Kuinka mielellään puhummekaan rakkaudesta, ja kuinka tärkeää meille jokaiselle on kokea olevansa rakastettu. Monet ovat ajautuneet masennukseen tai jopa itsetuhoon, kun ovat vakuuttuneet, ettei heitä rakasta kukaan.

Kristittyinä tiedämme, että Herramme Jeesus Kristus rakastaa meitä. Vaan mistä sen tiedämme? Moni vastaisi, että hän on omakohtaisesti kokenut Kristuksen rakkauden läsnäolon, ja on itse herännyt rakastamaan häntä. Hyvä näin, mutta mistä tiedämme todeksi Herran rakkauden silloin, kun olemme syystä tai toisesta liian väsyneet vastaamaan hänen rakkauteensa tai edes näkemään toivoa oman kurjuutemme ulkopuolella? – Tiedämme hänen rakastavan meitä, koska hänen rakkautensa on arkipäivän rakkautta, joka näkyy elämässämme käytännön rakkaudenosoituksina. Herra on kuollut puolestamme, päivästä toiseen hän armahtaa meitä synnintekijöitä, hän pitää huolen tarpeistamme ja kuulee meitä joka hetki. Itseasiassa, hän ei edes irrota katsettaan meistä.

Toisin sanoen Herramme Jeesus rakastaa meitä alati – käytännössä arjen keskellä. Vastaavasti hän tahtoisi meidän osoittavan käytännön rakkautta arjessa toinen toisillemme (Matt. 7:12, Matt. 25:40, 1. Piet. 1:22).

Paavalin kirje Filemonille on kertomus arkipäivän rakkaudesta. Kirjeestä huokuu Paavalin rakkaus orja Onesimosta ja tämän isäntää, Filemonia, kohtaan. Lisäksi kirjeessä näkyy Paavalin luottamus veljiensä käytännön rakkauteen Paavalia ja toinen toistaan kohtaan. Katsotaan, mitä oli tapahtunut ja miten rakkaus toimi käytännössä ’veljien’ kesken. Tämä on kertomus Onesimoksesta. Luetanpa

”Vaikka minulla on Kristuksen antama valta {KR38: Kristuksessa paljon rohkeutta} määrätä, mitä sinun tulee tehdä, niin minä rakkauden nimessä mieluummin vain vetoan sinuun tällaisena kuin olen. Minä Paavali, jo vanha mies, nyt lisäksi Kristuksen Jeesuksen tähden vankina, vetoan sinuun poikani Onesimoksen puolesta, jonka isäksi olen vankina ollessani tullut. Ennen hän oli sinulle hyödytön, nyt hänestä on hyötyä sekä sinulle että minulle. Lähetän hänet takaisin luoksesi — hänet, oman sydämeni. Pitäisin hänet kyllä mielelläni täällä, niin että hän palvelisi minua sinun puolestasi, kun olen evankeliumin vuoksi vankina. En kuitenkaan halua tehdä mitään ilman sinun suostumustasi, jotta et tekisi sitä hyvää, minkä teet, pakosta vaan vapaaehtoisesti. Ehkä hän sen vuoksi joutuikin sinusta hetkeksi eroon, että saisit pitää hänet luonasi ikuisesti, ei enää orjana vaan orjaa arvokkaampana, rakkaana veljenä. Kovin rakas hän on minulle — kuinka paljon rakkaampi sinulle, sekä ihmisenä että Herran omana! Jos siis pidät minua kumppaninasi, ota hänet vastaan niin kuin minut. Jos hän on aiheuttanut sinulle vahinkoa tai on sinulle jotakin velkaa, pane se minun laskuuni. Minä Paavali kirjoitan tämän omakätisesti: minä maksan sen. Voisin tosin sanoa, että sinä puolestasi olet minulle velkaa oman itsesikin. Niin, veljeni, kunpa tekisit minulle tämän palveluksen Herramme takia. Ilahduta minun mieltäni Kristuksen tähden! Kirjoitan tämän luottaen siihen, että täytät pyyntöni, ja tiedän, että teet enemmänkin kuin pyydän.” (Filem. 1:8-21)

Mitä tähän mennessä on tapahtunut?

