Tekstissäni yhdistyy syksyn saarnoistani tuttu seurakuntateema, adventin ajan juhla ja rukous. Adventtiaikaan tekstin liittää puhe juhla-ajasta ja iloitsemisesta. Adventtiin liittyy myös se, että joulunodotukseen sisältyy paljon sellaista, millä ei ole mitään tekemistä Jumalan kasvojen etsimisen kanssa.

Teksti liittyy myös syksyn seurakuntateemaan, koska se puhuu voimakkaasti siitä, mitä tapahtuu, kun seurakunta antautuu Jumalan vietäväksi ja ihmiset omistavat sydämensä Herralle. Ja vieläpä tämä teksti liittyy rukoukseen, koska siinä on lupaus Jumalan läsnäolosta rukouksessa ja todistus rukouksen ihmeellisestä voimasta.

On aika puhua siitä, mitä Jumala tekee, kun hän saa käyttää ihmisiä. On aika puhua siitä, mitä tapahtuu, kun Jumalan huone pyhitetään siihen käyttöön, mihin se on tarkoitettu. Entä mitä tapahtuu, kun Isä Jumala, Herra Jeesus Kristus ja Pyhä Henki saavat ottaa sen paikan seurakunnan keskellä, mikä heille kuuluu. Ja mitä tapahtuu, kun seurakunta rukoilee Jumalaa, joka asuu heidän keskellään?

Kyse ei ole siitä, etteikö Jumala olisi läsnä ja asuisi seurakunnassaan, vaan kyse on siitä, että me ihmiset emme syystä tai toisesta asu Jumalan läsnäolossa. Ehkä meillä on parempaa tekemistä kuin etsiä Jumalan Kaikkivaltiaan armoa ja kasvoja…

Teksti kertoo siitä, mitä voi tapahtua, kun sydämen jano Herran puoleen valtaa ihmiset. Älä anna sen hämätä, että teksti on Vanhan testamentin teksti ja puhuu Juudasta ja Israelista – se voisi aivan yhtä hyvin toteutua Uuden testamentin seurakunnassa. En näet usko, että mekään olemme täysin vapaat nykyaikana epäjumalanpalveluksesta tai siitä, ettemme lankeaisi elämään epäolennaisessa – jopa koko seurakuntana.

Ja tapahtui kuningas Hiskian aikana

Jos tahdot lukea tiivistelmän kuningas Hiskian ’ansioista’ Jumalan palvelijana, kannattaa lukea aikakirjan rinnakkaisteksti kuninkaiden kirjojen puolelta (2. Kun. 18:1-7) ja huomioida siinä etenkin jakeet 5 – 7, joissa kerrotaan perimmäinen syy siihen, miksi Jumala mieltyi kuningas Hiskiaan.

”Hiskia turvasi Herraan, Israelin Jumalaan, eikä Juudan kuninkaiden joukossa ole ketään hänen kaltaistaan, ei hänen jälkeensä eikä ennen häntä. Hän pysyi Herralle uskollisena, ei luopunut hänestä vaan noudatti käskyjä, jotka Herra oli antanut Moosekselle. Sen vuoksi Herra oli Hiskian kanssa ja hän menestyi kaikessa mihin ryhtyi.” (2. Kun. 18:5-7a)

Tässä on lyhyesti Hiskian salaisuus – eli selitys siihen, miksi hän onnistui siinä mihin hän ryhtyi. Hiskia oli 25 vuotias ryhtyessään kuninkaaksi. Hän hallitsi Juudaa 29 vuotta. Hän oli Jumalan mielenmukainen kuningas (2. Kun. 18:3-6; 2. Aik. 29:1-2), paras kaikista Juudan kuninkaista. Lyhyesti sanottuna hän oli Jumalan mies.

Tekstissämme heti ensimmäisenä hallitusvuotena Hiskia aloitti Jerusalemissa temppelin korjaukset (2. Aik. 29:3) ja käynnisti toimet temppelin puhdistamiseksi ja pyhittämiseksi Jumalan käyttöön – ts. temppelin palauttamiseksi ennalleen Jumalan nimen kirkastamiseksi (2. Aik. 29:4-5) pimeiden epäjumalanpalveluksen ja välinpitämättömyyden vuosikymmenten jälkeen (2. Aik. 29:6-9).

