Saatat hämmästellä otsikkoamme; eikö uskovilla ole mitään muita huolenaiheita kuin jokin vieraanvaraisuus. Yhtä lailla hämmästyt lukiessasi Uuden testamentin kirjeitä, kun huomaat niiden kirjoittajien jaksaneen kehottaa seurakuntalaisia hyviin tekoihin, kuten vieraanvaraisuuteen, hyväntekeväisyyteen, almujen antamiseen jne.

Mitä tekemistä näillä teoilla on todellisen uskonelämän kanssa? Onhan pelastus kokonaan Jumalan lahja ja hyveet Jumalan hyvää aikaansaannosta meissä. Miksi apostolit siis taukoamatta kehottavat uskovia tekemään hyvää? Katsopa tätä Pietarin kirjeen kappaletta.

”Kaiken loppu on lähellä. Olkaa siis ymmärtäväiset ja raittiit voidaksenne rukoilla. Ennen kaikkea pysykää kestävinä keskinäisessä rakkaudessanne, sillä ’rakkaus peittää paljotkin synnit’. Olkaa nurkumatta vieraanvaraisia toinen toisellenne. Palvelkaa kukin toistanne sillä armolahjalla, jonka olette saaneet, Jumalan moninaisen armon hyvinä haltijoina.” (1. Piet. 4:7-10)

Otin tämän esimerkiksi tällaisesta tyypillisestä kehotuksesta tehdä hyvää ja tässä erityisesti kehotuksen vieraanvaraisuuteen. Huomaa erityisesti alku ”kaiken loppu on lähellä”, mikä ei kuitenkaan johtanut ajatukseen, ettei tässä enää vieraanvaraisuutta tarvita.

Raamatussa kehotus vieraanvaraisuuteen ei ole jäänyt vain tämän yhden jakeen varaan, tai edes yhden kirjoittajan lausumaksi Uuden testamentin lehdillä. Vieraanvaraisuudesta opettaa Paavalikin useaan otteeseen: roomalaisille (Room. 12:13), Timoteukselle (1.Tim. 3:2) ja Tiitukselle (Tiit. 1:8). Aiheesta opettavat myös apostolit Johannes (3. Joh. 1:5-8) ja Pietari (1. Piet. 4:7-10).

Käytännön vieraanvaraisuudesta valitsin puolestaan esimerkiksi Paavalin pyynnön Rooman seurakunnalle kohdella hyvin sinne matkannutta sisar Foibea. Teksti on tässä.

”Annan teille suositukseni sisarestamme Foibesta, joka on Kenkrean seurakunnan palvelija. Ottakaa hänet vastaan Herran palvelijana niin kuin pyhille sopii ja auttakaa häntä kaikessa, missä hän tarvitsee teitä. Onhan hän itsekin ollut tukena monille, myös minulle.” (Room. 16:1,2)

Esimerkki vieraanvaraisuudesta

Foibe oli mitä todennäköisimmin se henkilö, joka toi kirjeen Paavalin luota Korintin maisemista Roomaan. Foibe oli Herran palvelija, mahdollisesti diakonissa. Hän joutui tekemään rasittavan ja vaarallisen matkan Kreikan niemimaalta Rooman kaupunkiin, jossa hänen oli määrä etsiä käsiinsä paikallinen seurakunta. Matka ei ollut helppo, vaikka Foibe sitä tuskin yksin tekikään.

Paavalin aikaan kulkuvälineet eivätkä myöskään majoitusmahdollisuudet olleet samaa tasoa kuin rakkaassa kotimaassamme nykyisin. Oli aikamoinen riski mennä suurkaupunkiin ilman varmaa tietoa majapaikasta, mutta Foibe meni, koska saattoi luottaa paikallisten veljien ja sisarten apuun paikan päällä. Mitäpä olisikaan sisaremme tehnyt, jos seurakuntalaiset olisivat seurakunnan tilaisuuden jälkeen vain poistuneet hiljaa kukin omia teitään, ja jättäneet Foiben kirjeineen oman onnensa varaan.

Ehkäpä Foibe olisi löytänyt majatalon, mutta millainen sisäinen taistelu olisi Foiben sydämessä jouduttu käymään. Ehkäpä hän olisi joutunut kysymään kerran jos toisenkin:

”Herra, missä näkyy se keskinäinen yhteys ja rakkaus?”

