Juhannuksen aikaan kesän kukkaloisto niityillä on mitä kaunein. Voisi sanoa, että luonto antaa parastaan ja ihmisen silmä saa nauttia elämän kauneudesta. Kaikki tuo kauneus on Luojamme suuruutta.
Juhannuksen kukkaloistoa! (Kuva goranberggrentelia Pixabaystä)
Nauttikaamme nyt, kun kaikki kauneus on tässä käsillä. Ehkä syksyllä on jo toisin, mutta edes tietoisuus siitä ei vähennä loistoa, joka avautuu ympärillemme juuri nyt. Luepa seuraava psalmin teksti, joka voisi olla tämän kesän kukkaniityllä kirjoitettu.
”Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon: kuin kedon kukka hän kukoistaa, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne. Mutta Herran armo pysyy ajasta aikaan, se on ikuinen niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä. Polvesta polveen ulottuu hänen uskollisuutensa kaikkiin, jotka pysyvät hänen liitossaan, muistavat hänen käskynsä ja elävät niiden mukaan.” (Ps. 103:15-18)
Kysyn taas tuttuun tapaan: mitä tunteita ja ajatuksia psalmin teksti sinussa herättää? Riemua? Luottamusta? Ehkä apeutta?
Omalla tavallaan tuulen syleilyssä keinuva haalistuva kukka, kohta kuihtuva kukka on lujan uskon vertauskuva. Se ei kadota luottamusta Luojaan, vaikka se huomaa varsin pian kukoistuksensa päivien väriloiston hiipuvan terälehdiltä. Se on aivan yhtä paljon Luojansa rakkauden silmäterä väriloistossa kuin syksyn värittömyydessä.
Osaatko sinä riemuita elämästäsi samalla tavalla? Sinulla on lupa kokea olevasi yhtä rakastettu Luojasi silmissä niin kukoistuksen kuin kuivuuden ja kuihtumisen aikaan. Mielestäni psalmisti kuvaa lyhyen olemassaolomme tällä maapallolla varsin kaunopuheisesti Ihminen todellakin on kuin pellon kukka, joka kukoistaa ja pian katoaa.
Myös viisaudestaan tunnettu Salomo kuvaa Vanhassa testamentissa vanhuutta ja vanhenevaa ihmiskehoa ja mieltä. Mielestäni tämäkin on mitä kaunein kuva ihmisyydestä.
”Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, jotka eivät sinua miellytä, ennen kuin auringon valo, kuu ja tähdet himmenevät ja sadetta seuraavat yhä uudet pilvet. Silloin talon vartijat vapisevat, soturit painuvat kumaraan ja jauhajanaiset, vähiin käyneet, ovat jouten. Ikkunoista kurkistelijat jäävät pimeään, kadun kaksoisportit suljetaan, myllyn ääni heikkenee ja ohenee linnunlaulun kaltaiseksi ja laulun kaikki kaiut vaimenevat. Silloin myös pelätään mäkiä ja tie on täynnä kauhuja.
Mantelipuu kukkii ja heinäsirkka ahmii vatsansa täyteen ja kapriksen nuput puhkeavat, mutta ihminen menee iäiseen majaansa ja valittajat kiertävät kujia. Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin hopealanka katkeaa ja kultamalja särkyy, ennen kuin vesiastia rikkoutuu lähteellä ja ammennuspyörä putoaa särkyneenä kaivoon. Tomu palaa maahan, josta se on tullut. Henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut.” (Saarn. 12:1-7)
Miten kauniisti vanha Salomo kuvaa vanhenevaa ihmistä! Tätä täällä ajassa ei-toivottua heikkenemistä kokevat jopa ne, joilla on paljon voimaa tai ovat älyllisesti kyvykkäitä.
Sir Isaac Newtonia pyydettiin viimeisinä vuosinaan, kun hänen voimansa olivat jo kovin heikentyneet, selittämään yhtä hänen tärkeimmästä matemaattisista töistään. Hän pystyi kertomaan siitä vain sen, että hän tiesi aikoinaan ratkaisun ja että se oli oikea.
Tarina kertoo myös iäkkäästä kenraalista, joka kuunteli, kun hänelle luettiin sotahistorian teoksesta yhdestä hänen omista sotaretkistään. Hän oli jo unohtanut niin paljon siitä, mitä hän oli tehnyt, että hän kysyi aika ajoin: ”Kuka niitä taisteluita johti?”
Kaikkivoipaisen ihmisen on vaikea hyväksyä tätä omalle kohdalleen, mutta eipä sen kieltäminen mitään muuta. Tuottaa vain mielipahaa kieltäjälle itselleen. Elämä antaa ja ottaa – meidät siinä mukana.
Kyllä, me kaikki olemme ”kedon kuihtuvia kukkia”. Ja mitä enemmän vuosia on takana, sitä enemmän se tulee näkyväksi. Mutta samalla tiellä me olemme kaikki ikään katsomatta.
Joten ehkä onkin niin, että tärkeintä onkin katsoa omaa elämää – rapistuvaa kehoa ja mieltä – Jumalan silmin. Nähdä elämän kauneus sellaisenaan myös siinä syksyn viimeisessä kukassa, joka kohta maatuu, jotta seuraavat sukupolvet saavat loistaa omalla vuorollaan. Elämän kauneus on katsojassa.
Kun luen uudelleen ja uudelleen psalmistin ja Salomon kuvausta ihmiselämän kaaresta, sydämeni täyttää kiitollisuus. Sinä, Jumalani, Herrani Jeesus Kristus – olet antanut rakkautesi ja armosi virrata ylleni ja annat niin olla jatkossakin, vaikka minun kukoistukseni aika on lyhyttäkin lyhyempi.
Herra, sinä et katsele minua nuoruuden valokuvista, vaan näet minut juuri sellaisena kuin olen tänään. Otat vastaan sen kukoistuksen, mitä minussa on jäljellä. Ja kun aikani koittaa, otat minut vastaan uuteen iloon sinussa – jälleen juuri sellaisena kuin olen. Olen syvästi kiitollinen sinulle, Herrani.