Muistatko kertomuksen myrkkykäärmeistä erämaassa, jotka vaivasivat Israelin kansaa, kun he jälleen kerran napisivat Jumalalle? Kun kansa katui, Jumala antoi heille pelastuksen pronssikäärmeen muodossa:
”Mooses teki pronssista käärmeen ja pani sen tangon päähän. Kun ne, joita käärmeet olivat purreet, katsoivat pronssikäärmettä, he jäivät eloon.” (4. Moos. 21:9)
Pronssikäärme oli tuolloin kansalle elämän ja Herran lupaukseen uskomisen symboli. Vuosisatojen kuluttua pronssiselle käärmeelle tapahtui kuitenkin jotain hämmästyttävää, mistä Raamattu kertoo meille jotain kuningas Hiskian ajalta:
”Hän [Hiskia] hajotti uhrikukkuloiden alttarit, murskasi kivipatsaat ja kaatoi asera-tarhat. Myös Mooseksen tekemän pronssikäärmeen hän löi palasiksi. Aina niihin päiviin asti israelilaiset olivat polttaneet uhreja tälle käärmeelle, jota kutsuttiin Nehustaniksi.” (2. Kun 18:4)
Kansa oli kääntynyt pois Herrasta ja uhrasi mieluummin tälle käärmeelle, joka oli vain ihmiskätten tekemä uskonnollinen symboli. Alun perin uskoa vahvistanut symboli oli muuttunut heille epäjumalaksi. He eivät enää uhranneet Herralle, vaan Mooseksen tekemälle pronssikäärmeelle.
Eikö tunnu käsittämättömältä, että muinaiset israelilaiset unohtivat Herran ja ryhtyivät uhraamaan ihmiskäsin tehdylle patsaalle? On yhtä käsittämätöntä kuinka lukuisat nykypäivän kristityt ovat tulleet sokeiksi omille epäjumalilleen. Hekään eivät huomaa elämässään ilmiselvää epäjumalanpalvontaa, joka värittää ajatukset ja arvot, joiden varaan he elämänsä rakentavat. Niin, minäkin. Ja jos olet rehellinen, niin sinäkin.
Eikö Saatanan töiden hyväksyminen ja hänen arvojensa mukaan eläminen ole epäjumalanpalvontaa siinä missä muinaisen pakanuuden avoin epäjumalanpalveluskin? Entä eikö itsekeskeisyys ja omanedun häikäilemätön tavoittelu orjuuta ja sido ihmisen aivan samalla tavalla kuin avoin epäjumalanpalvelus? Oikeastaan ei enää ole kysymys siitä, että palvelemmeko tai uhraammeko, vaan siitä ketä palvelemme ja kenelle uhraamme?
Maailman vai Jumalan arvot?
Roomalaiskirjeen tekstissämme apostoli Paavali vetoaa uskoviin, että he antaisivat elämänsä eläväksi kiitosuhriksi Jumalalle. Tämä on samalla Jumalan palvelemista.
”Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla. Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room. 12:1-2)
Apostoli varoittaa uskovia mukautumasta ”maailman menoon”. Sanalla ’maailma’ hän tarkoittaa erityisesti saatanallista maailmanjärjestystä, joka sotii Jumalan arvomaailmaa vastaan.
Uskovien ei pidä mukauttaa kristillisiä käsitteitä ja arvoja vastaamaan maailman arvomaailmaa, vaan uskovien tulee
”arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.”
Jumalan mielen mukainen elämä on Hänen arvojensa nostamista maailman arvojen edelle. Se on itsekeskeisen ja maailman arvoihin rakentuvan elämän kadottamista, johon liittyy lupaus oikean elämän löytämisestä. Jeesuksen sanoin sama voidaan ilmaista näin:
”Joka varjelee elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.” (Matt. 10:39).
Kahdella sanalla sanoen kristityt on kutsuttu ’uhraamaan elämänsä’. Sama kehotus kuuluu Paavalin sanoin muodossa:
”Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi”
Katsotaan, mitä ’elämän uhraaminen’ tarkoittaa ja mitä lupauksia siihen liittyy.
Elämän uhraaminen
Ensinnäkin puhuttaessa elämän uhraamisesta pitää muistaa, että yksin Kristuksen uhri on riittävä sovittamaan ihmiskunnan synnin. Uhratessaan oman elämänsä kristitty ei enää lisää mitään Kristuksen sovittavaan uhriin, vaan elämän uhraaminen tarkoittaa Kristuksen uhrin vastaanottamista. Kristuksen ristintyö takaa kristitylle rauhan ja tekee hänen taakastaan keveän kantaa:
”Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.” (Matt. 11:29-30)
Kun uskova vastaanottaa Kristuksen ’ikeen’, hän vastaanottaa vapauden, sillä Kristus on ottanut hänen syntitaakkansa kannettavakseen. Hän on valmistanut ’elämän uhraajalle’ levon sekä ottanut kannettavakseen synnin taakan, joka olisi meille itsellemme aivan liian tuskainen kantaa. Elämän uhraaminen merkitsee siis luopumista yrityksestä kantaa ja hyvittää itse omaa syntivelkaansa.
