Seuraavan sitaatin jälkimmäinen jae on yksi suosikkieni kokoelmassa. Se piirtää kauniin kuvan työstä, jota Herramme Jeesus Kristus tekee tänäkin päivänä seurakuntansa keskellä ja seuraajiensa sydämissä.

”Jokaista, jota rakastan, minä nuhtelen ja kuritan. Tee siis parannus, luovu penseydestäsi! Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.” (Ilm. 3:19-20)

Jakeen sanat ovat täynnä sitä rakkautta ja lämpöä, jota meistä jokainen syvällä sydämessään kaipaa. Uskon, että olet kuullut esimerkiksi evankelioivissa tilaisuuksissa siteeratun juuri katkelman jälkimmäistä jaetta 20.

Evankeliumin vastaanottamisesta ja uskon säilyttämisestä tässä tekstissä pohjimmiltaan onkin kyse, mutta oletko tullut ajatelleeksi, ettei Johannes alun perin kirjoittanut kehotusta uskosta osattomille etsijöille? Nimittäin Johannes suuntasi sanansa seurakunnille – vainojen keskellä taisteleville uskoville. Teksti on siis ajankohtainen yhtä lailla uskonratkaisun edessä olevalle kuin pidempään uskossa olevallekin.

Älkäämme siis mekään ohittako tätä raamatunkohtaa pelkällä olankohautuksella, vaan suhtautukaamme siihen niin kuin Jeesus puhuisi nämä sanat suoraan meille itsellemme.

Ilmestyskirjan terveiset vastaanottajille

Johannes kirjoitti Ilmestyskirjan yhteiseksi rohkaisuksi Vähä-Aasian seitsemälle seurakunnalle, mikä näkyy jo siitä, että Ilmestyskirja on kirjoitettu kiertokirjeen muotoon. Suurin osa kirjeestä on osoitettu yhteisesti kaikille vastaanottajille, mutta kaikille yhteisten näkyjen lisäksi Johannes kirjoitti kirjeen alkuun (Ilm. 2-3) lyhyet terveiset Herralta Jeesukselta kullekin vastaanottajaseurakunnalle niiden sen hetkiseen vallitsevaan tilanteeseen.

Seurakunnille annetut viestit on kirjoitettu kirjeeseen siinä järjestyksessä, missä niiden maantieteellisen sijainnin perusteella kirje on mitä ilmeisemmin kiertänyt seurakunnat. Kirje tuli ensin Efesokseen, jonka läheisyydessä Johannes oli vangittuna Patmoksen saarella. Sen jälkeen kirje kiersi alueen seurakunnasta toiseen saapuen lopulta viimeisenä maantieteellisesti kaukaisimpaan Laodikean seurakuntaan.

Tämän kertainen teksti kuuluu kappaleeseen, joka on ylösnousseen Herran erityinen viesti juuri tälle kaukaisimmalle Laodikean seurakunnalle. Entä millainen kaupunki Laodikea oli? Ja millainen tilanne sen kristillisessä seurakunnassa tuolloin vallitsi?

Itseriittoinen kaupunki ja seurakunta

Laodikeasta oli kasvanut Rooman hallintavallan aikana monessa suhteessa alueen merkittävimmäksi kaupungiksi. Siitä oli tullut 25 kaupungin yhteenliittymän pääkaupunki ja yksi Fryygian vauraimpia kaupunkeja.

Roomalaiseen tyyliin Laodikean kaupungilla oli omat nimikko jumalat, joita palvottiin niille omistetuissa temppeleissä. Laodikean kaupungin pääjumala oli Zeus, mutta sen lisäksi kaupungissa oli temppelit tiettävästi ainakin Apollokselle, Askleiukselle ja Hadekselle.

