Suomenkieleen on jäänyt merkillinen sanonta ”ottaa jotakin ristikseen”. Sanomme ”En ota kesämökkiä ristikseni” tai ”Sain sitten perintönä vanhan auton ristikseni”. Liekö sanonnan juuret Matteuksen evankeliumissa:

Kantaa ristinsä… (Kuva brigidamos Pixabaystä)

”Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, se ei kelpaa minulle.” (Matt. 10:38)

Oli niin tai näin, jokaisella meillä on ’ristejä’ kannettavana elämässämme. Risti voi olla sairaus, riitaisuutta perheen tai suvun kesken, heikon itsetunnon taakka tai vaikka masennus. Mikä näitä ristejämme yhdistää, on se, että ne ovat aina kanssamme ja monesti ottavat suuren osan huomiotamme.

Kun herään aamulla, kohtaan ristini ja risti kohtaa minut. Saatan toki unohtaa sen hetkeksi, mutta pian se ilmestyy uudelleen eteeni ja vaatii osansa huomiosta. Jos kykenisin pakenemaan näitä risteiksi nimitettyjä asioita, varmasti tekisin niin. Mutta useimmat ristit eivät ole niin helposti pois heitettävissä.

Edellä siteeratut Jeesuksen sanat rististä vaikuttavat ensilukemalta ankarilta ja vaativilta. Joku saattaa jopa lukea Matteuksen tekstin jopa niin, että Jeesus antaa meille ristin kannettavaksi testatakseen tai nähdäkseen, onko meistä kantamaan sitä vai ei. Tällainen ajatus saa tekstiä seuraavan jakeen kuulostamaan senkin painostavalta:

”Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, se ei kelpaa minulle. Joka varjelee elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.
” (Matt. 10:38-39)

Mutta Jumala ei anna meille ristejä kannettavaksi – tämän sanonnan merkityksessä. Nämä risteiksi kutsutut asiat tulevat ihmisen osaksi epätäydellisyytemme ja maailman epätäydellisyyden vuoksi. Ne tulevat osaksemme, koska olemme inhimillisiä ja heikkoja.

Mitä Jeesus kehottaa ja mitä me teemme?

Jos siis ristien tarkoitus ei ole mitata sitä, miten tosissaan seuraamme Jumalan tahtoa elämässä, niin mitä Jeesus sitten yrittää sanoa tässä jo sanonnaksi muotoutuneessa opetuksessa?

”Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, se ei kelpaa minulle.” (Matt. 10:38)

Jeesus yksinkertaisesti esittelee meille keinon käsitellä risteiksemme tulleita asioita. Avainsanat Jeesuksen kehotuksessa ovat sanat ”ota” ja ”seuraa”. Jeesus yksinkertaisesti sanoo, että vain ottamalla ’ristin’ kantoon ja seuraamalla häntä (risti mukana) olemme vapaat. Tyypillisesti yritämme tehdä ’risteillä’ jotain aivan muuta, koska kuvittelemme, ettei niiden kantaminen ainakaan elämäämme helpottaisi.

Ja niin… kuinka houkuttelevaa on kieltää risti ja teeskennellä, ettei sitä ole olemassa! Siinä sitten yritämme jatkaa elämää niin kuin ennen, mutta kieltäminen vain siirtää pelot ja vihan syvemmälle sisimpäämme. Lopulta ne sitten kiehahtavat yli ja räjähtävät. Pahimmillaan elämämme on sen jälkeen pelkkää raunioita.

Voimme myös jäädä tuijottamaan ristiä ja sanoa kerta toisensa jälkeen: ”Kuinka tämä voi tapahtua minulle?” Mutta tuijottaminen vain lamauttaa meidät ja taas kerran varastaa elämämme. Jäämme kiinni, vangitsemme itsemme epäkohtiin.

Ja vielähän voimme yrittää raahata ristiä perässämme, kulkea eteenpäin ja sanoa: ”Tämä ei estä minua!” Mutta ajan myötä perässä raahattu risti kuluttaa meidät loppuun ja romahdamme uupumuksen alle. Jos raahaan jotain mukanani, se vie huomioni. On eri asia kantaa jotain ’repussa’ kuin raahata sitä perässään. Raahaamalla käännän selkäni menosuuntaan ja näen edessäni vain sen, mitä raahaan.