Elämänsä uhraamalla kristitty ei siis tavoittele parempaa taivaspaikkaa tai kirkkaampaa kruunua. Elämän uhraaminen on pohjimmiltaan ’eukaristiaa’ eli kiitosuhria Herralle. Se sisältää uhrimme jumalanpalveluksen ja sakramenttien välityksellä, mutta myös uhrin jumalanpalveluksen ulkopuolella. Tarkoitus ei ole pyhittää ainoastaan jumalanpalveluselämää Herralle, vaan antaa hänelle kiitosuhrina koko elämä. Tätä Paavali tarkoittaa kirjoittaessaan korinttilaisille uskovan vapaudesta:
”Syöttepä siis tai juotte tai teettepä mitä tahansa, tehkää kaikki Jumalan kunniaksi.” (1. Kor. 10:31)
Eläminen Jumalan kunniaksi on mitätön uhraus verrattuna ikuisen elämän palkintoon etenkin, kun Jumalan kunniaksi eläminen tarkoittaa hänen hyvien säädöstensä (jotka on nekin tarkoitettu ihmisen omaksi parhaaksi!) soveltamista henkilökohtaiseen elämään. Elämän uhraaminen on ei siis ole sovittava syntiuhri, vaan puhdas kiitosuhri Jumalan hyvyyden kunniaksi.
Elämän uhraaminen ei tarkoita mitään ’fanaattisten uskovaisten juttuja’. Kyse ei ole luonnottomasta askeesista, vaan elämisestä Jumalan yhteydessä. Aito yltäkylläinen elämä on mahdollista saavuttaa vain Jumalan yhteydessä, koska Jumalan yhteyteen ihminen alun perin on luotukin, ja siihen tilaan palauttamiseen koko lunastustyö tähtää. Se, mitkä ovat ne välikappaleet, joilla käännät huomiosi Jumalaan, on yksilöllistä. Toinen hoitaa hartauselämäänsä mietiskelemällä Raamatun sanaa tai rukoillen, joku paastoaa jne.
Tosiasia on kuitenkin se, että elämä Jumalan yhteydessä on mahdollista jo tässä ajassa. Se on suuntautumista Herraa kohti kaikessa ja kaikkialla. Se on hänen tahtonsa tahtomista aivan kuten Jeesus Isä meidän -rukouksessa opettaa: ”tapahtukoon Sinun tahtosi”. Elämän uhraaminen tarkoittaa elämää Jumalan yhteydessä.
Kun kristitty uhraa oman elämänsä kiitoslahjaksi Herralle, on hän todella vapaa. Hän ei ole enää sidottu itseensä ja oman kunnian etsimiseen. Hänen koko elämänsä on tullut todistukseksi Jumalan työstä hänessä. On tapahtunut käsittämätön muutos, jota Paavali kuvaa kirjoittaen:
” ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa” (Gal. 2:20a)
Tämä ei tarkoita minuuden kadottamista, vaan pikemminkin sen löytämistä ensimmäistä kertaa. Se on ihmisen täyttymys löytäessään Herran läsnäolon elämäänsä. Elämän uhraaminen on vapautta ja minuuden löytämistä uudestaan.
Luulen, että juuri pelko minuuden kadottamisesta on luonut väärän käsityksen siitä, että elämän uhraaminen Jumalalle tarkoittaa ilotonta elämää. Oman itsekkään elämän uhraaminen on kuitenkin jatkuva kiitosuhri, joka täyttää uhraajan elämän olosuhteista riippumattomalla ilolla. Mitä enemmän ihminen antaa itsessään tilaa Kristukselle, sitä suurempi on hänen ilonsa. Ilo Herrassa on olosuhteista riippumatonta sydämen iloa. Se ei sammu, vaikka kyyneleet virtaisivat poskilla ajallisten murheiden tähden.
Ilo Kristuksessa on pysyvää aivan kuten hänen kunniansakin. Oman elämän uhraaminen saa uhraajan näkemään murheet oikeassa mittasuhteessa, koska hän ei enää tuijota vain itseensä, vaan hänen katseensa on kääntynyt elämän antajaan – Kristukseen. Elämän uhraaminen on myös iloa.
Herättääkö tämä sinussa ajatuksia?
Nämä ajatukset elämän uhraamisesta Herralle saattavat tuntua sinusta jotenkin etäisiltä ja epäkäytännöllisiltä. On totta, että nämä ajatukset elämän uhraamisesta eivät sisällä sinulle suoranaista ohjetta kuinka uhraat elämäsi Kristukselle elämän eri alueilla. Tekstin tarkoitus on pikemmin herättää sinut haluamaan tuota muutosta elämässäsi, kenties näkemään jotain mitä olet jo kauan tuloksetta etsinyt.
Meidät on luotu palvelemaan ja uhraamaan. Ei siis ole kyse siitä palveletko tai uhraatko – teet niin joka tapauksessa. On kyse siitä, ketä palvelet ja kenelle elämäsi uhraat? Palveletko vain omaa itseäsi, omia halujasi ja mielitekojasi? Kenties elämääsi ohjaavat itsekkäät pyrkimykset? Rakentuuko arvomaailmasi Raamatun arvoihin vai maailman arvoihin? Vain uhraamalla elämäsi Kristukselle löydät vapauden, ilon ja elämän Jumalan yhteydessä.
Lopuksi tahdon yhdessä apostoli Paavalin kanssa vedota sinuun päivän tekstin sanoin:
”Anna koko elämäsi pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi.”
Pohdittavaa
Ketä minä elämälläni palvelen ja kenelle elämäni uhraan?
Mitä tarkoittaa elämän uhraaminen Kristukselle?
Onko elämän uhraaminen luopumista vai saamista?