Miten viikkosi on alkanut? Entä miten edellinen meni? – Niin tai näin, hyvät ja huonot ajat tulevat aina varoittamatta.

Usein viikot sisältävät yhtä ja toista: joitain iloisia yllätyksiä, mutta myös epäonnistumisia ja jonkin verran väsymystä. Ehkä taakaksi kerätty liika kuorma ja henkilökohtaisten tavoitteiden alittaminen tavoittaa lopulta perjantaina tietoisuuden ja saa kokemaan täydellistä kyllästymistä ja väsymistä ’tähän kaikkeen’.

On helppo kuvitella olevansa uupunut ja pettynyt itseen, saavutuksiin ja ennen kaikkea rajallisuuteen. Suuri viisaus olisi tehdä ero sen välillä, mitä on ja miltä tuntuu. Ei ole mitään syytä antaa tunteiden määritellä sitä, kuka olen. Voin tuntea tätä ja tuota, mutta se en ole minä. Se on vain kokemus tästä todellisuudesta.

Uskon sinun tietävän mistä puhun, sillä harvapa nykymaailman kovassa tahdissa on säästynyt näiltä elintason nurjilta puolilta. Eli luulen, että olet varmasti joskus kokenut samanlaisia tuntemuksia jossain määrin.

Joskus vain käy niin, että elämäntapahtumien yhteenlaskettu taakka käy raskaaksi, jolloin ainoa mahdollisuus luhistumisen estämiseksi, on taakan keventäminen. Ratkaisu on helppo, jos on jotain selkeästi poisjätettävää. Jos taakan joukkoon ei ole kertynyt mitään selkeästi poisheitettävää, tilanne on vaikeampi.

Mutta onneksi jälkimmäiseen ongelmaankin on muitakin ratkaisuja kuin taakka selässä kärvisteleminen. Ehkä tärkein niistä on taakan jakaminen. Paras auttaja on tietenkin Taivaallinen Isä, joka ottaa harteilta kuorman, jota uupunut sankari ei kykene omin voimin kantamaan. Yhdessä taival on taas helpompaa.

Mutta entä silloin, kun kuorma on niin suuri, ettei taakan kantaja kykene enää katsettaan maasta nostamaan saati sitten rukoilemaan Isää apuun. Viimeistään tällöin tarvitsemme toisiamme; tarvitsemme Jumalan perhettä, seurakuntaa.

Tiedän, että perhe on paras, mutta perhe voi olla myös pahin. Tämä totuus pätee myös Jumalan perheessä – ainakin mitä meihin ihmisiin tulee. Parhaimmillaan seurakuntaperhe on onni ja autuus, mutta ei tarvita suurtakaan myrskyä, että samasta yhteisöstä tulee painajainen ja perhehelvetti. Joku viisas onkin sanonut, että yhteisö on rakkain ja ihanin sekä kuluttava että raskas. Kaiken tämän olen itsekin vuosien varrella todeksi huomannut.

Asiat eivät kuitenkaan aina ole ”joko tai” vaan myös ”sekä että” ja kaikkea siltä väliltä. En siis elättele kuvitelmaa täydellisestä seurakuntaperheestä tässä elämänajassa, mutta en myöskään ajattele päinvastoin. Kaikessa on hyvää ja vähemmän hyvää. On minun valintani, kumpaan tahdon kiinnittää huomion. Tässä tekstissä jutustelut Jumalan perheestä voivat tuntua positiivisilta, mutta se on nyt tämän tekstin valittu näkökulma. Sitä toista puolta voidaan sitten pärrätä toisena aikana toisella foorumilla, jos siitä on todellinen hyöty.

Jumalan perhe

Efesolaiskirjeessä Paavali kirjoittaa kristittyjen olevan keskenään Jumalan perhettä:

”Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät. Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus.” (Ef. 2:19-20)

Paavali viittaa tekstissä aikansa perhemalliin, jossa useat sukupolvet asuvat sulassa sovussa saman katon alla. Perhe ei tarkoita Paavalin kielenkäytössä pelkkää ydinperhettä eli vanhempia ja lapsia, vaan kokonaista sukua. Me olemme Jumalan sukua, Jumalan suurperhettä, jota yhdistää sama Isä, sama Henki, sama mieli ja sama usko. Perheen keskuudessa vaikuttaa Isän rakkaus, joka vallitsee perheen keskuudessa rakkauden ilmapiirinä sulkien sisäänsä kaikki perheenjäsenet pienimmästä suurimpaan.