Kaupan käynnin osalta Laodikea oli merkittävä tekstiilien ja lääkeaineiden tuottaja, minkä lisäksi se oli vauras pankkiirikeskus. Kaupungin asukkaat olivat tunnetusti ylpeitä kaupunkinsa vauraudesta. Väestön ylpeydestä ja vauraudesta kertoo esimerkiksi se, että kun vuonna 60 kaupunki tuhoutui pahoin maanjäristyksessä, Laodikea kieltäytyi valtion tarjoamasta avustuksesta uudelleen rakentamiseen, koska se mieluummin rakennutti kaupungin uudelleen omista varoistaan.

Paikallisten kristittyjen keskuudessa vallitsi sama kaupungin asukkaille ominainen ylpeä itseriittoinen asenne, mistä Jeesus nuhteleekin seurakuntaa Ilmestyskirjassa perin ankarin sanoin:

”Sinä kerskut, että olet rikas, entistäkin varakkaampi, etkä tarvitse enää mitään. Et tajua, mikä todella olet: surkea ja säälittävä, köyhä, sokea ja alaston. ” (Ilm. 3:17)

Omavaraisuudessa tai rikkaudessa ei ole mitään väärää, mutta jos se johtaa itseriittoisuuteen ja ylpeyteen, on ihminen nostanut itsensä ja osaamisensa Jumalan paikalle. Tällainen ’rikkaus’ on petollista ja pettävää (Ilm. 3:18). On näet vaara ajautua kokonaan pois Herrasta, koska luottamus omiin kykyihin on vahva ja sydän kiintyy maalliseen.

Laodikean seurakunnan ongelmaksi oli tullut sen ulkonainen menestys ja näennäisesti vahvat puitteet. Se, että Laodikean seurakunta oli omaksunut kaupungin itseriittoisen ja ylpeän asenteen, teki siitä hengellisesti puutteenalaisen. Tosin he eivät sitä itseriittoisuudeltaan enää nähneet, joten ylösnoussut Herra joutui herättelemään seurakuntaa ruususenunesta kovin sanoin. Seurakunta oli siis kaikkea muuta kuin rikas hengellisesti, vaikka ulkoisesti se kukoisti vaurautta ja menestystä.

Vielä sana kaupungin vesihuollosta

Oli kuitenkin yksi elämänalue, jossa Laodikean asukkaat eivät voineet teeskennellä olevansa omavaraisia. Tähän Kristus viittaa epäsuorasti heti sanojensa aluksi :

”Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä kuuma. Kunpa olisitkin joko kylmä tai kuuma! Mutta sinä olet haalea, et kuuma etkä kylmä, ja siksi minä oksennan sinut suustani.” (Ilm. 3:15-16)

Kyse oli kaupungin vesihuollosta. Nimittäin Laodikealla ei ollut riittävää pohjavesivarantoa, minkä tähden se joutui tuottamaan tarvittavan veden kauempaa vesijohtoja pitkin. Vedestä puhuttaessa kaupungilla olikin yleisesti huono maine. Vesi kulki pitkän matkan sen aikaisia avovesijohtoja pitkin, minkä tähden vedessä oli paljon sakkaa, kun se viimein tuli kaupunkiin saakka.

Sakkaisuuden lisäksi vesi oli matkalla lämmennyt haaleaksi, minkä tähden se ei ollut lainkaan käyttökelpoista ilman jatkokäsittelyä. Tekstiä ei tule tulkita siten, että ’kylmä’ tarkoittaa huonoa ja ’kuuma’ hyvää, koska veden tapauksessa siitä ei ollut kyse. Kyse oli yksinkertaisesti siitä, että haalea vesi ei ollut mihinkään käyttötarkoitukseen kelpaavaa. Kylmä vesi näet oli kelvollista juotavaksi, kun taas kuuma vesi kävi kylpemiseen. Sakkainen haalea vesi sen sijaan ei ollut hyvää mihinkään käyttöön.

Jeesus ei siis sano, että olisi parempi olla joko kokonaan pois Jumalan tahdosta (kylmä) tai palavia Herrassa (kuuma) kuin jotain siltä väliltä. Hän yksinkertaisesti painottaa, että seurakuntalaisten olisi pysyttävä Herrassa, jotta he ovat Jumalalle kelpaavia.

