Tekstini sunnuntain saarnaksi oli kirkkomme saarnakalenterin perusteella Deuteronomian, eli liitonkirjan, viimeinen luku.

Tekstiä lukiessa ja tekstiä valmistellessa minulle kävi niin, että harhauduin sivupolulle, josta en sitten koskaan täysin palannut takaisin. Kaikki meni kuitenkin oikein, sillä tällä tavalla Herra näytti minulle olevansa myös ’saarnojen Herra’. Hän vain osoitti kuinka suvereenisti hän tätä elämää johtaa.

Tarkastelin saarnatekstiä ja tuttuun tapaan tarkistin luvun yksityiskohtia useammasta kommentaarista ja törmäsin siinä useaan mielenkiintoiseen seikkaan. Yksi oli se, että jostain syystä luvun tulkitsijoille tuntui olevan suurin ongelma ja mielenkiinnon kohde se, että kuka tekstin on kirjoittanut – ei niinkään se, mitä tekstissä tapahtuu.

Siteeraan tähän tekstin ja lähdetään sitten matkaan kulkemaan tuota tietä, mille tekstin ja tutkistelun myötä sitten harhauduin. Ei niin kuin teksti ei olisi ollut jo itsessään kyllin runsas, mutta tällä kertaa Jumalan Henki johti minut runsauteen toista reittiä.

Deuteronomian viimeinen luku

Teksti on siis tässä.

”Mooses nousi Mooabin arolta Nebonvuorelle, Pisgan huipulle, joka on vastapäätä Jerikoa. Herra näytti hänelle koko maan: Gileadin aina Daaniin asti, koko Naftalin, Efraimin ja Manassen maan, koko Juudan maan Länsimereen asti, Negevin sekä tasangon, Jerikon eli Palmukaupungin laakson Sooariin asti.

Herra sanoi Moosekselle: ”Tämä on se maa, josta minä vannoin Abrahamille, Iisakille ja Jaakobille valan: ’Sinun jälkeläisillesi minä annan tämän maan.’ Minä olen antanut sinun nähdä sen omin silmin, mutta sinä et sinne pääse.” Mooses, Herran palvelija, kuoli Herran sanan mukaan siellä, Mooabin maassa. Herra hautasi hänet Mooabin maassa laaksoon, joka on vastapäätä Beet-Peoria, mutta kukaan ei ole tähän päivään mennessä saanut tietää hänen hautapaikkaansa.

Mooses oli kuollessaan sadankahdenkymmenen vuoden ikäinen. Hänen silmänsä eivät kuitenkaan olleet hämärtyneet eikä hänen elinvoimansa ehtynyt. Israelilaiset itkivät Moosesta Mooabin arolla kolmekymmentä päivää. Sitten Mooseksen muistoksi vietetty itku- ja suruaika päättyi. Joosua, Nuunin poika, oli täynnä viisauden henkeä, sillä Mooses oli pannut kätensä hänen päälleen. Israelilaiset tottelivat Joosuaa ja tekivät sen mukaan kuin Herra oli Moosesta käskenyt.

Mutta Israelissa ei enää noussut yhtään sellaista profeettaa kuin Mooses, jonka kanssa Herra oli tekemisissä kasvoista kasvoihin. Ei ole ollut ketään, joka olisi tehnyt sellaisia tunnustekoja ja ihmeitä, joita hän Herran lähettämänä teki Egyptin maassa faraolle ja kaikille hänen palvelijoilleen sekä koko hänen maalleen, ei ketään, jolla olisi ollut niin suuri voima ja joka olisi tehnyt sellaisia suuria ja pelottavia tekoja, joita hän teki koko Israelin nähden.
” (5. Moos. 34:1-12)

Mitä siis tapahtui. Luvussa yksinkertaisesti kerrottiin Mooseksen kuolleen Mooabin maassa niin, että hän sai katsella etäältä sitä lupausten maata, jonka rajoille hän Israelin kansan oli yhdessä Jumalan kanssa tuonut.

