Itsenäisyyspäivän kynnyksellä luin muutamia artikkeleita itsenäisyyden merkityksestä suomalaisille. Oli merkillistä havaita, että kovin moni peilasi jopa kansamme itsenäisyyttä jonkin oman elämän riittämättömyyden ja puutteen kautta, vaikka varmasti jokaisella meistä olisi aihetta kiitokseen. Jotenkin vain kuvittelin, että itsenäisyyden kaltainen yhteinen asia saisi jokaisen hetkeksi unohtamaan hetkeksi oman itsen ja katsomaan asioita laajemmasta perspektiivistä. Ilmeisesti isänmaallisuus ei olekaan universaali ilmiö.

Toki tarkoittaahan itsenäisyys toki lupaa arvostella nykyisen yhteiskunnan epäkohtia oman elämän näkökulmasta, mutta jotenkin olisi odottanut itsenäisen Suomen juhlan katkaisevan hetkeksi jatkuvan valittamisen kierteen hetken kiitollisuuteen siunauksesta, mikä meillä on itsenäisenä kansakuntana. On totta, ettei maamme yhteiskuntana ole mikään ’onnela’ tai paratiisi ja että epäkohdat ovat kärjistyneet ja vaikeudet vain syventyneet viimeisinä vuosina, mutta globaalisti katsottuna kiitollisuuden aihetta olisi edelleen riittämiin. Eihän maastamme onnela voi tulla ainakaan niin kauan, kun me itseemme kääntyneet kiittämättömät ihmiset sitä asutamme.

Ehkä vain odotin liikaa, kun oletin itsenäisyyden muistuttavan jokaista niistä asioista, jotka meistä suurin osa on tottunut saamaan synnyinlahjana. Taitaa olla siis parempi unohtaa ylevä kiitollisuus ja vain palata ruikuttamaan oman elämän epäkohtia ja syyttämään yhteiskuntaa ja muita ihmisiä pahasta olosta. Mitä sitä nyt hiljaa ja kiitollisena olisi, kun se ei muuta mitään paremmaksi ja taas paremmaksi ja paremmaksi… Tarvitaanko taas vuoden 1939 kaltainen kriisi, että opimme näkemään arvon sellaisilla asioilla kuin itsenäisyys ja rauha.

Monesti elämän kallisarvoisimmat asiat ymmärtää vasta sen jälkeen, kun ne on kerran kadottanut. Valitetaan huonosta säästä, lamasta, ruuhkista ja vaikka kaupungin pysäköintijärjestelyistä mieluummin kuin ollaan kiitolliset maamme itsenäisyydestä, uskonvapaudesta, turvallisuudesta, puhumattakaan terveydestä, riittävästä ravinnosta tai pelastuksesta ja syntien anteeksisaamisesta.

Kiitollisuus ja kiittämättömyys ovat kumpikin valintoja. Ne ovat sydämen asenteita, jotka ohjaavat käsiämme ja kieltämme. Jos nyt jostain syystä joku ei tahdo olla kiitollinen ihmisille tai yhteiskunnalle suomalaisina saamastamme hyvästä, niin kiitollisuus Jumalalle olisi kuitenkin vähintä, mitä voimme osoittaa.

Kiitollisuus ja kiittämättömyys

Kiitollisuus on enemmän kuin pelkkä muodollinen kiitos. Kiitollisuus on kiitos, joka nousee vapaasta tahdosta ilman, että sitä tarvitsee pakottaa esiin esimerkiksi sosiaalisen paineen edessä. Kiittämään oppii käskemällä, mutta kiitollisuuteen oppiminen on sydämeen asti vietyä oppia.

Kiitollisuus ei ole tapa tai käyttäytymismalli vaan elämänasenne. Ihmisluonnolle kiitollisuus ei ole ollenkaan luontaista, vaikka toki tunnemme vilpitöntä kiitollisuutta aina silloin tällöin. Vaikka ajoittain kiitollisuus valtaakin mielen, kiitollisuus kantavana elämänasenteena on meille vierasta. Pohjimmiltaan ihminen on kiittämätön.