Voimme kuvitella seurakuntalaisten eläneen väärässä luulossa itsensä suhteen. He olivat tyytyväisiä itseensä; he olivat mielestään rikkaita ja itseriittoisia. Kuitenkin todellisuus oli toinen; he olivat ajaneet Kristuksen kotioven ulkopuolelle.

Kristuksen kehotus Laodikealle

Nyt, kun ymmärrämme paremmin seurakunnan ongelman, palataan takaisin varsinaisen tekstin kehotukseen:

”Jokaista, jota rakastan, minä nuhtelen ja kuritan. Tee siis parannus, luovu penseydestäsi! ” (Ilm. 3:19)

Jeesus muistuttaa seurakuntaa motiivistaan. Hän ei nuhdellut seurakuntaa syyttä, vaan harkiten. Nuhtelua tarkoittava sana ’elenkhe’ ei kuvaa nuhtelua yleensä, vaan sellaista nuhtelua, joka vaikuttaa ihmiseen parantavasti, että hän ymmärtää virheensä ja tunnustaa ne.

Jeesuksen aikaisemmin lausumat kovat sanat tulivat sydämestä, joka on täynnä rakkautta seurakuntaa kohtaan. Herran aikomus oli herättää seurakunta syntisestä itseriittoisuuden olotilasta, ennen kuin oli liian myöhäistä. Itseriittoisuus ja luottamus omiin kykyihin teki seurakuntalaisista penseitä evankeliumille, minkä vuoksi todellinen yhteys seurakunnan ja Kristuksen väliltä oli vaarassa kadota.

Herra ei vain nuhdellut seurakuntaa, vaan hän kutsui sitä takaisin yhteyteensä:

”Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.

Ensimmäinen kehotus ”minä seison ovella ja kolkutan” voidaan ymmärtää kristityille yhteiseksi tarkoitetuksi kehotukseksi olla valmiit ottamaan vastaan Jeesus hänen saapuessaan. Laodikean seurakunta luuli, että Jeesus oli sisällä, vaikka tosi asiassa he olivat työntäneet hänet ulos. Se, että Jeesus seisoi ovella, oli samalla sekä murheellista että ilahduttavaa:

• Jeesuksella oli oikeus olla seurakunnassa, joka kantoi hänen nimeään ja jonka hän oli ostanut verellään. Oli murheellista, että seurakunta oli täyttänyt Kristuksen paikan kaikella muulla ja työntänyt hänet pois.

• Jeesus ei kuitenkaan ollut hylännyt heitä, vaikka hänet oli suljettu ulkopuolelle. Hän seisoi ovella ja kolkutti, vaikka Laodikean seurakunnan olisi päinvastoin pitänyt olla kolkuttamassa hänen ovelleen.

Kristus on hienotunteinen ja pitkämielinen. Hän kolkuttaa ovelle, mutta ei koskaan murtaudu sisään väkivalloin. Oven avaaminen jää ihmisen vastuulle.

Jos ihminen päättää avata oven, Jeesus tulee varmuudella sisään: ”minä tulen hänen luokseen”. Sydämen ovea avatessa ei kenenkään tarvitse pelätä, että Jeesus päättäisi kääntyä pois avoimen oven edestä. Sellaista avointa sydäntä ei olekaan, jota Jeesus ei kelpuuttaisi.

Edelleen käytyään sisään sydämeen Jeesus ei jättäydy kaukaiseksi tai vieraaksi, vaan päinvastoin hän käy aterioimaan pelastetun kanssa: ”ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.” Ateriayhteys on seemiläisessä kulttuurissa läheisen ystävyyssuhteen merkki. Sana aterioida ’deipnesoo’ merkitsee illallisen nauttimista, mikä seemiläisessä kulttuurissa vastaa päivän pääateriaa. Aterian nauttiminen yhdessä osoittaa läheisyyttä, luottamusta ja erityistä liittoyhteyttä aterioitsijoiden kesken.