Joosuan tehtävä oli johtaa Mooseksen aloittama työ loppuun; astua Jordanin yli, valloittaa luvattu maa ja jakaa se heimojen kesken niin kuin Mooses Jumalan johtamana oli määrännyt tehtävän.

Mielenkiintoisen Mooseksen kuolemasta tietenkin teki se, että Mooses kuoli vuorella eikä hänen ruumistaan koskaan löydetty, koska ”Herra hautasi hänet Mooabin maassa olevaan laaksoon”. Voimme myös miettiä miten käytännössä toteutui tuo kohta, missä sanotaan ”Herra näytti hänelle koko maan”. Oliko sellainen katselmointi, jossa Jumala puhui Moosekselle ja näytti maan rajoja ja sitä, miten heimot sinne tulevat asettumaan. Vai tarkoittaako tuo sitä, että Jumala oli valinnut paikan, josta Mooses saattoi nähdä kaiken tämän ja ihmetellä Jumalan työn suuruutta.

Kuka kirjoitti viimeisen luvun?

Tradition mukaan Mooses on kirjoittanut kaikki viisi Mooseksen kirjaa, mutta kysymys kuuluu, että kuka on kirjoittanut kirjan viimeisen luvun, joka siis kertoo tässä tapauksen kirjan kirjoittajan omasta kuolemasta. Tätä on tietty mielenkiintoista spekuloida, mutta kyllä minun mielestäni yhtä vaikea on inhimillisellä järjellä selittää sekin, miten Mooses kirjoitti luomiskertomuksen tai ylipäätään tapahtumat maailman alusta hänen oman aikansa alkuun.

No, tämä selitetään tietty siten, että hän saattoi kirjalliseen muotoon varhaisen suullisen perimätiedon Jumalan innoittamana. Eikä tietenkään ole mikään ongelma ajatella, että Jumala on Adamille kertonut tapahtumista ennen tämän luomista.

Tämä viimeisen luvun kertomus ei kuitenkaan voi olla Mooseksen kirjoittama, koska eihän hän voinut kertoa omasta kuolemastaan ja hautaamisestaan. Ongelmallista kertomuksessa on tietty sekin, että eihän ketään paikalla Mooseksen kuoleman hetken tapahtumissa. Mooseksen autenttiset sanat täten päättyivät edellisen luvun loppuun, jossa hän siunaa Israelin jäähyväispuheessaan. Kirja siis päättyisi sanoihin:

”Onnellinen olet sinä, Israel, kansa vailla vertaa! Herra auttaa sinut voittoon. Hän on kilpesi ja turvasi, voittoisa miekkasi sodassa. Sinun vihollisesi ryömivät edessäsi maassa, ja sinä tallaat heidät jalkoihisi. ” (5. Moos. 33:29)

Useimmat varhaiset kommentaattorit ovat sitä mieltä, että Esra olisi kirjan viimeisen luvun kirjoittaja; jotkut uskovat sen olleen Joosua, ja toiset seitsemänkymmentä vanhinta heti Mooseksen kuoleman jälkeen. Lisäksi ajatellaan, että 5. Mooseksen kirjan 34. luku oli aikaisemmin Joosuan kirjan ensimmäinen luku, mutta se siirrettiin sieltä ja liitettiin edellisen loppuun lisäyksenä, koska se sopi paremmin kirjan loppuun. Tällöin myös Joosuan kirja kertoi vain Joosuasta.

Tämä on varsin mahdollista, kun otetaan huomioon, että lukujaot ja jakeiden jaot, sekä pisteet ja pilkut, keksittiin kauan sitten näiden kirjojen kirjoittamisen jälkeen. Varhaisina aikoina nämä kirjat olivat yhdistetty yhteen ja ne seurasivat toisiaan samalla kääröllä. Yhden kirjan alku oli täten helposti siirretty toisen lopun, ja ajan myötä kirjajako sitten vakiintui näin.

