Tänään kerron kaksi kuvitteellista tarinaa. Ne ovat sen verran arkisia, että pienillä muutoksilla ne voisivat olla kenen tahansa elävää arkea. Ennen tarinoita jaan alkuun lyhyen psalmin säkeen, joka tuo meidät sisään tarinoiden tunnelmaan.

”Laulakaa Herralle, virittäkää kiitosvirsi, soittakaa lyyralla kiitosta Jumalallemme! Hän peittää pilvillä taivaan ja lähettää maan päälle sateen, hän panee versomaan vuorien ruohon.” (Ps. 147:8)

Ensimmäinen tarina

Kutsuinpa ystäväni kanssani retkelle. Kutsuin hänet viettämään hetken kanssani nuotiopaikalla metsän siimeksessä kauniin kankaan äärelle suolammen rantaan, missä aurinko paistaa siniseltä taivaalta ja linnut laulavat. Sinne minä hänet kutsuin.

Vihdoin tuli tuo odotettu päivä. Vaelsimme matkaa paikanpäälle tunnin jos toisenkin. Oli pilvistä. Ja kun perille pääsimme, oli taivas harmaa, puhalsi kylmä tuuli ja kohta alkoi sataakin. Ja niin oli satanut jo viikon jos toisenkin. Eipä ollut kuivia puita nuotiota varten.

Kun unelmani toteutui, paikka oli oikea, oikea oli aikakin ja ystäväkin oli kanssani. Moni asia oli kohdallaan – juuri niin kuin pitikin. Silti moni asia oli toisin kuin kuvitelmieni kohtaamisessa.

Takerrunko siihen, mitä ei ole? Vai nautinko siitä, mitä on? Miltä tuntuu? Mitä teen?

Toinen tarina

Eräretkestä viisastuneena päätin seuraavalla kertaa kutsua ystävän kotiin illanviettoon. Tilaamme ruokaa ja pelaamme jotain mukavaa peliä konsolilla. Yhdessä laskeudumme rauhalliseen iltaan. Näin suunnittelin. Ja mikäpä sateisena päivänä olisikaan mukavampaa kuin hyvä seura lämpimässä kodissa. Tällaiseen illanviettoon hänet kutsuin.

Vihdoin odotettu ilta koitti. Kävi kuitenkin niin, että minulla oli ollut kiirettä kiireisempi viikko töissä enkä ollut ehtinyt valmistautua iltaan. Vielä ennen tapaamisen alkua puhuin kollegan kanssa puhelimessa seuraavan aamun palaverista. Ovikello soi. Riensin avaamaan ovea ja samalla yritin lopettaa puhelua.

Kun puhelu vihdoin loppui, istahdin alas ystävän seuraan. Katsoin ympärilleni ja totesin, että enpä ehtinyt siivoamaankaan. Hävetti. Ruoka saatiin tilattua, mutta sen saapuminen kesti luvattoman kauan. Ja olipa käynyt niin, että Nintendokin oli jäänyt lasten matkaan. No, ainahan voimme jutella tai katsoa elokuvaa. Niin… ja kävi myös niin, ettei ruoka ollut sekään aivan sitä, mitä ajattelimme tilanneemme. Että tällainen kyläilyilta sitä sitten olikin. Siinä nökötimme sisällä selaamassa suoratoistopalvelun elokuvatarjontaa, kun ulkona paistoi aurinko ja oli niin kesäistä.

Kun unelmani toteutui, paikka oli oikea, oikea oli aikakin ja ystäväkin oli kanssani. Moni asia oli kohdallaan – juuri niin kuin pitikin. Silti moni asia oli toisin kuin kuvitelmieni kohtaamisessa.

Takerrunko siihen, mitä ei ole? Vai nautinko siitä, mitä on? Miltä tuntuu? Mitä teen?

Mitä teen?

Mieti hetki näitä arjen tarinoita. Mitä tekisit näissä tilanteissa? En kysy, mitä sinun kuuluu tehdä, jotta tekisit oikein. En kysy, miten pitää menetellä tahdikkaasti tai miten ystäväsi tai Taivaallinen Isä odottaa sinun tekevän.

Kysyn ihan vain sitä, että miten sinä luulet tilanteen jatkuvan tässä vajavaisessa maailmassa, missä elämme. Miten toimit tunnetilassa, jossa olisit? Annan muutaman vaihtoehtoisen esimerkin.

Ehkä tuossa tilanteessa alan sättimään itseäni kaikista niistä olosuhteista, joille en voi enää mitään. Osaan niistä en voi vaikuttaa ollenkaan, ja niillekään, joihin olisin voinut varautua ennalta, en voi enää mitään tuossa hetkessä. Siinä sitten kieriskelen itsesyytösten keskellä ja menetän kaiken senkin hyvän, mitä edelleen voisin ystäväni kanssa tehdä.

Toisaalta voin aina perua koko tapaamisen ja todeta, että tästä nyt ei tule yhtään mitään. Olisi ehkä parempi sopia uusi tapaaminen myöhemmin. Ja niin sitten lähdemme kumpikin tahoillemme ja tapaaminen jää odottamaan jonnekin kaukaiseen tulevaisuuteen. Katsomme sitten kalenterit taas uudestaan, josko löytyisi jokin muu yhteinen hetki tapaamiselle.