Mihin Jeesus meitä kehottaa?

Ainoa järkevä suhtautumistapa näihin elämämme risteihin on kohdata ne sellaisena kuin ne ovat, ottaa risti ja kantaa se Jeesuksen luo. Tällöin tunnustan, että tämä on minun ristini – halusin tai en, ja koska en voi välttää sitä, hyväksyn sen. Otan siis ristin mukaan ja kuljen kohti sitä päämäärää, mikä on minulle tätä ristiä paljon arvokkaampi. Ja niin olen vapaa etenemään elämässä, vaikka ristini varmasti hidastaakin matkantekoa.

Miksi siis risti on ’helpompi’ ottaa ja kantaa kuin kieltää se, paeta sitä tai raahata sitä perässä? Yksinkertaisesti siksi, että nämä muut tavat käsitellä asioita, jotka olemme saaneet ’risteiksemme’, siirtävät huomiomme pois Kristuksesta näihin ’ristiksi’ muodostuneihin asioihin. Jos näistä asioista tulee elämämme kiinnepisteitä, kadotamme suunnan matkallamme Jeesuksen luo.

Kestävä ratkaisu on siis tarttua ristiin ja kantaa se Jeesuksen luo. Jeesuksen ohjeessa ottamista seuraava kehotus on ”seurata minua”. Miten voisin seurata ketään, ellen ensin siirrä omaa huomioitani häneen, ketä seuraan? Ja kun huomioni on hänessä, ketä seuraan – siis Jeesuksessa – nämä elämäni ristit tulevat matkassa mukana, mutta eivät piinaa minua ajasta aikaan.

Perimmäinen ajatus on, että elämämme huomion keskipiste ei ole kannettavaksemme päätynyt risti vaan Jeesus. Kohtaamme ristin, tunnustamme sen olemassaolon ja sen jälkeen nostamme katseemme siitä ylös ja kuljemme tietä eteenpäin yhdessä Kristuksen kanssa katseemme luotuna häneen.

Kuinka paljon keveämpää matkan teko on, kun silmäni ovat luotuina Kristukseen eivätkä elämän epäkohtiin! Iloitsen matkasta rakkaan Herrani vierellä, vaikka ristit repussa painavatkin.

Askel on keveämpi, kun kuljen sitä omaan rauhalliseen tahtiin yhdessä Herrani kanssa tietäen, että hän kulkee matkaa kanssani eikä jätä minua siksi, etten pysty nopeampaan vauhtiin. Ja on myös aiheellista kysyä, että minne oikeastaan olenkaan matkalla? Eikö matkani päämäärä ole Kristuksen kohtaaminen, joten tavallaan kannettavasta ’rististä’ huolimatta olen tullut jo kotiin – perille.

Uskon, että Kristus, joka kantoi oman ristinsä, kulkee tätä matkaa kanssani. Käymme matkaa yhdessä – askel kerrallaan. Kuulen hänen sanovan:

”Rohkeutta rakkaani. Kuljetaan yhdessä askel kerrallaan. Meillä ei ole kiire, seuraat vain minua tiellämme kirkkauteen.”

Mutta niin kauan, kun kiellän ristin, tuijotan ristiä, tai raahaan sitä perässäni, en näe kunnolla Herraani enkä kuule selvästi hänen ääntään. Jos pidän ristin itselläni, en anna hänen auttaa. Saatan jopa kuvitella, että ristiksi elämässäni muodostunut asia on elämäntehtävä tai olemassaoloni tarkoitus. Voihan se sitäkin jossain määrin olla, mutta perimmäinen tarkoitus on kohdata hänet, joka on kantanut minunkin ristini. Ja kun tämän vain oivallan, niin voin ilolla allekirjoittaa saman, mitä Paavali kirjoitti kirjeessään Timoteukselle:

”Meidän Herramme armo on ollut yltäkylläinen, samoin se usko ja rakkaus, jonka Kristus Jeesus saa aikaan.” (1. Tim. 1:14)