Vai miten itse kokisit tilanteen? Vieraanvaraisuus ei ole kulttuurissamme läheskään yhtä merkittävässä asemassa kuin esimerkiksi Raamatun ajan kreikkalaisessa kulttuurissa, joten Suomessa noin voisi tehdäkin ilman, että rikkoo törkeästi hyviä tapoja vastaan. Kyllähän jokainen keltaisilta sivuilta löytää haluamansa tasoisen yösijan ja ruokapaikan. Eihän kukaan voi olla niin pikkumainen, että loukkaantuisi tuollaisesta pienestä yksityiskohdasta? Ajattelepa, mikä vaiva on majoittaa jokin tuntematon ihminen – onhan meillä jokaisella oma elämä elettävänä…

Jos näin todella olisi, voisimme saman tien unohtaa myös puheen Jumalan perheestä, sisarista ja veljistä, keskinäisestä yhteydestä tai ylipäätään rakkaudesta. Vai millainen on yhteys jota ei voi aistia? Entä millainen on rakkaus, joka ei tule ilmi? – No, kuolleena ainakin minä sitä pitäisin.

Miksi apostolit kehottivat tekemään hyvää?

Syy, miksi apostolit kirjoittavat tällaisista ulkoisista ’pikkuasioista’ kuten vieraanvaraisuudesta tai hyväntekeväisyydestä, on edellisen esimerkin valossa ilmeinen. Jos ei uskokaan kestä ilman, että suostumme sitä vaalimaan, kuinka voisi kestää niin herkkä asia kuin keskinäinen yhteys ja rakkaus? Yhtä lailla kuin jumalasuhteemme kaipaa vaalimista kukoistaakseen, samoin on laita keskinäisen yhteyden. Ellei sosiaalisista suhteista, niin mistä sitten muodostuu välillemme yhteys käytännön elämässä?

Ellei yhteys toimi käytännössä, voidaanko sellaista yhteyttä edes väittää olevan olemassa? On totta, että meillä on vertikaalinen yhteys uskomme kautta Kristukseen, mutta eikö tuo yhteys pitäisi vaikuttaa myös horisontaalisella tasolla: yhteytenä sisarten ja veljien kesken. Mehän olemme Kristuksen seurakunta, kokoon kutsutut Jumalan valitut, emmekä vain joukko irrallisia uskovia yksilöitä, jotka vain sattuvat tapaamaan saman teeman innoittamina. Eikö veljeys ole enemmän kuin pelkkä nimikyltti, jossa lukee ’sama sukunimi’? Eikö todellinen veljeys ilmene välittämisenä ja huolenpitona toisesta?

Juuri se mitä teemme tai sanomme toinen toisillemme vaikuttaa siihen, miten itse kukin meistä kokee välillämme vallitsevan keskinäisen yhteyden. Samoin kuin monet riidat ja eripura saavat alkunsa pienistä asioista, myös keskinäinen yhteys rakentuu osaltaan monien pienten asioiden varaan.

Yksi tällainen pieni asia voisi olla vaikkapa teemamme vieraanvaraisuus, vilpitön sellainen. Rakkauden tekona vieraanvaraisuus kylvää ympärilleen tunteen välittämisestä ja huolenpidosta. Ottakaamme siis todesta veljemme Pietarin kehotus:

”Palvelkaa kukin toistanne sillä armolahjalla, jonka olette saaneet, Jumalan moninaisen armon hyvinä haltijoina.” (1. Piet. 4:10)

Palvelkaamme toinen toisiamme sen armoituksen mukaan, jonka olemme Herralta saaneet. Keskinäinen yhteys ja rakkaus ei ole vain meidän uskovien yhteinen ’omakiva’, vaan se on osa Jumalan suunnitelmaa viedä evankeliumi kaikkeen maailmaan. Näin siksi, että juuri keskinäinen rakkaus todistaa siitä muutoksesta, joka on kohdannut meidät otettuamme vastaan evankeliumin uudeksitekevän voiman. Muistuttaahan Herramme meitä sen merkityksestä:

”Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus.” (Joh. 13:35)

Vallitkoon tämä Kristuksen tuoksu keskuudessamme – suhteissamme toinen toisiimme.

Pohdittavaa

Mikä merkitys on apostolien jatkuvilla kehotuksilla?
Miksi niin monet kehotukset koskevat käytännön ihmissuhteita?
Millainen on rakkaus, jota ei näy?