Hiskia puhdisti Herran temppelin – eli toisin sanoen pyhitti sen uudelleen siihen käyttöön, johon se oli tarkoitettu. Hän siis otti temppelin takaisin Jumalan asuinsijaksi ihmisiltä, jotka olivat riistäneet temppelin Jumalalta. Kyseessä oli Hiskian aikalaisten näkökulmasta katsottuna jumalanpalveluksen uudistaminen (2. Aik. 29:20-36), vaikka pidempää ajanjaksoa tarkastellen kyseessä oli palaaminen Jumalan säädösten mukaiseen järjestykseen (2. Aik. 29:25, 30).

Hiskian sukupolvelle temppelin uudistaminen oli uutta ja ihmeellistä – siunattua ja upeaa. Me ehkä näemme heidän palanneen takaisin Mooseksen lain mukaiselle ’isien tielle’, mutta heidän näkökulmastaan se mitä tapahtui, oli tuoretta ja uutta – ja se oli jotain, mitä Herra teki heidän keskellään. Se oli uutta ja tuoretta siinä, että kuollut epäjumalanpalvelus ja tyhjä kuori laitettiin syrjään ja palattiin Jumalan tahdon mukaiselle tielle, jolloin Jumalan kirkkaus, valta ja kunnia täyttivät temppelin.

Uudistuksen lopuksi Hiskia itse, uudistukseen osallistunut papisto ja koko kansa ihmettelivät sitä mitä oli tapahtunut. He palauttivat temppelin sen oikeaan käyttöön ja oikealle omistajalle, mutta he eivät osanneet ennakoida, kuinka suuresta ja mullistavasta teosta siinä oli kyse. Jumala yllätti heidät – ja he jäivät katsomaan ymmällään sitä, mitä Jumala teki heidän kauttaan.

Hiskia ja kumppanit eivät onnitelleet toinen toisiaan onnistuneesta jumalanpalvelusuudistuksesta tai hyvästä strategisesta silmästä, vaan he olivat hämmästyneet, kun näkivät, että se mitä heidän kättensä kautta oli tapahtunut, oli suurempaa, koska sen yllä lepäsi Jumalan siunaus ja hänen elävä Pyhä Henkensä:

”Näin järjestettiin palvelus Herran temppelissä. Ja Hiskia ja kaikki kansa iloitsivat siitä, mitä Jumala oli kansalle valmistanut, sillä se oli tapahtunut äkisti.” (2. Aik. 29:36)

Sama periaate pätee meidän aikanamme. Kun antaudumme Jumalan käyttöön ja keskitymme etsimään häntä ja korostamaan hänen nimeään seurakunnan keskellä, saamme ihmetellä sitä, mitä hän tekee. Tämä monesti unohtuu meiltäkin, kun ’uudistamme’ ja ajanmukaistamme omia käytäntöjämme.

Oleellisinta ’uudistuksessa’ on palaaminen Jumalan tahtoon siinä, missä erehdyksessä on poikettu siitä pois. Voi olla, että se vaikuttaa meistä uudelta, mutta tosiasiassa uudistuksen ydin on siinä, että löydämme tien takaisin sille hedelmälliselle pohjalle Kristuksessa, joka on ajan myötä joko kadotettu tai pölyttynyt.

Uudistus ei pysähtynyt temppelin puhdistukseen

Voisin lopettaa tekstin lukemisen luvun 29 loppuun ja se olisi hieno kokonaisuus jo sekin. Se olisi myös helppo nielaista aamenen kera ja kiittää Jumalaa siitä valtavasta ihmeestä, jonka hän sai aikaan yhden uskollisen sydämen ja rohkean mielen ja kourallisen hänelle omistautuneiden ihmisten kautta. Jos jättäisin kertomuksen tähän – se ei olisi koko totuus, sillä Jumalan nimen kunnian ja paikan palauttaminen oli vasta alku, koska tämän jälkeen Jumala alkoi toimia Hiskian uudistuksissa mitä voimakkaammalla tavalla.