Vanha sananparsi sanoo, että ”kiittämättömyys on maailman palkka”, mikä ikävä kyllä pitää aivan liian usein paikkansa. Maailmalla tarkoitankin tässä yhteydessä Jumalasta ihmiskuntaa ja ihmisluontoa, joka ei tunne Jumalaa eikä kiitollisuutta hänen teoistaan. Luomakunta sen sijaan – kruunuaan lukuun ottamatta – tuntuu kyllä omaksuneen kiitollisen elämänasenteen luojaansa kohtaan.

Kiittämättömyys

Jumalalle kiittämättömyys sen sijaan on vieras asenne. Jumalassa ei ole kiittämättömyyttä, mutta ikävä kyllä ihmisissä sitä riittää. Se saa maailman näyttämään kiittämättömän itsensä silmissä synkältä.

Kiittämättömyys harhauttaa ’uhrinsa’ arvioimaan laupeuden tekojen tai lahjan antajan motiiveja negatiivisen epäluuloisesti. Hän ajattelee ”Mitähän tässäkin on takana?” tai ”Mitä tuo ajattelee tästä hyötyvänsä?” Tällaiset aiheettomat epäilyt ovat kiittämättömyyden hedelmää. Kiittämättömyys myrkyttää ihmismielen ja riistää häneltä itseltään ja lahjan antajalta ilon, mikä lahjan tarkoitus on antaa. Ja kas kiittämättömyyden vuoksi osa lahjan siunauksesta jää saamatta.

Kiittämätön elämänasenne harhauttaa jopa rukouselämässä. Kiittämätön rukoilija ei näe Jumalan apua ja osaa arvostaa sitä. Hän jopa erehtyy kuvittelemaan ohjaavansa Jumalan toimintaa rukouksillaan sen sijaan, että näkee rukouksen olevan kahdensuuntaista vuorovaikutusta. Kiittämätön elämänasenne harhauttaa ihmisen jopa miettimään, että mitäköhän Jumala vastavuoroisesti vaatii korvaukseksi avustaan.

Kiitollisuus

Kiitollisen asenteen elämäänsä löytänyt ihminen on sen sijaan vapaa nurjasta epäluuloisesta asenteesta. Hän voi iloita saamastaan lahjasta ilman epäluuloja ja pelkoja. Sydämen kiitollisuus vapauttaa hänet kiittämään, jolloin hän ja hänen lähimmäisensä pääsevät nauttimaan kiitollisuuden makeasta hedelmästä.

Elämänasenteena kiitollisuus on pohjimmiltaan tahdon asia. Se on sitä siksi, että me ihmissuvun lapset olemme perineet taipumuksen kiittämättömyyteen. Kiitollisuus elämänasenteena on kuitenkin Jumalan tahdon mukainen lahja, jonka vaaliminen arjessa vaatii tahtoa samanlailla kuin esimerkiksi anteeksiantaminen ja rakastaminen. Anteeksiantamattomuuden, vihan tai kiittämättömyyden valinta ei juuri tahtoa tarvitse, mutta anteeksianto, rakkaus ja kiitollisuus ovat monesti niin tiukassa, että kovinkin tahto tuntuu lyödyltä.

Elämänasenteena kiitollisuus on ylivertainen ja jo ihmisen oman hyvinvoinnin kannalta tavoittelemisen arvoinen. Se vapauttaa ihmisen olemaan vapaa uudella tavalla. Kiitollisuus vapauttaa ihmisen nurjasta itsekeskeisestä ja epäilevästä ajattelusta. Siinä missä kiittämätön pysähtyy epäilemään, kiitollinen rientää kiittämään ja iloitsemaan. Joka kiitollisin mielin vaeltaa, hänellä on kevyt sydän.