Tiedätkö, kun luin näitä erilaisia teorioita ja sitten valitsin itse uskoa tähän tiettyyn, jota pidän uskottavana ja lähteetkin ovat minulle mieluisat, minusta tuntuu nyt varsin viisaalta. Olen löytänyt järjellisen selityksen sille, miten Mooseksen kirjassa saatettiin kuvata Mooseksen oma kuolema. Eikö ole hienoa?

Sormeni lipesi

Jotta pysyt kartalla tapahtumissa, pitää kertoa hetken matkaa myös siitä, mitä tapahtui omassa maailmassani, kun luin ja tutkin tekstiä.

Kirjoittaessani tätä, siinä viisauteni sokaisemana, kun tarkistin miten se alkuperäinen Mooseksen teksti oikein päättyi, sormeni lipesi ja hyppäsin huomaamatta yhden aukeaman liikaa taakse päin. Se oli puhdas vahinko.

Luin tekstiä ja ihmettelin, että miten minä nyt lipsahdin takaisin tänne viimeisen lukuun (5. Moos. 34), kun tarkoitus oli katsoa edellistä – siis sitä missä Mooses siunaa Israelin.

Luin tekstiä eteenpäin ja ihmettelin, että eihän tämä ole enää ollenkaan se teksti, mitä juuri olin lukenut, vaikka kuitenkin se oli sama teksti. Se näytti aivan siltä viimeisen tekstiltä, mutta silti siinä oli jotain vierasta. Mitä täällä tapahtuu, ajattelin. Luen tuon tekstin nyt sinulle.

”Herra puhui Moosekselle sinä samana päivänä ja sanoi: ”Nouse tuonne Abarimin vuoristoon Nebonvuorelle, joka on Mooabin maassa vastapäätä Jerikoa, ja katsele Kanaaninmaata, jonka minä annan israelilaisten omaisuudeksi. Sinä kuolet vuorella, jolle nouset, ja sinut otetaan heimosi luo, niin kuin veljesi Aaron, joka kuoli Hoorinvuorella ja joka otettiin heimonsa luo, koska te olitte uskottomia minua kohtaan israelilaisten keskellä Meriban veden luona Kaadeksessa Tsiinin autiomaassa, kun ette pitäneet minua pyhänä israelilaisten keskellä. Sinä saat katsella tuota maata, joka on Jordanin toisella puolella, mutta et pääse sinne, maahan, jonka minä annan israelilaisille.” (5. Moos. 32:48-52)

Ei tämä ollut se teksti, mitä minä oli tutkinut, mutta oikeastaan kaikki samat asiat oli sanottu siitä, mitä oli tuossa viimeisessä luvussa, jota yritin epätoivoisesti kommentaarien valossa saarnaa varten tutkia.

Nämä sanat, jotka siis erehdyksissä luin, olivat luvun 32 lopusta. Ne edelsivät sitä siunausta, jonka Mooses antoi Israelille ennen tuota viimeistä lukua 34. Luin tuon tekstin monta kertaa ja nauroin itselleni. Naurattaa vieläkin.

Nimittäin Jumala näytti minulle minun pienuuteni ja oman suuruutensa. Siinä, missä minä mielipuuhassani erehdyin ja tein virheen, Jumala tarttui tuohon virheeseen ja näytti minulle miten suvereenisti hän tätä elämän orkesteria johtaa. Hän tarttui minun virheeseeni ja teki sivupolusta valtatien. Antoi sanoman tälle puheelle.

Heprealaista kerrontaa

Tämä teksti on tyypillistä heprealaista kerrontaa. Olen sitä raamattukoulussa opettanutkin ja siihen olen törmännyt kymmeniä kertoja niin Mooseksen kirjoissa kuin Samuelin kirjoissakin.