Hiskian jumalanpalvelusuudistus ei siis loppunut vielä temppelin puhdistamiseen. Se oli pikemminkin päänavaus. Seurakunnan jumalanpalvelus oli palautettu sille paikalle, mihin se kuului, mutta nyt oli aika edetä.

Seuraava luku 30 voidaan otsikoida asian perusteella vaikkapa sanoin ”Hiskia uudistaa pääsiäisen vieton” ja seuraava luku 31 voisi saada vastaavasti otsikon ”temppelipalveluksen uudistaminen”. Lattea otsikko ei kuitenkaan tee oikeutta Hiskian toimille. Mielestäni parempi otsikko olisi esimerkiksi ”Jumalan tuli syttyi ja sytytti palamaan”.

Voimakas palo muutti aikataulut

En tiedä sanoa tarkalleen, miten kauan ehti aikaa kulua temppelin puhdistamisesta ja pyhittämisestä ennen seuraavaa uudistusta eli ”pääsiäisen vieton uudistamista”. Oikeammin siinä oli kyse Jumalan kansan kutsumisesta mukaan hämmästymään Jumalan nimen suuruudesta – ts. Jumalan palauttamisesta seurakunnan kokoontumisen keskipisteeksi.

Todennäköisesti aikaa ei ehtinyt kulua kuin korkeintaan viikkoja tai ehkä muutama kuukausi, koska tekstissä mainitaan, että tuon vuoden pääsiäisjuhla vietettiin uudistuksen tähden poikkeuksellisesti vasta toisessa kuussa eikä ensimmäisen kuukauden 14. päivä, kuten Mooseksen laissa oli säädetty (4. Moos. 9:10-11). Syy poikkeavaan ajankohtaan oli se, etteivät papit olisi ehtineet pyhittäytyä juhlaan sen edellyttämällä tavalla eikä kansa olisi ehtinyt kokoontumaan yhteen juhlimaan.

Hiskialle oli tärkeämpää viettää pääsiäistä Jumalan tahdon mukaisesti kuin juhlan oikea päivämäärä, jota oli noudatettu jo vuosisadat. Jos pääsiäistä olisi juhlittu oikealla kohdalla, olisi pitänyt tinkiä Jumalan pyhyyden vaateesta. Ja edelleen pysyminen kalenterissa olisi merkinnyt myös sitä, etteivät ihmiset olisi ehtineet kauempaa tulla juhlimaan Jumalaa. Tärkeämpää kuin vuosisatainen perinne oli se, että ihmiset pääsivät kokemaan samaa Jumalan läsnäoloa, mitä Hiskia miehineen, kun he puhdistivat temppelin. Hän tahtoi jakaa sen hyvän, mitä oli itse saanut vastaanottaa.

On siis todennäköistä, ettei aikaa kulunut temppelin puhdistamisesta kuin viikkoja tai muutama kuukausi, vaikka luvussa 32 siirrytään jo seuraamaan Hiskian hallinnon 14. vuotta (2. Kun. 18:13).

Luku 30 on mielestäni hätkähdyttävä juurikin sen tähden, että tuossa tilanteessa Hiskian ja temppelin pyhitykseen osallistuneiden sydän paloi Jumalalle niin voimakkaasti, että he tekivät kaikkensa, jotta saattoivat viettää Jumalan mielenmukaista pääsiäistä koko kansana Jerusalemissa. He olivat kohdanneet Jumalan pyhyyden ja nyt he tahtoivat tehdä kaikki muutkin tietoisiksi ja osallisiksi samasta ilosta.

Voimakas palo kaatoi rajat

Mutta ei vielä pelkkä aikataulu tee tätä lukua hätkähdyttäväksi, vaan se mitä Hiskian sanotaan tehneen heti luvun alussa:

”Hiskia lähetti sanan kaikkialle Israeliin ja Juudaan; Efraimin ja Manassen heimoille hän toimitti viestin kirjeitse. Hän kutsui kaikkia Jerusalemiin Herran temppeliin viettämään pääsiäistä Herran, Israelin Jumalan, kunniaksi.” (2. Aik. 30:1)

Tämän jälkeen luvussa kerrotaan, että sanansaattajat lähtivät mitä kiireimmin – juosten – viemään kutsuviestiä pääsiäisjuhlaan (2. Aik. 30:6-9) paitsi Juudan heimon alueelle, myös pohjoiseen Israeliin ja aina Efraimin ja Manassen heimojen alueelle saakka, jotka olivat maantieteellisesti etäisimmät heimot Jerusalemista katsottuna.