Ja sama näkyy rukouselämässäkin. Kiitollisuus vapauttaa ihmisen olemaan avoin Jumalan yhteydessä. Vuorovaikutus rukouksessa on luonnollista kiitoksen ja luottavaisten pyyntöjen piirileikkiä.

Kohti kiitollisuutta rukouselämässä

Kiitollisuutta voi erehtyä luulemaan tarkoituksettomaksi kauniiksi tavaksi, mutta kun sen rinnalle nostaa kiittämättömyyden, näkee vastakohtia vertailemalla konkreettisen eron niiden välillä.

Kiitollisuus ja kiittämättömyys tulevat useimmiten esiin ihmissuhteissa, mutta kuten edellä huomattiin löytää kiittämättömyys tiensä myös jumalasuhteeseen. Kiittämättömyys vaivaa ihmistä aivan yhtä hyvin jumalasuhteessa kuin ihmissuhteissakin. Voimme olla kiittämättömiä Jumalaa kohtaan, vaikka tiedostamme hänen valtavan apunsa.

Jumalasuhteessa kiittämättömyyden takia häviäjä on aina ja vain kiittämätön ihminen itse. Herra Jeesus ei häntä torju tai jää vajaaksi ilman rukoilijan kiitosta, mutta nurja asenne jättää rukoilijan aina vaille jotain, mikä muuten olisi hänen ulottuvillaan. Kiittämättömyys on sokaissut hänet näkemästä rukousvastauksia.

Kiittämätön rukoilija on kuin perityytymätön ihminen herkkupöydän ääressä. Hänen eteensä on katettu notkuva juhlapöytä kaikkine herkkuineen, mutta silti hän jää marmattamaan, ettei lautasia ole hänen mielestään lämmitetty oikean lämpöisiksi. Kuinka paljon enemmän kiitollinen mieli näkee siunauksia edessään! Kiitollinen mieli näkee ympärillään hyvää jopa niin, että pienet epäkohdat unohtuvat kiitollisuuden alle tyystin.

Esimerkkinä psalmi 71

Otin esimerkiksi kiitollisesta rukouksesta Psalmin 71. Siinä ei ole päällekirjoitusta, mikä kertoisi sen syntyhistoriasta tai kirjoittajasta. On kuitenkin arvioitu, että tämäkin psalmi olisi kuningas Daavidin käsialaa, koska sitä edeltävän psalmin 70 päällekirjoitus ”Daavidin psalmi” voisi hyvinkin tarkoittaa sitä, että sekä psalmi 70 ja 71 kummatkin olisivat Daavidin tuotantoa.

Jos näin on, psalmi lienee Daavidin vanhuuden päivinä kirjoittama rukous, mihin viittaa paitsi se, että psalmia seuraa Salomon, Daavidin pojan, kirjoittama psalmi, myös psalmin sisältö (Ps. 71:5, 9, 17-18).

Psalmin kirjoittanut henkilö on joka tapauksessa ollut jo varsin korkeassa iässä. Hän oli vihollistensa uhkaama, koska he näkivät kuninkaan voimien jo vähenevän, ja sen tähden etsivät keinoja hyödyntääkseen kuninkaan heikkoutta omien tarkoitustensa ajamiseksi.

Daavidin rukous on tavallinen rukous – arkisesta elämäntilanteesta. Uskovan elämä ei ole onnen kukkulalta toiselle hyppimistä ilman huolia ja murheita, vaan hartainkin rukoilija elää arkea huolten keskellä niin kuin kuka tahansa muu. Rukous on vuoropuhelua Jumalan kanssa, vaikka monelle meistä se tarkoittaa ikävä kyllä vain adressin kaltaista vetoomusta Jumalalle avun saamiseksi. Daavidin rukous on sekin vetoomus, mutta mikä siinä on silmiinpistävä ero, siitä samaan aikaan huokuu kiitollisuus Herralle hänen huolenpidostaan.

