Mietitäänpä hetki turhia asioita. Mieti kuka olet? Mieti sitten hetki jotain tuttua henkilöä, joka nyt ensimmäisenä tuli sinun mieleesi. Kuka hän on?

Erilaisia kiviä. Vertaillaanko? (Image by meineresterampe from Pixabay)

Entä mikä tekee sinusta sinut? Entä hänestä hänet? Oletteko erilaiset? Miksi hänen elämänsä on mennyt niin kuin on? Ja miksi sinun elämäsi on ollut kovin erilainen hänen elämäänsä nähden? Onko se sinun tai hänen paremmuutta, huonommuutta vai mitä?

Olisitko sama ihminen, jos olisit syntynyt viisi minuuttia myöhemmin? Jos jokin niistä elämäsi läheltä piti -tilanteista olisikin osunut kohdalle? Tai jos jokin onnekas tai onneton tapahtuma olisi tapahtunut kolme minuuttia myöhemmin. Entä tämä toinen ihminen? Tuntisitko häntä, jos kolme minuuttia olisi erottanut teidät jossain elämänne tärkeässä risteyskohdassa?

Mikä on ero sinun ja maailman rikkaimman henkilön välillä? Toisella teistä on hieman enemmän rahaa kuin toisella. Mikä on ero sinun ja maailman vanhimman henkilön välillä? Toinen teistä on ollut hieman pidempään täällä kuin toinen. Sama pätee pisimpään, älykkäimpään, nopeimpaan ja niin edelleen.

Itsensä vertaaminen muihin tekee itsen ja elämän hyväksymisen vaikeaksi, koska moni meistä haluaa mitä toisella on tai miten asiat olisivat voineet mennä, jos meillä olisi sitä mitä meillä ei nyt satu olemaan.

Turhuutta

Tuota edellistä tekstiä olisin voinut jatkaa loputtomiin. Vertailuja toistensa jälkeen. Vertailua, jossittelua, haluamista ja tahtomista asioista, joita ei ole olemassakaan muualla kuin omissa kuvitelmissamme. Lainaanpa taas kerran Marcus Aureliusta.

”Olemme kuin monta suitsukkeen jyvää, jotka putoavat alttarille. Toiset putoavat aikaisemmin, toiset myöhemmin, mutta sillä ei ole merkitystä.” (Marcus Aurelius, Mietteitä, 4.15)

Jotkut saattavat nähdä tämän lausahduksen pessimistisenä, kun taas toiset näkevät sen optimistisena. Näkökulma riippuu siitä, mitä pidät hyvänä ja huonona. Onko aiemmin parempi vai huonompi… Marcus ei nähnyt kumpaakaan, koska se mitä hän kuvasi, kuvaa todellisuutta. Hän kuvaa vain sitä mitä on; vertaamatta suitsukkeen jyviä tai ’niiden suoritusta’ toisiinsa.

Suitsukkeen kauneus piilee juurikin siinä, että jyvät putoilevat alttarille eri aikaan: toinen ennemmin ja toinen myöhemmin. Se on todellisuutta. Ja juuri se tekee elämästä niin kauniin.

Me kaikki olemme täällä ja lopulta jätämme tämän maan. Elämän kauneus on siinä, kun toinen on ja tekee ja kohta häntä ei ole, jolloin taas toinen nousee esiin ja niin elämä suitsuaa kauniina niin kuin meidän Jumalamme on sen kauniiksi luonut. Miksi siis vaivaisimme itseämme pikkumaisilla eroilla tai vertaamalla itseämme toisiin tai päinvastoin. Eläkäämme, tehkäämme ja olkaamme Herrallemme kunniaksi. Siinä on onnellisen elämän salaisuus – tai ainakin yksi monista.

Rakennus ja perhe

Efesolaiskirjeen toisen luvun lopussa Paavali kokoaa yhteen hienon opetuksen Jumalan perheen moninaisuudesta. Siinä hän kirjoittaa:

”Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät. Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi, ja hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen.” (Ef. 2:19-22)

Mitenkö tämä tuohon edellä kirjoitettuun liittyy? No, ei juuri mitenkään, jos luet sitä vain siitä tutusta näkökulmasta, mistä minäkin olen sitä ikäni katsellut. Mutta omalla tavallaan Paavali sanoo asian tässä toisin sanoin, mitä kirjoitin edellä.

Hän kehottaa olemaan vertailematta toinen toisiamme ja mieluummin iloitsemaan siitä, että olemme Kristuksen sovitustyön perusteella kaikki liitetyt samaan rakennukseen ja olemme pyhiä Jumalan armovalinnan perusteella.

Siinä rakennuksessa me kaikki olemme oman aikamme, kunnes tulee aina jonkun vuoro siirtyä ajasta ikuisuuteen. Ja niin jälleen tähti syttyy taivaalle ja toinen ottaa rakennuksessa sen toisen paikan. Ja niin ikuisen elämän rakennus uudistuu ja pysyy aina tuoreena.

Mutta mikä tuossa rakennuksessa onkaan ihmeellisintä? Se on se, että jokainen siitä ’putoava’ kivi on voitto ikuisuudessa. Kerran kivenä Jumalan rakennuksessa, ikuisesti Jumalan sylissä, hänen läsnäolossaan. Se on Jumalan ihme. Ja vähintään yhtä suuri ihme on siinä, että Jumalan Henki asuu tuossa rakennuksessa. Hän ja vain hän tekee siitä elävän.