Heprealainen tapa kertoa asioita on sellainen kertaava tapa. Siinä monesti asia kerrotaan ensin kerran ja kohta se kerrotaan osittain uudestaan, kun halutaan nostaa siitä esiin jotain erityistä tai ottaa suunta jonnekin.

Tämä raamatunkohta on paitsi heprealaista kerrontaperinnettä, se on Jumalan tapa puhua ja ilmoittaa. Muistan kuinka tämäkin tapa on raamattuilloissa tuskastuttanut monia.

Nimittäin Vanhassa testamentissa on lukuisia kohtia, joissa kerrotaan, kuinka ensin Jumala ilmoittaa asian, mitä hän on myöhemmin tekevä. Tämän jälkeen kuluu kappaleen matkaa tekstiä eteenpäin ja sitten kerrottaan lähes sanasta sanaan sama tarina nyt vain tapahtuneena kertomuksena. Eli aivan niin kuin tässäkin tekstissä tehdään. Kuuntelepa esimerkkiä.

”Herra puhui Moosekselle sinä samana päivänä ja sanoi: ”Nouse tuonne Abarimin vuoristoon Nebonvuorelle, joka on Mooabin maassa vastapäätä Jerikoa, ja katsele Kanaaninmaata, jonka minä annan israelilaisten omaisuudeksi. Sinä kuolet vuorella, jolle nouset, ” (5. Moos. 32:49-50)

”Mooses nousi Mooabin arolta Nebonvuorelle, Pisgan huipulle, joka on vastapäätä Jerikoa. Herra näytti hänelle koko maan… Mooses, Herran palvelija, kuoli Moabin maassa, kuten Herra oli määrännyt.” (5. Moos. 34:1, 5)

Tämä tuntuu varsin järjettömältä tavalta kertoa sama tarina tuplasti – ensin lupauksena tai profetiana ja sen jälkeen tapahtuneena. Vielä kummallisemmalta tämä tuntuu, kun tietää, että tuohon aikaan nämä kirjakääröt olivat varsin arvokkaita ja niiden kopioiminen oli hidasta käsityötä.

Olisi siis luullut, että yksikin kerta olisi riittänyt, etenkin, kun monin kohdin tekstiä oli punnittu tarkoin, mitä kannatti kirjoittaa ja mitä ei.

Jumalan kerrontaa

Tämä tapa kertoa asiat kahdesti – Jumalan sanomana ja sitten toteutuneena – oli siis enemmän kuin tarkoituksellinen. Se oli tietoinen valinta. Ja miksi? Se alleviivasi Jumalan sanan painoarvoa. Se painotti sitä, että minkä Jumala todella sanoo, sen hän myös tekee piirtoa myöten lupauksensa mukaan.

Ehkä vielä parempi on sanoa, että minkä Jumala sanoo, se tapahtuu. Hän ei ’vain’ ilmoita ja sitten ’toteuta’ niin kuin me ihmiset teemme. Vaan Jumala sanoo ja minkä hän on sanonut, se tapahtuu juuri silloin, kun sen pitää tapahtua.

Kun siis Jumala oli kerran puhunut Moosekselle tästä häntä kohta Nebonvuorella odottavasta kohtaamisesta, Mooses tiesi täsmälleen, mitä tulee tapahtumaan. Ei siinä enää mitään neuvotteluja käydä. Hän tiesi, kun tulee se päivä, jolloin on aika nousta vuorelle, siellä hän kohtaa uudelleen Jumalansa kasvoista kasvoihin. Ei ollut Mooseksen tarkoitus tietää päivää ja hetkeä, vaikka se odottikin jo ihan hetkisen päässä. Eihän tuosta ilmoituksesta kulunut kuin korkeintaan muutamia päiviä – ehkä vain tunteja.