Pyytäminen ei ole kiittämättömyyttä

Kiittämättömyydellä rukouksessa en tarkoita, etteikö avunpyynnöt ja anova rukous kuuluisi osaksi rehellistä rukouselämää, jossa tuomme Taivaan Isän tietoon mieltä painavia asioita. On väärin ymmärtää kiitollisuus kiittämiseksi rukouksessa, koska kiitollisuutta on sekin, että luotamme elämämme Jumalan kannettavaksi. Meillä on lupa, ellen sanoisi jopa velvollisuus, tuoda Herran tiettäväksi asioita, jotka painavat mieltämme. Pyytäminen ei ole kiittämättömyyttä – se on päinvastoin luottamista rukouksen kohteeseen, Herraan.

Psalmin tekstissä rukoilija esittää hänkin lukuisia pyyntöjä Herralle. Hän pyytää Herraa vapahtamaan ja auttamaan häntä (Ps. 71:2), turvaamaan elämänsä (Ps. 71:3), pelastamaan vihollisten käsistä (Ps. 71:4), jne.

Psalmisti jopa pyytää Herraa olemaan uskollinen ja tunnustaa pelkäävänsä vihollisten edessä, kun hänen voimansa uupuvat (Ps. 71:9-10). Hän pelkää Herran hylkäävän hänet, kun viholliset kuiskuttelevat hänen selkänsä takana sellaista. Hän kokee Jumalan olevan kaukana ja uskaltautuupa hän myös myöntämään sen rukouksessa (Ps. 71:11-12).

”Älä hylkää minua nyt vanhuuden päivinä, älä jätä, kun voimani uupuvat.” (Ps. 71:9)

”Jumala, älä ole kaukana! Jumala, riennä minua auttamaan.” (Ps. 71:12)

Edelleen psalmisti ’uskaltaa’ rukouksessaan tunnustaa senkin, ettei hänen elämänsä ole ollut yhtä siunausta, vaan että hänen elämässään on ollut myös ahdistusta (Ps. 71:20). Kaiken tämän hän avoimesti kertoo rukouksessaan Herralle, eikä se tee hänen rukouksestaan kiittämätöntä nurinaa. Se ei tee hänen rukouksestaan Jumalan edessä vähäisempää.

Kaikessa psalmisti näet kuitenkin luottaa Jumalan apuun. Miksi hän pyytäisi Herraa auttamaan, ellei hän luottaisi hänen apuunsa? Kiittämättömyyttä rukouksessa ei ole pyytää Jumalan apua elämään, vaan olla pyytämättä. On kiittämätöntä jättää rukoilematta – ei pyytää ja anoa. Pyyntömme ovat näet luottamuksen osoitus Jumalaa kohtaan. Rukouksessa kerromme todella tarvitsevamme häntä ja luottavamme hänen apuunsa, kuten Daavid psalmissamme:

”Sinä olet antanut vaikeita vuosia ja monia ahdistuksen aikoja, mutta yhä uudelleen sinä virvoitat minut, syvyyksistä sinä minut nostat.” (Ps. 71:20)

Rehellinen rukous – elämän jakaminen sellaisena kuin sen koemme – on kiitollisuuden asennetta rukouksessa. Se ei ehkä ole kiitollisuutta kaunein sanankääntein, mutta se on sydämen kiitollisuutta Herralle.

Kumpi on enemmän: kauniit sanat vai elämän luottaminen Jumalan käsiin? Kumpi sydämessään on kiitollinen: hän, joka ei luota asioitaan Jumalan käsiin vai hän, joka turvaa elämänsä Herraan?

Kiitollisuus rukouksessa

Daavid antaa psalmissa 71 meille arvokkaan oppitunnin kiitosrukouksesta. Paitsi, että hän osoittaa kiitollisuuttaan Jumalalle sydämen luottamuksena hänen apuunsa vastaisuudessakin, hän ymmärtää katsoa elämäänsä myös laajemmalti.