Miksikö tämä seikka on minusta hätkähdyttävä? Ehkä juuri siitä syystä, että mitään vastaavaa ei ollut tehty poliittisista syistä koko jakaantuneen Israelin historian aikana, eli Salomon hallintokauden jälkeen. Se tarkoittaa käytännössä yli 200 vuoteen. Tästä mainitsee historioitsija hänkin luvun lopussa:

”näin siellä ei ollut juhlittu sitten Daavidin pojan Salomon, Israelin kuninkaan, päivien.” (2. Aik. 30:26b)

Ajattele, minkälaista ennakkoluulottomuutta tämä edellytti kuningas Hiskialta. Hän esitti virallisen kutsun naapurimaan heimoille saapua Juudan Jerusalemiin juhlimaan pääsiäistä. Näin ei oltu tehty poliittisista ja taloudellisista syistä 200 vuoteen. Aikanaan pohjoisen Israelin puolelle jopa perustettiin omat palvontapaikat sen vuoksi, ettei raha virtaisi pois maasta Jerusalemiin juhlijoiden mukana. Kyseessä on paljon merkittävämpi ja suurempi kysymys, mitä nykypäivän lukija heti huomaakaan.

Mutta se, mitä Hiskia ja temppelin pyhittämiseen osallistuneet olivat kokeneet, sytytti heidän sydämissään niin valtavaan palon, että tällaiset seikat – kuten 200 vuotta kestänyt vihanpito – tuntui sivuseikalta sen rinnalla, mitä merkitsi pääsiäisen vietto yhdessä yhtenä kansana Jerusalemissa. Hiskia tunsi riskit, mutta riemu oli niin valtava, että riski ei tuntunut lainkaan uhkaavalta.

Niin kuin aina kutsun vastaanotto ei ollut pelkästään myönteinen, vaikka Hiskia varmasti niin salaa toivoikin. Jälleen kerran osa kutsutuista pilkkasi ja ivasi sanansaattajia eivätkä kaikki muutenkaan tahtoneet ottaa kutsua vastaan (2. Aik. 30:10-11), mutta oli paljon niitäkin, jotka lähtivät liikkeelle kutsun saatuaan (2. Aik. 30:12).

Riemullinen juhla Jumalan kasvojen edessä

Teksti jatkuu kertomuksella pääsiäisjuhlan vietosta ja siitä, miten se sai aikaan edelleen suuren yhteiskunnallisen muutoksen eteläisessä Juudassa, kun epäjumalanpalvelupaikkoja poistettiin (2. Aik. 30:14) juhlijoiden toimesta.

Kansa saapui juhliin ja kokoontuneen seurakunnan sydän paloi Jumalalle. Joukossa oli paitsi eteläisen Juudan asukkaita, myös väkeä pohjoisista heimoista, vaikka kaikki eivät matkaan sieltä lähteneetkään. Ja koska etenkinkin pohjoisen heimot olivat jumalattomuuden vuosien aikana kadottaneet kosketuksen Herran palvomiseen, eivät kaikki Jumalasta kerran vieraantuneet ihmiset tietenkään tunteneet Jumalan säädöksiä niin hyvin, että he olisivat osanneet puhdistautua juhlan edellyttämällä tavalla.

He kuitenkin tulivat juhlaan ja mikä tärkeintä, heidän sydämensä paloi Jumalalle ja he olivat sisäisesti puhtaat, vaikka eivät ulkoisia mittoja osanneet täyttää (2. Aik. 30:17-18). Jumala katsoi heidän sydämeensä – ei siihen, mistä he jäivät tietämättään ulkoisesti paitsi:

”Silloin Hiskia rukoili heidän puolestaan: ’Herra, sinä joka olet hyvä, anna anteeksi jokaiselle, joka tahtoo täydestä sydämestään palvella sinua, Herraa, isiensä Jumalaa, vaikka ei olekaan puhdistautunut pyhäkköä varten.’ Herra kuuli Hiskiaa eikä rangaissut kansaa.” (2. Aik. 30:18b-20)