Perheen ominaisuuksia

Puhutaan sitten Jumalan perheestä tai vaikkapa tavallisesta suomalaisesta perheestä, niin aina vaaran uhatessa perhettä ulkoa päin, sen jäsenet käyvät yhtenä rintamana puolustamaan yhteistä olemassaoloaan. Perheellä on oikeus ja vastuu vaalia keskinäistä yhteyttä.

Samoin jos joku perheenjäsenistä voi pahoin, käy muu perheväki lohduttamaan ja auttamaan häntä. Jos vaikkapa yksi perheen lapsista loukkaa itsensä, tulee isoveli lohduttamaan häntä sillä välin, kun pikkusisko juoksee hakemaan isää tai äitiä paikkaamaan loukatun polven. Näinhän perheen kuuluisi toimia, eikö vain?

Ja edelleen perheen kesken asioista voidaan myös puhua avoimesti ilman pelkoa siitä, että luottamuksellinen aines matkaisi perheen ulkopuolisten tietoon. Mielestäni perhettä luottamuksen, lohdun ja hyvinvoinnin tyyssijana kuvastaa amerikkalainen termi ’a circle of trust’ eli luottamuksen kehä. Se on piiri, jonka sisällä asioista voidaan puhua täydessä luottamuksessa pelkäämättä asioiden karkaamista piirin ulkopuolelle.

’A circle of truest’ takaa perheenjäsenille myös avoimen keskusteluareenan siinä mielessä, että kenenkään ei tarvitse pelätä luottamuksen loppumista, vaikka asia olisi kuinka vaikea. On kyse sitten kuinka kipeästä asiasta tahansa, luottamuksen kehä säilyy.

Nämä esimerkit kuvaavat ideaaliperheen toimintaa ja käytännössä oikeat perheet jäävät arjessa esikuvastaan. Valitettavan usein myös Jumalan perhe toimii ideaalisesta perhemallista poikkeavasti. Vika ei ole Herrassa eikä perhemallissa, vaan meissä ihmisissä, jotka heikkouksinemme teemme toistemme elämästä joskus vaikeaa.

Käytännön esimerkki

Otetaanpa kuvainnollinen esimerkki. Jos yksi Jumalan perheen ’lapsista’ loukkaa vaikkapa polvensa, toteutuu monesti jokin seuraavista vaihtoehdoista:

• Itsensä loukannut lapsi vaikenee kivusta ja lähtee vaivoin nilkuttamaan Isän luo kaikessa hiljaisuudessa muiden tietämättä.

• Lapsi huutaa Isää viimeisillä voimillaan, kun muut lapset kerääntyvät ympärille ihmettelemään tapahtunutta ja katselemaan, mitä Isä tekee.

• Lapsi pyytää sisaruksilta apua. Samassa kaikki lapset alkavat huutaa yhteen ääneen Isää apuun ja juoksevat kaikki Isän luo loukkaantuneen luota jättäen hänet yksin odottamaan.

• Kun loukkaantunut lapsi pyytää toisilta apua, muut vain vaikenevat tai selittävät, että haava kyllä paranee ajan myötä.

• Ja vieläpä voi käydä niin, että kun lapsi erehtyy pyytämään apua, hänelle vain huudetaan takasin, että itsepä olet tilaasi syypää tai todetaan vain ”Mitä minä sanoin…” jälkiviisaina.

Esimerkit taitavat kuulostaa tyhmiltä ja kaukaa haetuilta? – Totta, eihän näin kuulu oikeassa elämässä menetellä, mutta valitettavan usein jopa Jumalan perheessä toimitaan esimerkkien tavoin. Vaihdapa vain ’polven loukkaamisen’ tilalle jokin perinteinen seurakunnallinen ongelma ja mieti miten ongelmaa käytännössä näkee hoidettavan.

Normaaliperheessä pystyvät sekä lapset että aikuiset puhumaan keskenään. Mutta Jumalan perheessä, seurakunnassa, rajoitamme valitettavan usein kommunikoinnin vain yhteen suuntaan: lapselta Isälle. Uskon kuitenkin, että Jumalan perheen pitäisi pystyä kommunikoimaan kokonaisuudessaan. Jos kerran pystymme kommunikoimaan Isälle, niin miksi Jumalan lapset eivät pystyisi kommunikoimaan myös keskenään?