Aloitetaan esittelemällä kertomuksen päähenkilöt. Onesimos oli alun perin Filemonin orja. Filemon puolestaan oli ilmeisen varakas ja arvostettu isäntä Kolossan kaupungissa. Yhteiskunnallisesti Filemon oli Paavaliin nähden siinä asemassa, että Paavalin olisi ollut aivan turha yrittää määräillä häntä. Paavalin auktoriteetti Filemonia ja Onesimosta kohtaan olikin puhtaasti hengellinen; hän oli heidän kummankin ’isä’: ”olet {Filemon} minulle velkaa oman itsesikin” ja ”vetoan sinuun poikani Onesimoksen”.

Onesimos oli ilmeisesti Filemonin luotettu orja, joka oli päässyt koulutuksen ja osaamisensa vuoksi vastuulliseen asemaan isäntänsä taloudessa. Orjat eivät olleet halpoja – ei etenkään koulutetut ja ahkerat orjat, kuten Onesimos (hänen nimensä tarkoitti ’hyödyllinen’ – huomaa tämä hauska alkukielen sanaleikki nimellä jakeessa Filem. 1:11). Onesimos ei siis ollut mikään pieni sijoitus isännälleen.

Ilmeisesti Filemon lähetti hänet edustajakseen kauppamatkalle Roomaan. Tällä matkalla Onesimos joutui vapauden kaipuun valtaan ja päätti karata. Tilaisuus oli todella hyvä onnistuneelle pakomatkalle: 1) hän oli kaukana isäntänsä luota ja 2) hänellä oli isäntänsä hänelle luottamat varat käytössään (”Jos hän on aiheuttanut sinulle vahinkoa tai on sinulle jotakin velkaa”, Filem. 1:18). Paon edellytykset olivat siis loistavat eikä kiinnijäämisen vaara ollut suuri.

Toki vaakakupissa painoivat kovat sanktiot, jos hän jäisi kiinni. Nimittäin vaikka Rooman laki tunnusti orjan luontonsa puolesta inhimilliseksi persoonaksi, oli orja asemallisesti rinnastettavissa omaisuuteen ja kauppatavaraan. Isännällä oli lain suoma oikeus teloittaa orjansa milloin vain ilman syytäkin. Lisäksi orjien kapinan estämiseksi oli säädetty pykälä, jonka mukaan kaikki isännän orjat teloitetaan, jos isäntä murhataan. Tämä pykälä kuvastaa hyvin orjan asemaa ja ihmisarvoa tuolloisessa yhteiskunnassa.

Isännällä oli mahdollisuus myös antaa orjalleen vapaus, jonka jälkeen hänen asemansa oli sama kuin vapaalla henkilöllä. Monet hyvin palvelleet orjat saivatkin vapautensa ja jopa pienen pesämunan isännältä oman elämän aloittamiseen. Ilmeisesti Filemon ei kuitenkaan ollut Onesimosta vapauttamassa hänen hyödyllisyytensä (Filem. 1:11) tähden, joten Onesimos valitsi vapauden lainsuojattomana henkensä menettämisen uhallakin.

Ja tapahtui Roomassa…

Roomassa ’sattui’ kuitenkin niin, että Onesimoksen ja Paavalin tiet kohtasivat ilmeisesti Paavalin siellä harjoittaman julistustyön ansiosta. Paavalihan odotti tuolloin Roomassa vangittuna eräänlaisessa ’ehdonalaisessa’ vankeudessa tuomiotaan (Ap. t. 28:30-31). Eikö ole aika hurja sattuma, että Onesimos kohtaa Rooman miljoonakaupungissa juuri Paavalin, joka tunsi henkilökohtaisesti hänen isäntänsä! Ja niin Paavali sai johdattaa Onesimoksen Jeesuksen seuraajaksi. Tässä on muuten hyvä esimerkki siitä, ettei Paavali uskonut sattumaan, vaan näki tämänkin tilanteen monimutkaisine käänteineen Jumalan johdatuksena:

”Ehkä hän sen vuoksi joutuikin sinusta hetkeksi eroon, että saisit pitää hänet luonasi ikuisesti, ei enää orjana vaan orjaa arvokkaampana, rakkaana veljenä” (Filem. 1:15)

Nyt Onesimos oli uudessa tilanteessa. Hän oli kääntynyt kristinuskoon ja asusti karanneena orjana kuolemantuomion alaisena isäntänsä hengellisen isän ja ystävän luona Roomassa. Myös Paavali oli kiusallisessa tilanteessa. Hän tiesi hyvin, mikä rangaistus karanneelle orjalle lain mukaan kuuluisi ja samalla hän oli Rooman lain mukaan velvollinen palauttamaan orjan isännälleen sekä korvaamaan tälle tappiot siltä ajalta, minkä orja hänen luonaan luvatta vietti.

Tässä näet myös käytännössä sen, että Paavali todellakin eli virkavallalle kuuliaisena aivan kuten itse opetti. Nimittäin Mooseksen laki kielsi ehdottomasti luovuttamasta vierasmaalaisen omistuksessa ollutta karannutta orjaa isännälle (5. Moos. 23:15, 16), kun taas Rooman laki tietty vaati luovuttamaan orjan isännälle. Paavali oli Rooman kansalainen, joten hän toteutti tällöin tätä valtion lakia, vaikka olisi voinut vedota juutalaisena juutalaiseen lakiin ja näin kieltäytyä palauttamasta Onesimosta takaisin.

Ongelmallinen paluu isännän luo

Joka tapauksessa Paavali ja Onesimos yhdessä päättivät, että Onesimoksen olisi parasta palata isäntänsä luo samaa matkaa Tykikoksen kanssa, kun hän vie Paavalin kirjeen Kolossaan (Kol. 4:7-9). Paavali ja Onesimos kummatkin toteuttivat näin kristillistä opetusta orjien asemasta silloisessa yhteiskunnassa (Ef. 6:5-8). Kertomus Onesimoksesta osoittaa selkeästi monessa kohden, että Paavali itse toteutti käytännössä kirjeidensä eettisiä ja käytännöllisiä neuvoja.

Paluu ei ollut helppo Onesimokselle, koska hän oli paitsi vienyt isäntänsä varoja ja karkumatkallaan aiheuttanut isännälleen taloudellista tappiota, mutta myös pakottanut isäntänsä ostamaan tilalleen uuden kalliin orjan.

Onesimoksen vastaanottaminen puolestaan oli vaikea paikka myös isäntä Filemonille. Toisaalta hän ei voinut jättää pakoa rankaisematta, koska muuten se olisi rohkaissut muita orjia tekemään samoin, mutta ei hän myöskään saattanut tuomita Onesimosta, joka oli nyt hänen veljensä Herrassa, oikeudenmukaisesti kuoleman rangaistuksella.

Vastaavasti Onesimoksen paluu oli vaikea paikka myös Paavalille, koska hän toivoi Onesimokselle isännän anteeksiantoa, mutta hän ei itse voinut lähteä tämän mukaan selvittämään asioita, koska itse oli ’kahleissa’ evankeliumin tähden. Niinpä Paavali laittoi Onesimoksen Kolossalaiskirjeen viejän mukaan ja kirjoitti lisäksi erillisen kirjeen Filemonille koskien Onesimoksen tilannetta. Ja mitä ilmeisemmin Onesimos myös palasi isäntänsä luokse, koska kirje on säilynyt meidän päiviimme saakka.

Saate kirjelmä Onesimoksen isännälle

Kirje Filemonille on kirjoitettu klassisen suostuttelevan suosituskirjeen muotoon. Aloittavat jakeet (Filem. 1:4-7) sisältävät avausvetoomuksen (exordium), seuraavat (Filem. 1:8-16) varsinaisen pääargumentin ja perusteet sille ja lopuksi jakeet (Filem. 1:17-22) pitävät sisällään yhteenvedon pääkohdista (peroratio).