Kun Mooses kohta jäähyväispuheensa jälkeen lähti nousemaan vuorelle, hän tiesi tarkalleen matkansa päämäärän ja lopun. Hänellä oli Jumalan sana siitä takeena. Ei hänen tarvinnut ymmärtää eikä ajatella sen enempää, miten Jumala kaiken tulee tekemään. Hän vain tiesi, että näin se menee, koska Jumala on sen hänelle niin sanonut.

Ja tämä juuri on se totuus, mitä näiden tekstien kaksoiskerronta meille opettaa. Toistamalla asian lähes sanasta sanaan uudelleen, se vakuuttaa, että Jumalan sana on luova sana. Siinä ei ole epäilystä, vaan se tapahtuu juuri niin kuin se on sanottu.

Ja tämä on niin suuri totuus, että sen oppimiseksi kannattaa käyttää kallista palstatilaa vaikka sitten vähän enemmänkin. Sillä mitä muuta yhtä arvokasta ihminen voi täällä ajassa oppia kuin sen, että Jumalan lupaus pysyy ja että ihmisen osa on kulkea oma matkansa ja näin elää Jumalan lupaus todeksi.

Jos ajattelen nyt Moosesta tässä elämänsä viimeisinä hetkinä ajallisessa maailmassa – siis ennen sitä riemua, kun hän sai nyt pysyvästi kohdata Jumalan kasvoista kasvoihin, niin mitä hän oli oppinut tämän lyhyen 120 vuotisen elämänsä aikana?

Mitä Mooses oli oppinut elämänsä aikana sellaista, mitä me voimme ottaa hänen elämästään opiksi? Varmaan paljonkin, mutta mielestäni tämä yksi on ylitse kaikkien muiden. Kuuntele vielä toistamiseen tämä viimeisen luvun alun teksti – on se sitten kenen kirjoittama hyvänsä:

”Mooses nousi Mooabin arolta Nebonvuorelle, Pisgan huipulle, joka on vastapäätä Jerikoa. Herra näytti hänelle koko maan: Gileadin aina Daaniin asti, koko Naftalin, Efraimin ja Manassen maan, koko Juudan maan Länsimereen asti, Negevin sekä tasangon, Jerikon eli Palmukaupungin laakson Sooariin asti. Herra sanoi Moosekselle: ”Tämä on se maa, josta minä vannoin Abrahamille, Iisakille ja Jaakobille valan: ’Sinun jälkeläisillesi minä annan tämän maan.’ Minä olen antanut sinun nähdä sen omin silmin, mutta sinä et sinne pääse.” Mooses, Herran palvelija, kuoli Herran sanan mukaan siellä, Mooabin maassa. Herra hautasi hänet Mooabin maassa laaksoon, joka on vastapäätä Beet-Peoria, mutta kukaan ei ole tähän päivään mennessä saanut tietää hänen hautapaikkaansa.” (5. Moos. 34:1-6)

Minusta tämä on mitä kaunein kertomus Jumalan miehestä, joka on saanut oppia tuntemaan Jumalan kasvoista kasvoihin. En kuule tekstissä poikkipuolista sanaa, en tunne siinä epäilyä enkä löydä siitä mitään spekulointia enkä varasuunnitelmaa.

Se kertoo yksinkertaisella ja mitä kauneimmalla tavalla siitä, että Mooses oli oppinut elämään Jumalan suunnitelmassa ja kulki sen mukaan. Sitä on luottamus. Se ei tee numeroa itsestään, vaan kulkee vain tien, joka sille on tasoitettu. Mooses nousi vuorelle tietäen kuolevansa. Mutta hän nousi sinne, koska tiesi, että kuolemansakin hän kohtaa Jumalansa kanssa. Ja sekin tapahtuu Jumalan nimen kunniaksi. Ja mitä kuoleman jälkeen odottaa, Jumala odottaa siellä ainakin. Tämä on valtava tarina uskosta ja luottamuksesta.