Kolmas vaihtoehto on tietenkin syyttää ystävää pieleen menneestä tapaamisesta. Jos kerran minä tein kaiken niin oikein kuin suinkin, ei voi olla minun vikani, että näin kävi! Syy on tällöin tietenkin ystävässä, eikö totta? Siinä ilta kuluu rattoisasti, kun sätin häntä kaikesta siitä, mikä ei vastannut minun mielikuvaani onnistuneesta tapaamisesta. Jos ystäväni olisi vain hoitanut oman osansa paremmin, ei olisi ollut vesisadetta, ei epäonnistunutta tilausta, jne.

Mitäpä jos…

Luulen, että edellisistä kolmesta esimerkkitapauksesta viimeinen vaihtoehto tuntui sinusta vähintään pöyristyttävältä. Eihän kukaan noin voi tehdä! Ei ainakaan tuota voi sanoa ääneen, vaikka ajatuksissa kävisikin jotain sen suuntaista. Sehän on… lapsellista. Niin, pieni lapsi toki voisi tuon tehdä, kun hän syyttää kaveria tai vanhempiaan omasta mielipahastaan. Pidäpä tämä mielessä.

Toisaalta kysyn, että ovatko kaksi ensimmäistä toimintamallia nekään sen parempia lopputuloksen näkökulmasta, vaikka ne ehkä sosiaalisesti tuntuvat järkeenkäyvimmiltä?

Huomaatko hölmöyden? Takertumalla epäkohtiin ja reagoimalla vain niihin, kadotamme kaiken sen hyvän, mikä edelleen jopa muuttuneessa tilanteessa on yhä olemassa. Uhraamme laatuajan ystävän kanssa olosuhteisiin, joihin emme voi vaikuttaa. Toisin sanoen hukkaamme jonkin epätodellisen tähden todellisen ja arvokkaan, mikä olisi yhä läsnä.

Ja nyt pudotan ’pommin’. Mitäpä jos tämä ystävä on Kaikkivaltias Jumala? Mitäpä jos olet sopinut ’tapaamisen’ Herrasi kanssa? Ehkä vietät hetkeä erämaan hiljaisuudessa kahden Herran Jeesuksen kanssa? Tai vietät yhteistä koti-iltaa rukoillen Pyhän Hengen kanssa?

Annatko yhteisen hetkesi kuihtua kuiviin vain siksi, että olosuhteet eivät täsmää? Ja kuinka usein olet valinnut rukous- tai hiljentymishetkessä mainitun kolmannen esimerkkitapauksen? Olet siis uhrannut kohtaamisen Kaikkivaltiaan kanssa siihen, että vaadit häntä korjaamaan ensin olosuhteet, että voisit sen jäljeen viettää aikaa hänen kanssaan? Tai olet poissaoleva rukouksessa, koska jokin asia elämässäsi häiritsi sinua? Ehkä et edes kuullut Herrasi ääntä, koska olit niin kiireinen sättimään joko itseäsi tai Jumalaa tästä ja tuosta.

Kohtaaminen tässä ja nyt

Voisiko olla niin, että Taivaallinen Isämme tahtoo viettää laatuaikaa kanssamme tässä ja nyt olosuhteista huolimatta? Haitanneeko tuo, jos jokin asia on vähän rempallaan tai toisin, jos kerran saan tavata rakkaani? Jos vain on niin, että Herrasi tahtookin kohdata sinut vesisateessa tai ongelmien keskellä? Ehkä hän tekee niin vain siksi, että olet kiinnostuneempi hänestä ’auttajana’ kuin rakkaanasi? Tarvitaan siis epäkohta tai ongelma, että sinulla on aikaa kohdata hänet…

Sitäkö on rakkaus? Sitä, että sinun tarpeesi tulevat täytetyiksi? Vai olisiko todellinen rakkaus siinä, että sinulla ja hänellä on aikaa olla yhdessä ja te nautitte toistenne läsnäolosta? Mikään ei poista rakkauteni kohdetta puistonpenkiltä vierestäni, jos kerran olemme siihen istuneet. Voi olla, että olosuhteet eivät ole täydelliset, mutta ne eivät poista yhteyttä, joka meillä on keskenämme. Olemme siinä – hän ja minä – satoi tai paistoi. Olemme toisiamme varten, menivät asiat sitten tavalla tai toisella. Mikään tärkeä ei muutu, kun olemme läsnä toisillemme.

Annanko ulkoisten asioiden riistää minulta yhteisen hetken Taivaallisen Isän kanssa? Miksi syyttäisin häntä maailman epätäydellisyydestä, kun tuo epätäydellisyys asuu pääosin vain minun odotuksissani, kuvitelmissani ja asenteissani.

Meidän Herramme Jeesus on valmis kohtaamaan meidät aina – olosuhteista riippumatta. Ja se on aina enemmän kuin puitteet. Aamen.