Kuten todettiin, Daavid lähestyi tässä vanhuutensa päivinä esittämässään rukouksessa Jumalaa kertoen hänelle ongelmistaan. Hän oli ahdistettu ja peloissaan. Siitä huolimatta hän teki jotain, mihin vain kiitollinen mieli kykenee.

Daavid näet nosti katseensa ylös ahdingosta ja katsoi elämää laajemmin. Hän ei jäänyt tuijottamaan vain päällimmäisenä mielessään askarruttavia ahdistavia asioita, vaan hän katsoi kauemmaksi horisonttiin, missä hän näki sen, mitä hän oli Herraltaan saanut. Menneet päivät paljastivat hänen eteensä Herran huolenpidon:

”Sinä olet minun toivoni, Herra, Herra, minun turvani nuoruudesta asti. Syntymästäni saakka olet ollut tukeni, siitä saakka kun kohdusta minut päästit. Sinulle minä aina laulan ylistystä. Monelle olen ollut ihmetyksen aihe, mutta sinä olet luja turvani. Siksi minun suuni tulvii kiitosta ja alati ylistää ihanuuttasi.” (Ps. 71:5-8)

Ja edelleen hän jatkaa toisaalla rukouksessa:

”Jumala, sinä olit opastajani jo kun olin nuori, ja tähän päivään asti olen saanut kertoa ihmeistäsi. Kun nyt olen vanha ja harmaapäinen, älä hylkää minua, Jumala. Minä julistan tuleville polville kätesi mahtia ja tekojesi suuruutta. ” (Ps. 71:17-18)

Kiitollinen sydän muistuttaa Daavidia kaikesta siitä avusta ja suojelusta, jota hän oli elämänsä aikana saanut Herran yhteydessä kokea. Ja hän jos kuka tiesi, ettei Jumalan huolenpito perustunut rukoilijan hyvyyteen tai kelvollisuuteen, vaan yksin Jumalan armoon ja uskollisuuteen. Se, että Daavid katsoi elämäänsä taaksepäin antoi hänelle uskoa tähän päivään, mikä purkautui rukouksessa kiitokseksi ja ylistykseksi: ”Siksi minun suuni tulvii kiitosta ja alati ylistää ihanuuttasi”.

Daavid ei kiittänyt rukouksessa Herraa sen tähden, että hänen pyyntönsä tulisivat paremmin kuulluiksi, vaan päinvastoin rukous nosti hänen katseensa näkemään elämän oikeassa valossa, mikä edelleen sai hänet kiittämään hyvästä ahdingonkin keskellä.

Daavid näki oman elämänsä aikana Jumalan osoittautuneen luotettavaksi, mikä antoi hänelle uskoa luottaa Jumalan apuun nykyhetkessä. Hän näki Herran suojeluksen ja kaitsevan käden vaikuttaneen läpi elämänsä, mikä valoi häneen luottamusta tähän päivään.

Kiitollisuus jo saadusta herätti Daavidin näkemään hetken ahdingon pikemmin mahdollisuutena korottaa Jumalan nimen kunniaa kuin epäilyksen varjona Herran avun suhteen. Kiitollinen sydän löysi vapauden ahdingosta Jumalassa jo ennen kuin Herran apu oli tullut. Hän koki saaneensa rauhan asioista, vaikka ne eivät vielä olleet millään tavoin nähtävissä rukousvastauksina:

”Minä en luovu toivostani enkä lakkaa sinua ylistämästä. Minä julistan uskollista hyvyyttäsi ja alati sinun apusi runsautta, jonka mittaa ja määrää en tiedä. Herra, minun Jumalani, minä kerron sinun voimateoistasi ja julistan vanhurskauttasi, sinun, ainoan. . .
Sillä korkeuksiin ulottuu vanhurskautesi ja suuret ovat tekosi. Jumala, kuka on sinun vertaisesi?” (Ps. 71:14-16,19)

Sitaatin viimeinen kysymys ”Jumala, kuka on sinun vertaisesi?” puhutelkoon meitä. Se näet muistuttaa rukouksen luonteesta; rukous ei ole hätätilanteessa esiin otettava pelastusrengas, vaan ylivertainen avun ja lohdun lähde jokapäiväisessä elämässä. Rukous ei ole vain se vähin, mitä joku voi tehdä; se on ensimmäinen ja tärkein, koska Jumalan vertaista apua ei ole toista!