Se ei tarvitse tuekseen juhlallisia vakuutuksia eikä koristeellisia sanankäänteitä. Siinä Mooses vain astuu Jumalan tahtoon ja kulkee sen mukana. Se on enemmän kuin sanat.

Minun elämääni

Kun nyt katson tuota tekstiä, tuntuvat kovin keveiltä nämä spekulaatiot sen kirjoittajasta ja siitä, miten kirjoittaja sai tietää, mitä siellä vuorella tapahtui.

Jos tunnet Jumalan ja hänen tapansa kertoa, niin totta kai tiedät, mitä tapahtui. Olihan Jumala sanonut sen jo aiemmin. Ei siis kirjoittajan tarvinnut tehdä muuta kuin kirjoittaa ylös tapahtuneeksi se, minkä Jumala oli Mooseksen suulla kertonut hänelle etukäteen. Kun hän näki Mooseksen nousevan vuorelle, hän tiesi, ettei hän tule Moosesta enää näkemään, koska Mooses otettiin Jumalan luo. Toisaalta olisihan Mooses voinut tuon itsekin kirjoittaa, koska Jumala sen kertoi hänelle jo hetkeä aiemmin.

Tätä, kun mietin, niin mietin myös miksi minä kerta toisensa jälkeen järkeilen näitä Jumalan suunnitelmia? Voisinko oppia elämään luottamuksessa niin kuin Mooses eli. Nousta Jumalan vuorelle katselemaan hänen kanssaan maisemia välittämättä sen enempää siitä, mitä tuon hetken jälkeen tapahtuu.

Ensin kerrotaan, miten asia tulee tapahtumaan ja sitten sama kohta uudelleen, kun sen kerrotaan tapahtuvan. Tämä on Jumalan kerronnan kaava. Ehkä voisin omalla elämälläni hiljaa kunnioittaa tätä Jumalan suurta kerrontaa, joka toteutuu minunkin elämässäni.

Tässä vaiheessa puhetta valmistellessa, totesin, että nyt pitäisi olla jonkinlainen loppu tai huipennus tälle puheelle. Olkoon se tässä viimeisen luvun viimeisissä jakeissa.

”Mutta Israelissa ei enää noussut yhtään sellaista profeettaa kuin Mooses, jonka kanssa Herra oli tekemisissä kasvoista kasvoihin. Ei ole ollut ketään, joka olisi tehnyt sellaisia tunnustekoja ja ihmeitä, joita hän Herran lähettämänä teki Egyptin maassa faraolle ja kaikille hänen palvelijoilleen sekä koko hänen maalleen, ei ketään, jolla olisi ollut niin suuri voima ja joka olisi tehnyt sellaisia suuria ja pelottavia tekoja, joita hän teki koko Israelin nähden.
”

Ja mitäkö huipennusta tässä nyt sitten oli? Ehkä se, mitä siihen ei ole kirjoitettu. Siinä mainittiin vain, ettei Mooseksen kaltaista profeettaa enää noussut Israelin heimosta, mutta huomaa se, ettei Israelin historia loppunut tähän. Ei se ollut Mooseksesta – Mooses vain eli Jumalan sanoissa. Mutta Jumalan sanat jatkuivat yhä ja loivat edelleen elämää.

Kerronta jatkuu tänäänkin; Jumala puhuu edelleen ja hänen sanansa luovat elämää. Lopetan ilmestyskirjan päätössanoihin:

””Totisesti, minä tulen pian.” Aamen, tule, Herra Jeesus!” (Ilm. 22:20)

Tätä odotellessa, kulkekaamme matkaamme luottamuksessa. Jumala puhuu tämän kertomuksen alusta loppuun. Tiedämme kertomuksen lopun, mutta tarinan väli on vielä meille mysteeri. Sen me voimme kulkea aivan rauhassa luottaen siihen, että Jumala on sanoittanut meidän jokaisen päivämme.