Filippiläiskirjeen kehotus

Tästähän Paavali opettaa Filippiläiskirjeen tekstissä. Jumalan rakkaus ei ole tarkoitettu vain Jumalan ja ihmisen väliseen yhteydenpitoon, vaan sillä on selkeästi ulottuvuus myös lähimmäisenrakkaudessa:

Jos kerran yhteys Kristukseen rohkaisee ja hänen rakkautensa suo lohdutusta, jos Henki meitä yhdistää ja jos tunnemme hellyyttä ja myötätuntoa toisiamme kohtaan, niin tehkää minun iloni täydelliseksi ja olkaa yksimielisiä. Liittäköön teitä toisiinne rakkaus, sopu ja sama mieli.” (Fil. 2:1-3)

Paavalin ohjeiden mukaan meidän tulisi

• antaa taakkamme muiden kannettavaksi,

• lohduttaa ja rohkaista avuntarpeessa olevaa,

• rukoilla yhdessä Isää,

• auttaa myös itse kykyjemme mukaan kärsivää,

• oppia olemaan pelkäämättä toinen toisiamme.

• jne.

Eli, kuten Paavali kirjoitti: ”Liittäköön teitä toisiinne rakkaus, sopu ja sama mieli.”. Siinä on ohjetta kerrakseen meille Jumalan perheen jäsenille.

Teoriasta käytäntöön

Ajatusteni tueksi kerron loppuun vanhan vuosikymmenten takaisen kokemuksen. Voin lohduttaa toki, että on niitä paljon tuoreempia hyviä kokemuksiakin, vaikka turha glooria onkin karissut pois. Tämän löysin vanhoista päiväkirjoistani. En sitä enää muistanut, joten se on turvallinen käyttää, koska tuskin kukaan muukaan paikalla ollut sitä enää muistaa.

Olinpa eräänä perjantai-iltana jälleen kerran todella väsynyt ja lopussa. Minun oli silloin vielä määrä opettaa seurakunnan nuoria illansuussa. Ennen puheenvuoroani ajattelin, että mikä minä olen heille puhumaan täältä murheen laaksosta. Halusin vain päästä kotiin nukkumaan.

Tällöin Jumalan Henki puhui sydämelleni ylle lainattujen Efesolaiskirjeen sanojen kautta:

”Tehän olette Jumalan perhe, etkö antaisi taakkaasi muidenkin kannettavaksi.”

Tajusin tyhmyyteni yrittäessäni peittää pahaa oloa ja suorittaa kunnialla sen iltaisen ’roolini’ sen sijaan, että olisin ollut rehellinen seurakuntaperheen keskellä. Kun sitten nousin puhujan paikalle valmiina puhumaan valmistelemastani aiheesta, en halunnut enää sanoa sanaakaan alkuperäisestä puheesta. Jätin puheen pitämättä, koska ehtii sen myöhemminkin pitää. Sen sijaan aloin kertoa rehellisesti niistä tuntemuksista, jotka sisintäni painoivat.

Kun lopetin erilaisen puheeni, nuoret tahtoivat rukoilla puolestani, ja niin kannoimme yhdessä kaiken Jumalan eteen. Lienee turhaa sanoa, että tuosta tilaisuudesta lähti kotimatkalle uusi ’ope’, joka oli oppinut jotain hyvin tärkeää Jumalan perhe-elämästä.

En muista, mikä ajatus puheessani minulla tuolloin oli, mutta oli rohkaisevaa lukea tuota näin jälkikäteen. Ehkä puheen ajatus oli, että älkäämme kantako yksin taakkojamme, vaan kantakaamme ne yhdessä perheen kesken Isän eteen.

Kantakaamme toisiamme, olkaamme tukena silloin, kun saamme siihen tilaisuuden, ja pyytäkäämme tukea, kun emme itse enää jaksa. On sinulla itselläsi perhettä tai ei, sinulla on paikka Jumalan perheessä. Näin sen pitäisi olla.

Tosin nyt näin vanhana pappina, olen saanut maistaa myös asian toista puolta enkä enää uskaltaisi tehdä tuota, minkä olen nuorena ja rohkeana tehnyt. Toisaalta tästä voi herättää kysymyksen siitä, että mitä se kertoo ja mistä, että pitkä kuljettu matka seurakuntaelämässä on tehnyt minusta varautuneen eikä entistä avoimempaa. No, yksi syy on varmaan siinä, että iän karttuessa ihmisestä tulee varovaisempi. On paljon asioita, mitä olen tehnyt nuoruudessa, mutta enää en tohtisi :-)