Luen tähään alkuun Hilja Aaltosen syysrukouksen, joka julkaistiin hänen viimeisenä syksynään ennen kuolemaansa eräässä lehdessä. Käydään rukoukseen.
”Taivaallinen Isä, anna meidän pian nähdä uusi herätys.
Vanhanaikainen, voimakas herätys, kun ihminen särkyy Jumalan Sanan edessä.
Anna papeillemme elävä herätyksen aika, jolloin pappi ei voi tulla saarnatuoliin,
ennen kuin on päässyt selville: tämä on se Sanoma, jonka kanssa minun pitää
tänä päivänä palvella Jumalaani!
Anna vastuuntunto työntekijöillemme joka kirkossa, että kyyneleet ja nöyrä ylistys
täyttäisivät kirkkomme, turha halleluja-huutelu vaikenisi ja
tilalle tulisi hiljaisuus, jossa taivas pääsee antamaan äänensä.
Siunaa myös Raamattuopiston työtä. Anna jokaisen etsiä oman lähteensä rannalle juottopaikka,
missä ensin saisi itse juoda ja sitten Jumalan ravitsemana lähteä ihmisten keskelle.”
Hiljaisuus..Tässä maailmassa ei äänestä ole pulaa, mitä pitemmälle tekniikka on kehittynyt, sen enemmän myös äänitaso on noussut. Äänettömyys koetaan vaivaantumisena, jos hiljainen hetki tulee keskustelussa, on äkkiä sanottava jotain ettei vaan kukaan vaivaantuisi hiljaisuudesta. Samoin kaupunki koetaan kuolleeksi, jos siellä ei ole normaalia autojen ääniä, eikä ruohonleikkurin ääntäkään kuulu koskaan. Ja jopa sanakirja määrittelee sen, että se on jotakin epänormaalia: äänenpuutetta ja vaikenemista.
Annammeko me itse tämän kaiken ympärillä olevan määritellä hiljaisuuden meidän puolestamme? Alistummeko siihen myös seurakunnissa? Mitä voimakkaampi musiikki, mitä enemmän halleluja-sanoja, mitä enemmän aamenia nousee seurakunnan keskellä, sitä voimallisemmin Pyhä Henki on läsnä vai mitä? Se, joka hiljaisuutta kaipaa menköön hiljaisuuden retriittin sitä kokemaan, mutta seurakunnassa tulee kaikua kiitoksen kovaa!
Näinkö se todella on? Tarvitseeko Jumala tuon kaiken metelin ja musiikin pauhun? Hän, joka on luonut äänet: meren pauhun, tuulen huminan, lintujen laulun, ukkosenjyrinän jne. Miksi me emme malta kuunnella Häntä? Kuunnella mitä Hän tahtoo meille sanoa? Onko meidän pakko olla koko ajan äänessä myös rukouksessa, ettei vain Hän meitä jostain ojentaisi? Ettei vain ohjaisi meidän tekemisiämme? Meillä on ihan liikaa omia toimintoja ja suunnitelmia, joihin pyydämme Hänen siunaustaan, kun kaiken toiminnan ja ohjelman seurakunnissakin pitäisi lähteä alkuun vain Hänen sydämeltään.
Eikö Herra katsokaan sydämeen, vaan kaikkeen siihen ulkonaiseen mitä teemme seurakunnassa, miten puhumme ja laulamme? Yritämmekö ansaita Kristuksen rakkautta tekemällä ja touhuamalla jopa yli voimien? Tuo valtava puhe Hengen täyteydestä, voi joskus olla merkki sen puutteesta. Joku sanonta kuuluukin; siitä puhe, mistä puute. Milloin oikein uskallamme pysähtyä ja tehdä matkan sisimpäämme?