Tässäpä on mukava oppitunti myös nykypäivän jumalanpalvelusuudistuksia kaavaileville. Sydämen palo Jumalalle on ydinasia – ei ulkoinen habitus. On helpompaa korjata ajan kanssa ulkoisia puitteita kuin saada ulkoisiin puitteisiin tykästyneet ihmiset syttymään Jumalalle, jos tuo palo on syystä tai toisesta päässyt hiipumaan säästöliekille. Ei ollut mikään ongelma juhlanviettoon syttyneille opettaa Jumalan tahtoa koskien ulkonaista verrattuna siihen, että olisi pitänyt sytyttää palamaan kylmennyt traditioon ihastunut ihminen.

Joka tapauksessa tähän poikkeukselliseen pääsiäisjuhlaan kokoontunut seurakunta oli tullut juhlimaan Jumalan pyhää ja rakasta nimeä; se eli täysillä Jumalalle. Ja iloa ja riemua – sitä riitti jopa niin, että juhlaa vielä jatkettiin toisella seitsemällä päivällä:

”Sen jälkeen koko seurakunta päätti jatkaa juhlaa seitsemällä päivällä, ja niin juhlittiin riemuiten vielä seitsemän päivää.” (2. Aik. 30:23)

Valinta juhlia vielä toiset seitsemän päivää Herran suurta nimeä kuvaa mitä parhaiten juhlijoiden sydämen tilaa. He ymmärsivät juhlan tarkoituksen Jumalan nimen kunniaksi eivätkä täten urautuneet edes rajoittamaan juhlan pituutta vakiintuneen käytännön tähden.

Tähän samaan iloon ja riemuun kirjoittaja päättää kertomuksen pääsiäisjuhlasta, jossa sinne kokoontuneen seurakunnan sydän sykki yksin Herralle Jumalalle.

”Jerusalemissa vallitsi suuri riemu; näin siellä ei ollut juhlittu sitten Daavidin pojan Salomon, Israelin kuninkaan, päivien. Papit ja leeviläiset siunasivat kansan. Herra kuuli heidän äänensä, ja heidän rukouksensa kohosivat hänen pyhään asumukseensa taivaaseen.” (2. Aik. 30:26-27)

Riemu ei ollut riemua pelkästään sen tähden, että Jerusalemiin oli kokoontunut suurempi seurakunta useammasta heimosta kuin sitten koskaan jakaantuneen valtakunnan aikana satoihin vuosiin. Riemu oli rajaton sen tähden, että tämä Jerusalemiin kokoontunut seurakunta oli löytänyt jotain täysin uutta. He olivat löytäneet Herran. Herra oli heidän temppelinsä, jumalanpalveluksensa ja juhlansa keskipiste.

Ei tarvittu uusia ulkoisia puitteita, ei vippaskonsteja eikä modernisointia – puhumattakaan mukautumisesta ajan henkeen. Ilo ja riemu vuoti vuolaana virtana juhlijoiden keskellä, koska he olivat löytäneet Herran ja hänestä oli tullut heidän juhlansa ja elämänsä keskipiste. Tekee mieli jubileerata vähän itsekin.

Herra kuuli heidän äänensä

Jumalan tuntemisen riemu ei jäänyt vain yhteen pääsiäisen juhlaan. Jumalan asema heidän sydämissään tarkoitti myös sitä, että he toivat Jumalan mukanaan arkeen, kun he juhlilta kahden viikon kuluttua palasivat kotiin.

Se tarkoitti käytännössä myös sitä, mihin kirjoittaja luvun lopettaa. Hän kirjoittaa, että ”Herra kuuli heidän äänensä, ja heidän rukouksensa kohosivat hänen pyhään asumukseensa taivaaseen” (2. Aik. 30:27b).

