lapsena kasvamaan.

Minne matkalaiselta on unohtunut Johanneksen kuvaama Jumalan lapseus, etuoikeus tehdä tätä matkaa Jumalan lapsena, hänelle erotettuna. Jos Johannes sanoo, että ”maailma ei enää tunne meitä”; onhan meissä silloin tapahtunut valtava muutos jo nyt! Miksi me emme katso tätä puolta?

Ei varmasti ole väärin sanoa, että me heijastamme Jumalan rakkautta, koska olemme syntyneet hänen lapsikseen ja näin kannamme Jumalan lapsen identiteettiä. Tämä kuulostaa näin sanottuna liian lattealta; sanat eivät riitä.

Lapseutta ja Jumalan identiteetin heijastamista on vaikea selittää, mutta yritetään vielä kerran tuon stadionin kuvan kautta.

Tulkitsen itse loppusuoran jonain aivan muuna kuin kärsimyksen ja väsymyksen huipentumana. Olen juoksu-urallani kulkenut tuon osuuden melko monta kertaa. Ja joka kerran sijoituksesta huolimatta maali on aina voitto. Se on matkan päätepiste; olen ensimmäinen tai viimeinen, maali asettaa juoksulle pisteen.

Se on vain niin, että kun näet tuon maalin ja kuulet stadionin pauhun, niin et sinä ajattele kipua, tehtyä työtä etkä väsymystä. Sinä olet ylpeä kantamistasi väreistä ja siitä, että teet matkaa juuri näissä väreissä. Olet ylpeä siitä, että saat kuulua joukkoon ja omat hurraavat sinulle. Stadionin pauhussa se on enemmän kuulumista kuin ponnistelua.

Elämän kilparadalla eteeni avautuu maalisuora. Lähestyn sitä omalla vauhdillani – sillä ei ole merkitystä. Vauhdista eikä tyylistä saa täällä lisäpisteitä. Oleellista on vain suunta kohti maalia. Tunnelma on valtava, mutta tässä kohden suljen kaikki muu jää syrjään, koska kuljen ”katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään.”

Näen hänet maalissa odottamassa. Hän on syli avoinna ja maalisuoralla minä en näe enää mitään muuta kuin hänet. Kuulen toki pauhun, tunnen askeleiden pauhun, mutta ne ovat sivuseikkoja. Edessäni on maali, mutta sekään ei ole mitään verrattuna siihen, että näen siellä Kristuksen. Hän odottaa syli avoinna ja tunnen hänen kaipuunsa; se on molemmin puoleinen.

Ja kuka sitten minä olen? Minä olen Jumalan lapsi, hänelle erotettu. Teen matkaa hänen väreissään ja minussa virtaa sama veri, koska olen uudestisyntynyt ylhäältä Hengestä. Minusta virtaa veri, jolla hän on lunastunut minut perheeseen. Me olemme yhtä.

Ja mitä lähemmäksi tulen tuota maaliviivaa, sitä tarkemmin näen hänet ja minusta näkyy hänen kuvansa. Mitä lähemmäs astun Kristusta, sitä selvemmin hänet näen ja sen suuremmaksi hän kasvaa silmissäni. Kaikki se, mitä on ympärillä, vähenee ja Kristus saa aina vain suuremman huomioni. Näin tapahtuu se, kun Paavali kirjoittaa ”minun tulee vähetä, hänen kasvaa”.

Jumalan kuva kasvaa

Ja mikä on ihmeellisintä tuossa maalia lähestyessä? – Se, että opin näkemään myös itseni niin kuin hän näkee, näen elämän niin kuin hän näkee ja näen myös muut ihmiset niin kuin hän näkee. Askel askeleelta olen enemmän hänen kuvansa.

Ja miten Kristus minut näkee? Hän näkee niin kuin rakkaus näkee. Hän ihailee sitä hyvää, mikä minussa Jumalan lapsena on syntynyt: se rakkaus ja se hyvyys, mitä saan heijastaa hänestä.

Jopa elämän rosoisuus ja särmät näyttäytyvät uudella tavalla. Hän ihailee jopa sitä ontuvaa askelta, jolla lähestyn maalia, hikipisaroita ja likaa kasvoissa. Niitäkin voi rakastaa ja nekin voivat palvella Herraamme. Ja minä Kristuksen kuvana voin oppia rakastamaan myös elämäni tätä puolta.

On kuin olisin peili, joka heijastaa hänen kuvaansa. Jokaisella askeleella saan kasvaa aavistuksen lisää hänen kaltaisuuteensa. Ja jo matkalla minä saan tuntea hänet omassa elämässäni. Saan tuntea, kuinka Kristus Jeesus kasvaa ja tulee todemmaksi minussa. Ymmärrän, mitä on olla Jumalan lapsi. Syntyä lapseksi ja kasvaa lapsena kohti aikuisuutta.

”Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen, kun hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on.”

Emme enää ole tästä maailmasta, meidät on erotettu Jumalan omiksi, me olemme syntyneet Hengestä Jumalan lapsiksi. Hetki hetkeltä me kasvamme hänen kaltaisuuteensa ja kun tulee hetki, jolloin kohtaamme tuon sylin maaliviivalla, silloin me vain tiedämme tulleemme kotiin.

Ja mikä tekee kodista kodin? Jeesus on siellä.