Psalmi 73 aloittaa kolmannen psalmien kirjan. Se on Asafin pohdintaa elämän epäoikeudenmukaisuudesta; siitä, miksi ’kelvottomat’ menestyvät ja paha ei saa palkkaansa.

Vähän kateellinen? (Kuva Jm TD Pixabaystä)

Jos vain sopiva päivä koittaa, psalmistin pohdinta voi juosta meidän monen omien ajatusten tavoin. Voit lukea koko psalmin, että pääset sisälle Asafin maailmaan. En siteeraa tähän kuin muutaman jakeen alusta ja yhden lopusta.

Asafin psalmin lyhyt oppimäärä

Psalmin alussa Asaf kuvaa dilemmaa, joka sitten psalmia lukiessa äkkiarvaamatta unohtuu. Vasta psalmin lopussa hän palauttaa lukijan takaisin tähän aiheeseen.

Asaf ei kerro tekstissä ihmisen pahuudesta ja elämän epäoikeudenmukaisuudesta sen tähden, että hän päivittelisi sitä kuin sosiaalisessa mediassa keräten tykkäyksiä ja lisäten ihmisten välistä vastakkainasettelua. Hän puhuu siitä siksi, että hän huomasi, miten se vaikutti häneen itseensä:

”Mutta minun jalkani olivat vähällä kompastua, askeleeni olivat liukastua, sillä minä kadehdin ylvästelijöitä, kun näin jumalattomien menestyvän.” (Ps. 73:2-3)

Joidenkin meistä, ketkä ovat mielestään sitoutuneet seuraamaan Jeesuksen tahtoa ja tietä, on ehkä helppo turhautua, kun näkevät, että ihmiset, jotka eivät Herrasta välitä, näyttävät pärjäävän elämässä hyvin. Liikemies huijaa ja saa silti suuren urakan, tai kaveri, joka juhlii ja elää epäterveesti, on terve ja solakka, vaikka samaan aikaan ehkä sinä tai läheisesi kamppailevat raha-asioiden tai terveysongelmien kanssa.

Tällainen vertaileva elämänasenne saa ihmisen tuntemaan itsensä huijatuksi. Aivan kuin hänen omat elämänvalintansa olisivat olleet hyödyttömät. Ja tässä tilanteessa vaanii paha sydäntäsi; olet vaarassa kompastua, koska kateus ja ahneus valtaavat sydämessäsi sijaa. Näin Asafin mukaan.

Pois se minusta!

Tässä kohtaa me jokainen vuorollamme huudahdamme, ettei kateudella eikä etenkään ahneudella ole sijaa sydämessämme! Ei tietenkään. Nehän ovat aina vain ne muut ihmiset, jotka ovat kateellisia – ahneudesta puhumattakaan.

Vaan jo se pieni vertailu siellä sydämen kätkössä tai rukouksen muotoon ’jalostettu’ kaino pyyntö saada jotain toisen onnesta itselle, on lähtöisin tästä kerran kylvetystä perisynnin siemenestä. Ne ovat seuraus siitä, mikä syntyy, kun mielen taivaalle nousee sana ”minä”, joka saman tien erottaa ”minut” ”niistä muista”. Se on se hetki, kun ihminen nousee taas tavalla tai toisella luodun ja jopa Luojansa yläpuolelle tai ainakin erottaa itsensä heistä. Toisin sanoen hän ’pyhittää’ itsensä itselleen – erottautuu elämästä ollakseen itse jotain erityistä.

Tässä tilanteessa ajatuksiin tulee niistä muista ehkä jotain samanlaista, mitä Asaf kertoo psalmissa. Ehkä Asafin sanailu tuntuu karkealta, mutta niin varmasti tuntuisi hänestä meidänkin mielemme sanailut.

Jakeissa 17-20 ja 27 Asaf päivittelee pahuutta, himoitsee kostoa ja ’iloitsee’ lopullisesta oikeudenmukaisuudesta, eli siitä kuinka ”paha saa lopulta palkkansa” tai kuten Asaf sanoo ”ja tajusin, miten jumalattomien käy” (Ps. 73:17b).

Luinpa tässä erästä hartaustekstiä, missä kirjoittaja toteaa psalmista 73 näin:

”Psalmin kirjoittaja käy läpi koko luettelon siitä, miten jumalattomat menestyvät, ja sitten hän sanoo: ”Olenko turhaan pitänyt sydämeni puhtaana ja käteni viattomina?” Mutta hänen ajatustensa virta kääntyy, kun hän muistelee omaa aikaansa Jumalan läsnäolossa: ”…käsitin, mikä heidän loppunsa on”. Kun vietämme aikaa Jumalan kanssa ja näemme asiat hänen näkökulmastaan, se muuttaa näkökulmamme täysin. Saatamme olla nyt kateellisia jumalattomille, mutta emme ole sitä enää tuomion aikaan. Kuten sanonta kuuluu, mitä väliä sillä on, jos voitat taistelun mutta häviät sodan?”

Teksti onneksi jatkuu tästä eteenpäin ja nostaa lopulta myös kestävän toivon näkökulman. Siteerasin tämän osuuden siitä vain kysyäkseni, että tämäkö on se ’oikeutus’, minkä saamme sitten lopuksi, kun elämämme sen mukaan, miten koemme oikeaksi?

Jos tämä on meidän asenteemme, emme ole yhtään sen parempia kuin nekään, keihin elämäämme vertaamme ja ketä katsomme nenänvartta pitkin! Eikö päinvastoin meissä tulisi syttyä sääli näitä ihmisiä kohtaan. Miten hukassa he ovatkaan! Enkö voisi jotenkin auttaa heitä?

Asafin lääke ’minän’ oireisiin

Asaf näkee asian isommin kuin vain ”lopussa se kiitos seisoo” -periaatteena. Hän ymmärtää nostaa katseensa pois omasta itsestä ja siirtää sen pois myös niistä muista. Hän nostaa katseensa Jumalaan:

”Mutta minun onneni on olla lähellä Jumalaa, minä panen turvani Herraan Jumalaan, kertoakseni kaikista sinun töistäsi.” (Ps. 73:28)

Ja kun hän sen tekee, hänet täyttää kiitollisuus. Ne muut lakkaavat olevasta ”niitä muita” eikä hän koe enää itseään erilliseksi, vaan näkee Jumalan suuruuden kaikessa elämässä. Jumala sai tilan hänen sydämessään ja myös hänen elämässään. Ja niin ne ’muut’, joita hän aiemmin vain kadehti hiljaa, saivat kuulla Jumalan suuruudesta Asafin sanoin ja teoin.

Väitän, että tämä Jumalan ensisijaisuuden asenne, on paljon lähempänä Jeesuksen opetusta rakkaudesta, mitä on ihmisen oikeudenmukaisuuden vaade ja sen täyttäminen. On kuin Asaf sanoisi psalmillaan saman, mitä Jeesus sanoi vertauksella:

”Kuinka voit sanoa veljellesi: ’Veli, anna kun otan roskan pois silmästäsi’, mutta et näe hirttä omassa silmässäsi? Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi pois omasta silmästäsi, niin sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä!”” (Luuk. 6:42)