Virke ei ole luvun päättävä kaunistus tai tyhjä toteamus, vaan se on paljon enemmän. Se katsoo pidemmälle aikaa. Se ei ulotu ainoastaan yhteen hetkeen. Se ulottuu yli sadan vuoden päähän. Virke on kirjoittajan tapa viestiä, että sydämen uudistus kantoi hedelmää aina useamman sukupolven päähän. Toki toteamus pitää sisällään sen, että Jumala kuuli heitä juhlan ja riemun päivinä ja tällöin vuodatti Pyhän Hengen voimallisesti heidän päälleen. Varmasti tapahtui sekin – siitähän se riemu repeää, mutta lupaus pitää lukea laajemmin – ja nähdä kirjoittajan viitteenä siunaukseen, mikä Juudan koko valtakunnan ylle hengellisestä heräämistä koitui.

Olihan niin, että kaikki pohjoisesta eivät tulleet juhlille, vaikka jopa kaukaisimmista heimoistakin mainittiin vieraita saapuneen. Ikävä kyllä suuri osa pohjoisen valtakunnan ihmisistä torjui pääsiäisjuhlan sen vuoksi, että sitä ei aikaisemminkaan oltu lähdetty Jerusalemiin pääsiäistä viettämään – etenkään, kun tuo Jerusalemin sijaitsi eteläisen valtakunnan alueella. Miksi sinne siis olisi pitänyt mennä rajojen ulkopuolelta Israelin valtakunnasta – tahi sitten Manassen heimon alueelta saakka?

Kutsun torjuminen ei kuitenkaan ollut vain kieltäytymistä tavasta tai tottumuksesta käsin. Kutsun torjuminen kertoi sydämen kylmyydestä; siitä, että vaikka heissä virtasi sama veri, niin heidän sydämensä ei sykkinyt Herralle. He eivät torjuneet vain kutsua, vaan kutsun lähettäjän – Herran.

Suuri osa pohjoisen heimoista ei tahtonut kohdata Herraa eivätkä he tarvinneet hänen apuaan, koska olivat tähänkin saakka pärjänneet ilman. Ja eipä tuosta pääsiäisen vietosta tosiaan kulunut kuin vajaat 7 vuotta siihen, kun pohjoinen sydämensä kylmettänyt Israelin valtakunta pyyhittiin pois kartalta ylivoimaisen vihollisen Assyrian hävittämänä.

Juudan valtakunta sen sijaan säästyi ja kukoisti Hiskian aikana, vaikka se ei ollut sotilaallisesti pohjoista naapuriaan juuri vahvempi. Hengellisen heräämisen ja Jumalan tuntemuksen siunaus jäi lepäämään Juudan valtakunnan ylle ja Herran nimen palvelemisesta noussut riemu kantoi itsenäisyyden hedelmää Juudassa vielä yli sadan vuoden ajan – eli siunauksena usealle sukupolvelle.

Se, että Juudaa ei valloitettu Israelin kanssa samaan aikaan, johtui yksinomaan siitä, että ”Herra kuuli heidän äänensä, ja heidän rukouksensa kohosivat hänen pyhään asumukseensa taivaaseen” (2. Aik. 30:27b).

Uskon, että tekstin opetus ei tarvitse isompaa selitystä ja kertausta. Riittää varsin hyvin, kun kehotan lukijaa pohtimaan omassa elämässä ja seurakunnan elämässä, mille paikalle on Herran Jeesuksen Kristuksen laittanut. Nouseeko Herramme läsnäolon kokemuksesta se sama riemu, mikä nousi Hiskian seurakunnassa?

Entä laittaako tuo sama riemu meidät tekemään jotain yhtä vallankumouksellista, mitä Hiskia teki, kun hän kutsui naapurimaan heimot 200 vuoden tauon jälkeen Jerusalemiin etsimään heidän kanssaan yhdessä Jumalan kasvoja?

Ja vieläpä meidän maamme – rakas Suomi – tarvitsee sekin samanlaisen heräämisen, minkä Juuda sai Jumalan armosta kokea. En tahtoisi nähdä omaa kansaamme pohjoisen valtakunnan asemassa, sillä uskon olosuhteista huolimatta niin, että ”Herra kuulee meidän äänemme, ja meidän rukouksemme kohoavat hänen pyhään asumukseensa taivaaseen” (2. Aik. 30:27b).

Pohdittavaa

Miten tämä teksti sopii oman seurakuntani elämään – entä kotimaani?