Arvo Manner on sanonut Suuren hiljaisuuden miehiä -kirjassaan näin:
”Hiljaisuutta etsii hengen suuruus varttuakseen. Sitä tarvitaan joka päivä sen korvenkäynnin lisäksi, joka ensin on kestettävä. Sillä olivatpa ulkonaiset vaiheet mitkä tahansa, aina on sama kysymys ihmisten ratkaistavana: ihmisen suhde itseensä ja elämäänsä. Siitä ei pääse suurilla sanoilla, ei melulla eikä väkivallalla; niillä voidaan vain vaikeuttaa sitä. Ihminen voi tehdä itsensä kuuroksi, mutta kuurous on sekin kohtalokasta hiljaisuutta. Hiljaisuudessa täytyy ihmisen tehdä tiliä itsensä kanssa. Jos se käy onnellisesti, kasvattaa hiljaisuus suuruutta.”
Niinpä. Me olemme kaikki tavalla tai toisella särkyneitä ihmisiä. Jos me vain yritämme olla ehjiä, näyttää kaiken osaavilta ja kaikessa pärjääviltä, sekä huutaa aamenemme niin että kaikki kuulevat että meillä menee uskossa lujaa, niin me ikäänkuin liimaamme meidän särkyneen saviruukun palaset yhteen omalla voimallamme, pakotamme ne palaset yhteen ja silti meidän täytyy koko ajan puristaa ja pinnistää yhä kovemmin ja kovemmin, että saamme pidettyä itsemme kasassa. Yrittää saada Pyhää Henkeäkin yhä enemmän ja enemmän. Ettei vaan ne oikeat, ja aidot tunteemme, jopa ne vähemmän kivat tunteet Jumalaa kohtaan, kuten epäilymme, katkeruutemme, vihamme, tule näkyviin. Eihän nyt minulla niitä tunteita ole, minullahan pyyhkii hyvin!
Tällä tavalla me kovetamme itsemme. Mikään valonsäde ei pääse sinne saviruukun sisälle, jos sen osat on pakotettu toisiinsa, laittamalla laastia väleihin jopa liikaa. Valonsäteet heijastuvat meistä poispäin, kun Herra tahtoisi antaa valonsäteitään meidän sydämeemme asti eli sinne ruukun sisälle saakka. On rankkaa ja vaativaa olla kova silloin, kun Herra kutsuu meitä muokkaukseensa. Yrittää vaan pitää saviruukkua kasassa, yrittää pitää kulissia yllä. Se vie meiltä loppuviimein paljon enemmän voimia, kuin se että antautuisimme Jumalamme käsittelyyn, rakastavan Isän syleilyyn. Toisimme ne meidän oikeat ajatuksemme ja tunteemme Hänen luo, olisimme kerrankin hiljaa ja kuuntelisimme, mitä Hän tahtoo meille sanoa, ja kuunnella miten Hän näkee meidät. Ettei meidän tarvitsisi hakea hyväksyntää muilta ihmisiltä. Sellaista ”huomaa minut, näe minut!” -asennetta näkee seurakunnissa aivan liian paljon. Ei meidän pitäisi tulla näkyviksi, vaan läpinäkyviksi että itse Jeesus Kristus meistä näkyisi!
Kun Isä korjaa meitä, Hän ei yritäkään liimata meidän saviruukun palasia yhteen niin etteikö se rosoisuus ja hauraus näkyisi meistä. Se meidän heikkous ja jättäytyminen yksin Jeesuksen sovitustyön varaan saa ja pitää tulla meistä näkyviin. Emme me mitään ole, jos Jeesus ei ole meissä. Jos emme anna Hänelle kaikkea hallintavaltaa meidän elämässämme, koska Hän on kaikki ja kaikessa. Usein elämässä käy niin, että ne meidän omat liimaukset täytyy purkaa särkemällä koko ruukku uudestaan, sitten vasta voi alkaa tuo ruukun kokoaminen uudestaan.
