Muistan tämän tapahtuman tunnelman vuosien takaa, vaikka paljon muuta olen unohtanut. En muista, mitä tuossa

Täällä se tapahtui – silloin joskus ja tapahtuu yhä kehossani. (Kuva Jori Brander)

jumalanpalveluksessa saarnasin, mutta muistan, miltä se tuntui. En muista laulujen nimiä, en edes määrää, mutta muistan, miten erityistä oli laulaa tuona iltana. Kehoni muistaa tuon illan kuin eilisen päivän.

Niin ja on erikoista sekin, että mikä minut herätti vuosikymmenien jälkeen muistamaan tuon yhden tavallisen jumalanpalveluksen Tampereen syksyisessä pimeässä illassa? Tuo ilta ei ole elämäni matkalla mikään erityinen kulminaatiopiste, josta olisi alkanut jokin uusi tai erilainen. Se oli erityinen ja etenkin nyt, kun syystä tai toisesta mieleni toi sen jälleen tähän eteeni.

Kerron, minkä muistan tai luulen muistavani

Kirkko, jossa tuo kaikki tapahtui on tänä kirjoitettaessa homeessa – ehkä sinun tätä lukiessa se on jo purettukin – tai sitten se odottaa yhä viranomaisten lupaa tulla puretuksi. Se oli siinä Tampereen paloaseman vieressä – pieni metodistikirkko. Niihin aikoihin kävin siellä usein – välillä puhumassa, usein ihan muuten vain.

Ja ne ihmiset, jotka olivat läsnä. Osa heistä on tänään jo ikuisuudessa, osa asuu kaukana minusta. Ja tuo paikalla ollut seurakuntakin taisi johonkin välirikkoon sittemmin hajota. Seurakunta on olemassa ja jatkaa yhä, mutta se porukka, joka oli silloin läsnä, ei jatka yhdessä samalla tavalla.

Ja kuten sanottu, ilta oli aivan tavallinen. Ei ollut mitään odotuksia, ei erityistä tempausta tai muuta sellaista. Se oli sunnuntain iltakirkko varsin vaatimattomalla ’kattauksella’ näin meidän ihmisten näkökulmasta. Olipa vielä sanapalvelus, joten ei ollut ehtoollistakaan minulle, joka elän sakramenttien ihmeestä. Rehellisyyden nimissä se oli varmaan yksi niistä illoista, kun ajattelin, että olisinpa jo kotona. Jälkeenpäin en ymmärrä tuota typeryyttäni ajatella noin.

Ehkä kuvittelin vielä tuolloin, että Jumalan läsnäolo vaatisi jotain erityistä. Ei se vaadi, koska hän on läsnä aina. Meidän ihmisten läsnäolo sen sijaan vaatii monesti monenlaisia apukeinoja. Jumalan läsnäolo on aina tässä, joten jokainen hetki – tämäkin – on pyhä ja ainutlaatuinen. Sen, kun aina pitäisi mielessä.

No, sinä tavallisena sunnuntain iltana tapahtui jotain erityistä – siis jotain sellaista, millä Herramme Jeesus sai houkuteltua meidät paatuneet ihmiset olemaan läsnä hänen kanssaan. Kävi niin, että kymmenen minuuttia ennen iltakirkon alkua kiinteistöstä ja koko kaupunginosasta katosi sähköt. Ja sähkökatko kesti koko tilaisuuden ajan.

Erityinen hetki

Siinä me olimme yhdessä liturgin kanssa – muistan hänet tuolta illalta kuin eilisen päivän, mutta en kerro tässä hänen nimeään. Olimme kirkossa – pimeässä kirkossa – ilman sähköä. Pidimme jumalanpalveluksen akustisena ilman äänentoistoa kynttilöiden valossa.

Ja tiedätkö, se oli jotain täysin ainutlaatuista ja suunnittelematonta. Se oli sellainen hetki, kun ikuisuus ja aika kohtaavat. Ohueksi paikaksi nimittävät. Ehkä kynttilät ja heittäytyminen hetkeen auttoivat meitä ihmisiä tulemaan tuohon hetkeen niin, että koimme Jumalan voimakkaan läsnäolon. Se oli jotain sellaista, mitä ei voinut toistaa. Se oli erityinen hetki.

Psalmisti varmaan kuvaa tässä pienessä sitaatissa jotain samaa:

”Ylistäkää meidän Jumalaamme, kaikki kansat, antakaa ylistyksen kaikua! Hän antaa meille elämän, hän ei salli jalkamme horjua.” (Ps. 66:8-9)

Näin sen koen. Erikoista on sekin, että elän tuota tapahtumaa tässä uudestaan. Tunnen sen tilanteen ja Jumalan läsnäolon tuoreena kehossani, vaikka nyt olen tuosta hetkestä vuosikymmenten päässä ja matkaan junassa 150 km/h vauhdilla kohti Helsinkiä.

Silti tuo iltakirkko elää yhä minussa. Ehkä vai on niin, että meidän Jumalamme elää tuotakin hetkeä siinä, missä tätäkin. Ja on hänen suurta armoaan, että palaa noutamaan minut tuohon hetkeen uudestaan ja uudestaan. Tässä toteutuu kehossa jotain samaa, mitä tapahtuu mielessäni, kun palaan johonkin tiettyyn raamatuntapahtumaan tekstin mukana. Elän senkin uudelleen – aina tuoreella ja hyvällä tavalla.

Hetki oli uniikki; tosin kesti kauan ymmärtää se uudelleen. Olin jo välillä unohtanut, mutta on autuasta muistaa se taas. Sanat virtasivat puhuessani, Jumalan läsnäolon lämpö lämmitti kirkon pimeydessä. Kaikki oli niin täydellisen kaunista. Se oli Jumalan suunnittelema kohtaaminen tuossa tietyssä hetkessä. Se ei katoa koskaan; voin aina palata sinne, jos muuten en kykene kohtaamaan läsnäolosi kirkkautta Herra!

Aina tuore kohtaamineen

On siis niin, että tuo hetki elää yhä minussa, nousee kehooni ja minä nousen Herrani läsnäoloon hänen edessään. Kristus elää minussa Pyhä Henkensä kautta ja tuo vetää minut lähelleen ikuisuuden ja ajan rajalla.

Mutta voisiko olla niin, etten tarvitse tuota kokemusta tai muutakaan siihen, että havahdun Jumalan täydelliseen läsnäoloon? Voisiko olla niin, että hetki on tullut ja tulee yhä uudelleen, kun Taivasten valtakunta verhoaa ajallisen ihmisen syleilyynsä. Miksi odottaa ikuisuutta jossain kuoleman rajapyykin takana, kun se on läsnä tässäkin hetkessä?