Näin viikon lopulla ajattelin jakaa muutaman ajatuksen rukouksesta. En usko, että sanon mitään varsinaisesti uutta. Sanailen ajatuksia lähinnä itselleni muistutukseksi rukouksen käytännön olemuksesta.
Tämä kuva synnyttää meissä mielikuvan rukouksesta, vaikka rukous voi tapahtua meissä jatkuvasti myös arjen askareissa. (Kuva congerdesign Pixabaystä)
Rukous on jokapäiväistä – siis arkista, mutta silti samaan aikaan pyhää – eli Jumalalle erotettua. Siinä on järjenvastaisuus, että ymmärrämme Jumalan kohtaamisen erityiseksi ja pyhäksi, mitä se onkin, mutta samaan aikaan Jumalan kohtaamisen tulee olla arkisista arkisinta siinä, että kohtaaminen kattaa koko elämämme ja sen kaikki hetket. Se on kuin eläisit kuninkaan hovissa. Olet jatkuvasti läsnä ja vuorovaikutuksessa, mutta silti olet yhteydessä pyhään ja Kaikkivaltiaaseen, mikä tekee tilanteesta juhlaakin arvokkaamman.
Ehkä suurin mysteeri meille on se, että Jumala kuulee kaikki rukouksemme ja silti joskus meistä tuntuu siltä, että hän on ’kovakorvainen’ siinä, että asiat eivät ehkä tapahdukaan niin kuin olemme ajatelleet tai ne eivät ainakaan tapahdu meidän asettamalla aikataululla. Tästä kirjoittaa meille apostoli Johannes:
”Rakkaat ystävät, jos sydämemme ei meitä syytä, me voimme rohkeasti lähestyä Jumalaa. Ja mitä pyydämmekin, sen me häneltä saamme, koska noudatamme hänen käskyjään ja teemme sitä, mikä on hänen mielensä mukaista.” (1. Joh. 3:21-22)
Johannes vahvistaa ajatuksen siitä, että Jumala ei ole hidas vastaamaan rukouksiimme. Hän vastaa niihin, mutta ei sen mukaan mitä me tahdomme, vaan mikä on meille ja myös muille parhaaksi. Tätä käsittääkseni tarkoittaa sanat ”teemme sitä, mikä on hänen mielensä mukaista”. Jos nämä sanat saavat toteutua elämämme kantavana voimana, silloinhan myös pyydämme kuin luonnostaan Jumalan tahdon mukaisia asioita.
Jumalan tahdon mukainen rukous
Rukouksessa on jotain samaa, mikä toteutuu lapsen ja isän välisessä suhteessa. Kun lapsena pyysin jotain isältäni, en aina välttämättä saanut juuri sitä mitä toivon.
Muistan hyvin, kun toivoin Commodore Amiga -pelikonetta joululahjaksi. Kun joulu koitti, ei paketissa ollutkaan Amiga, vaan Amstrad PC 1640. Isäni ajatteli asiaa pidemmälle kuin minä. Hän oli nähnyt kuin vanhalla kotitietokoneella olin nauttinut ohjelmien ja pelien tekemisestä jopa pelaamista enemmän, niinpä hän päätti sijoittaa vähän isomman summan ja ostaa minulle koneen, joka oli parempi ohjelmointiharrastukseeni. Ja niin saan kiittää isääni siitä, että tuon hankinnan myötä lukittui ammatinvalintani ohjelmistoinsinöörinä. Ja tuo ammatti palveli minua yli 20 vuotta ja edelleen papin työssäkin minulle on niistä taidoista suunnatonta hyötyä. Isä tiesi paremmin, vastasi omalla tavallaan ja omalla ajallaan.
Tähän liittyen lainaan puritaanisaarnaaja Thomas Brooksin (1608-1680) kuvausta siitä, miten hän koki rukouksen toimivan. Hän vertasi ’itsekkäitä’ ts. kylmiä rukouksia kylmiin nuoliin:
”Kylmät rukoukset ovat kuin nuolet, joilla ei ole päätä, kuin miekat, joilla ei ole terää, kuin linnut, joilla ei ole siipiä; ne eivät lävistä, ne eivät leikkaa, ne eivät lennä taivaaseen. Kylmät rukoukset jäätyvät aina ennen kuin ne pääsevät taivaaseen.”
Ajatus lienee siinä, että itsekkäistä lähtökohdista lausutut rukoukset eivät kanna perille asti. Ja mitäkö tämä sitten tarkoittaisi? Mielestäni piispa Joseph Hall avaa tätä dilemmaa hienosti. Kyse ei näet ole ’rukousnuolen’ taidollisesta ampumisesta tai veistämisestä, vaan jostain aivan muusta:
”Jumala ei välitä rukouksiemme retoriikasta, kuinka kaunopuheisia ne ovat, eikä rukouksiemme ’geometriasta’, kuinka pitkiä ne ovat, eikä rukouksiemme musiikillisuudesta, kuinka suloinen äänemme on, eikä rukouksiemme metodiikasta, kuinka järjestyksessä ne ovatkaan, eikä edes rukouksiemme teologiasta, kuinka hyvin opin rukouksessa taidammekaan. Hengen palavuus ja hartaus on se, mikä tekee eron ja mitä Jumala rukouksestamme etsii.”
Kaikessa yksinkertaisuudessaan tuo Hengen palavuus on sydämemme sitoutuminen rukoukseen Hengessä. Tarkoitan sillä sitä, että seisomme rukouksemme takana ja todella tahdomme nähdä sen toteutuvan elämässämme hinnalla millä hyvänsä. Mutta tämä palavuus ei ole yksin kaikki. Voimme näet palavasti tahtoa myös jotain, mikä ei ole hyväksi. Siksi piispa Hall puhuukin ”Hengen palavuudesta”. Se tarkoittaa sitä, että rukouksemme on Jumalan Hengen mukainen ja me olemme palavasti osa tuota rukousta. Se ei ole ”joko tai”, vaan ”sekä että”. Rukoukseen yhtyy ihmisen ja Jumalan tahto. Ne ovat yhtä ja kulkevat käsi kädessä.
Tähän kuvaan lopetan puheeni ja jatkan rukoustani hengessä minne ikinä askeleeni tänään minua kuljettavatkaan Herrani tahdossa.