Daavidin retorinen kysymys Jumalan suuruudesta kuvaa ajatuksia, joita kiitollisuus rukoilijan mieleen nostaa. Siinä ihmisen sydän jopa ahdingon keskellä kysyy kuin ilkkuen ajallisilta murheilta ”Jumala, kuka on sinun vertaisesi?”

Kiitollinen rukous voi paljon

Kiitollinen sydän rukouksen asenteena ei tarkoita epäinhimillistä kiittämisen pakkoa. Se ei ole kiittämistä kiittämisen vuoksi. Se ei myöskään tarkoita kiittämistä sen vuoksi, että pyynnöt kiitoksen kantamina ovat jotenkin paremmin kuultuja.

Kiitollisuus rukouksessa tarkoita sitäkään, että pyytäminen ja anominen olisi vähempiarvoista rukousta kuin kiittäminen. Päinvastoin ongelmien luottaminen Herralle rukouksessa, on mitä suurin kiitollisuuden osoitus, koska siinä osoitamme luottavamme häneen enemmän kuin itseemme tai mihinkään inhimilliseen apuun.

Kiitollinen sydän ymmärtää Jumalan avun toteutuneen aiemminkin, mikä saa rukoilijan luottamaan kuluvankin päivän hänelle. Jos Jumala ei ole pettänyt meitä, miksi epäilisimme hänen nyt tekevän niin.

Edelleen kiitollinen sydämen asenne nostaa meidät rukoilijoina näkemään nykypäivän ahdingot oikeassa mittakaavassa. Ehkä katseemme nousee yksittäisestä murheesta näkemään laajemmin kaiken sen hyvän, mistä voimme olla kiitolliset yksittäisestä ahdingosta huolimatta.

Kun kiitollisuus valtaa tilaa sydämessä huomaat sadepäivänä kiittäväsi virvoittavasta sateesta sen sijaan, että vinkuisit aina niin vähäisistä poutapäivistä. Tai hellepäivänä kiität Herraa lämmöstä ja valosta sen sijaan, että taas kaipaat vilvoittavaa varjoa. Näetkö ikkunassa likatahran vai näetkö auringon paistavan ikkunasta sisään pienestä tahrasta huolimatta? Näkymä on sama, mutta asenne määrää sen, mitä siinä näet.

Samaan tapaan kiitollisuus rukouksessa avaa hengensilmät näkemään elämän mieluummin täynnä Jumalan suuria tekoja ja mahdollisuuksia kuin loputtomana puutelistana. Olenko kiitollinen Herralle uudesta päivästä vai jaanko hänen kanssaan listan epäkohdista?

Kiitollisuus avaa kokonaan uuden rukouksen maailman, johon mahtuu niin meidän omat huolemme kuin myös kaikki muut kohtaamamme ihmiset, jotka hekin tarvitsevat Herraa Jeesusta siinä missä mekin. Anna kiitollisuuden vapauttaa rukouselämäsi uusiin ulottuvuuksiin!

”Minä en luovu toivostani enkä lakkaa sinua ylistämästä. Minä julistan uskollista hyvyyttäsi ja alati sinun apusi runsautta, jonka mittaa ja määrää en tiedä. Herra, minun Jumalani, minä kerron sinun voimateoistasi ja julistan vanhurskauttasi, sinun, ainoan.” (Ps. 71:14-16)

Pohdittavaa

Mitä on kiitollisuus?
Missä on kiitollisuuteni Jumalaa kohtaan?