Paavali ei perustanut kirjeessään argumentteja oikeuden tai apostolisen arvovaltansa varaan, vaan kirjeen perusta rakentui kristittyjen välisen arkipäivän rakkauden pohjalle. Hän ei vedonnut arvovaltaansa kummankin osapuolen hengellisenä isänä eikä vaatinut Onesimokselle oikeudenmukaista tuomiota, mikä silloisen lain perusteella oli sangen ymmärrettävää.

Paavali ei myöskään vaatinut Filemonia vapauttamaan hyödyllistä orjaansa, vaikka monen nykypäivän lukijan mielestä se olisi ollut ainoa oikea tapa menetellä kristittyä veljeä kohtaan. Itseasiassa Paavali ei vaatinut Filemonilta mitään, vaan päinvastoin hän oli itse valmis jopa korvaamaan Onesimoksen karkumatkasta aiheutuneet kulut. Entä olisiko hänellä ollut siihen varaa? -Tuskin, mutta hän tunsi rakkaan veljensä Filemonin, ja saattoi luottaa Filemonin osoittavan arkipäivän rakkautta myös Onesimokselle. Tähän Paavali viittaa jakeessa 14:

”En kuitenkaan halua tehdä mitään ilman sinun suostumustasi, jotta et tekisi sitä hyvää, minkä teet, pakosta vaan vapaaehtoisesti.”

Me nykypäivän lukijat voimme luottaa siihen, että Onesimoksen karkumatka päättyi onnellisesti. Karkulaisena hän oli kuolemantuomion alainen, tavatessaan Paavalin hän sai lahjaksi ikuisen elämän ja palattuaan isäntänsä luo, hänen seikkailustaan tuli käytännön esimerkki jälkipolville arkipäivän rakkaudesta kristittyjen kesken.

Arkipäivän rakkaus ei ole ’huonompaa’ rakkautta

Monesti kuittaamme Uuden testamentin toistuvat kehotukset rakkauteen arkipäivän elämässä ylevinä tavoitteina, joita emme voi tavoittaa. Leikkimielinen sanonta ”Jeesus antaa anteeksi, mutta minä en olekaan Jeesus” käy toteen ikävän usein. Olemme kärkkäästi vaatimassa seurakunnalta erilaisia palveluita osallemme, jopa veljiltä ja sisarilta hiljaa edellytämme ’rakkauden palveluksia’ tai ’hyvän veljen alennusta’ kaupankäynnissä tms. Mutta missä on meidän valmiutemme ”rakastaa lähimmäistä niin kuin itseämme” ei vain sanoissa ja ajatuksissa, vaan ennen kaikkea arkipäivän elämässä?

Aivan kuten tapaus Onesimos osoitti, arkipäivän rakkaus kristittyjen kesken oli alkukirkon aikana todellista, ei vain saavuttamaton ylevä tavoite. Paavali osoitti rakkautta Onesimokselle tukiessaan kaikin voimin hänen paluutaan Kolossaan. Onesimos puolestaan suostui palaamaan isäntänsä luo, vaikka ei voinut tietää millainen kohtalo häntä odottaa. Ja Filemon kaikesta huolimatta otti karanneen orjansa vastaan ”niin kuin olisi vastaanottanut Paavalin vieraakseen”. Mitä tässä näemme? Näemme vastavuoroista käytännön rakkautta. Kukaan ei ollut rakkauden ’musta-aukko’, joka vain olisi siepannut itselleen toisten rakkauden osoitukset jakamatta omaa rakkauttaan toisille. Kertomus orja Onesimoksesta on kertomus vastavuoroisesta arkipäivän rakkaudesta.

Seuraavan kerran, kun oikein pistää vihaksi tai veli tuntuu loukanneen oikeuksiasi, on hyvä kysyä itseltään: kuka on minun Onesimokseni? Kenelle minun arkipäivän rakkauteni kuuluu? Ja kas, kuinka pienet rakkaudelliset myönnytykset voivat muuttua suureksi siunaukseksi elämässäsi, kun huomaat kylvämäsi rakkauden pikkuhiljaa kasvaneen arkipäivän rakkaudeksi myös lähimmäistesi sydämissä. Eli

”mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää” (Gal. 6:7b)

Pohdittavaa

Kuka on minun Onesimokseni?
Onko arkipäivän rakkaus vain ylevä ihanne?