Eikä Isä korjaa meitä jollain superliimalla, että meistä tulisi entistä tehokkaampia ja iskunkestävämpiä, entistä sanavalmiimpia palvelijoita Hänen käyttöönsä, ei vaan Hän antaa todella sen särkyneisyyden ja rikkinäisyyden, jopa sen hiljaisuuden näkyä meistä, että voimme aidosti kohdata toinen toisemme.
Ihmiset tarvitsevat tänä päivänä niitä ihmisiä, joilla on suuret korvat, mutta pieni suu. Ihmisiä, joihin voivat samaistua. Ihmisiä, joille voi kertoa oman rikkinäisen elämänkertansa pelkäämättä tuomiota tai arvostelua. Ihmisiä, jotka päästävät lähelleen. Ihmisiä, jotka eivät heti tuo julki omaa näkemystä asiasta. Ihmisiä, jotka eivät tuomitse. Ihmisiä, joissa näkyy Jeesuksen rakkaus ja Jumalan armahtavaisuus.
Usein maan hiljaiset eivät pidä itsestään melua eivätkä tuo julki tekojaan. Se ei tarkoita sitä, etteivätkö he tekisi Jumalan tekoja ja olisi auttavana kätenä niin monelle ihmiselle, turvallisena askeleena kohti Jeesusta niille, jotka eivät Jeesusta vielä Pelastajanaan tunne. He eivät tuo uskoaan esiin sanoin, vaan elävät sitä. He elävät uskosta käsin, elävät Jeesusta kuunnellen, ja Hänen suunnitelmiaan toteuttaen uskollisina palvelijoina. Teot ovat voittaneet sanat. Heidän tekonsa puhuvat puolestaan ja ne ovat vain seurausta heidän suhteestaan Jeesukseen.
”He kärsivät vääryyttä katkeroitumatta, he hillitsevät itsensä eikä heitä voida kiihottaa tai ärsyttää. He jättävät asiansa Jumalalle ottamatta sitä omiin käsiinsä.”, sanotaan Novumissa Autuaita ovat hiljaiset, sillä he saavat maan periä-jakeen selityskohdassa.
Oletko sinä yrittänyt kasata oman elämäsi palaset paikalleen omin avuin? Oletko yrittänyt ja yrittänyt olla Jumalalle hyvä palvelija, mutta et ole tuonut omia tunteitasi esiin? Olet näytellyt, että kaikki on hyvin vaikka sisimmässäsi myllertää ja oravanpyörä vain pyörii ja pyörii, etkä osaa lopettaa? Sinulta vaaditaan koko ajan yhä enemmän, olethan osoittanut olevasi tehtävissäsi uskollinen. Kukaan ei kuitenkaan kysy sinulta, hei miten sinä oikein jaksat? Etkä oikein voisi sanoakaan totuutta, koska omanarvontunteesi riippuu tekemisistäsi. Ja jos suorittamisesi loppuu, niin sinä jäät syrjään. Sinusta tulee hiljainen, joka kärsit äänenpuutteesta. Et voi enää oikeuttaa omaa olemassaoloasi suorittamalla.
Kuule kuinka Jumala vetää sinut lähelleen, kuuntelemaan yksin Häntä, niin että motiivisi tehdä asioita olisi yksin rakkaus Jeesukseen, ei hyväksynnän haku muilta ihmisiltä. Hän haluaa olla Sinun rakastajasi, sinun rakkautesi kohde. Tämä kaikki onnistuu vasta kun annat Hänelle luvan parantaa haavojasi, korjata saviruukku Hänen tavallaan ja Hänen aikataulussaan. Tunteet ovat sallittuja, huuda Hänelle kipuasi, kerro tuskasi ja ahdistuksesi, kerro kaikki se mikä mieltäsi painaa, Hän kyllä kestää sen. Älä enää jätä mitään sirpaletta käsiisi, vaan anna ne kaikki Hänelle, niin Hän tekee sinusta uuden ruukun, josta Hänen valonsa pääsee loistamaan kirkkaasti myös muiden elämään.