Kun siis ihminen avaa sydämensä Jeesukselle, hän ei jätä suhdetta puolitiehen. Jeesuksella ei ole ’kavereita’, ’ystäviä’ ja ’bestiksiä’, vaan kenen sydämeen hän asettuu, hänen kanssaan hän käy ateriayhteyteen muodostaen pysyvän ja suhteen häneen.

Meidän ihmisten haaste on vaalia tätä yhteyttä samalla rakkaudella, millä Herramme Jeesus Kristus sitä vaalii. Jeesus ei sulje meitä ateriayhteyden ulkopuolelle, mutta meillä itsellämme on valta ja mahdollisuus tehdä niin Herralle. Laodikean seurakunta oli erehtynyt tekemään niin, ottakaamme me heidän virheistään opiksemme, ettemme itse erehtyisi tekemään niin.

Lopuksi omaan elämään

Jeesus rakastaa omiaan, vaikka he olisivat sulkeneet hänet oven ulkopuolelle ehkä sitä edes itse ymmärtämättä. Jeesuksen rakkaus ei jäänyt toimettomaksi Laodikeassa: Jeesus nuhteli, ojensi, seisoi ovella ja kolkutti. Hän teki kaikkensa, jotta hänen äänensä kantautui eksyneiden rakkaiden korviin. Hän toimi sen nimen edellyttämällä tavalla, jonka hän ilmoitti Laodikealle viestinsä alussa:

”Näin sanoo Aamen, uskollinen ja luotettava todistaja, Jumalan luomakunnan alku” (Ilm. 3:14)

Hän on luotettava, uskollinen ja tosi myös meille. Jeesus olisi voinut lähteä pois Laodikeasta tai vaatia penseitä seurakuntalaisia tekemään katumusharjoituksia, mutta hän ei tehnyt niin. Sen sijaan hän pyysi heiltä yhtä asiaa: ”Saanko tulla luoksenne?”.

Hän kysyy samaa tänäänkin. Onko Jeesus minun oveni sisä- vai ulkopuolella? Onko sydämessäni tilaa luomakunnan Herralle? Jos avaan oven, käy hän sisään luokseni. Hän aterioi kanssani. Minä aterioin hänen kanssaan. Kuvittele, maailmankaikkeuden Herra tahtoo olla lähelläsi, yhteydessä sinuun. Sinä aterioit hänen kanssaan; olet hänen lähellään! Yhteys toimii kumpaankin suuntaan: ”me aterioimme yhdessä, minä ja hän”. Hän aterioi sinun kanssasi. Sinä aterioit hänen kanssaan.

Millainen kattaus on tänään sydämessäni? Nautinko ateriaa yksin? Onko kunniavieraani kenties jokin saavutus tai arvo? Ehkä tahdon viettää mieluummin laatuaikaa itseksi oman itseriittoisuuteni kanssa tai kehuen saavutuksiani jollekin? Ehkä vieraakseni kelpaa vain kaltainen täydellisyys eikä Kaikkivaltiaalle ole yksinkertaisesti tilaa tänä iltana – miten on?

Vai onko illalliselleni tulossa myös muita, jolloin en välttämättä ehdi pitämään seuraa Kaikkivaltiaalle? – Ei, minä ainakin aterioin tänään kahden Kaikkivaltiaan kanssa. Me vietämme hyvän illan yhdessä. Me teemme niin myös huomenna, ylihuomenna, jne. Hän on minun ystäväni ja rakkaani, kunniavieras numero yksi. Ja arvaapa mitä? Kerron sinulle vielä pienen salaisuuden. Minulla on aikaa hänelle ja hänellä on minulle. Kun minä puhun, hän kuuntelee. Kun hän puhuu, minä kuuntelen.

Rakkautta on… aterioida yhdessä.

Pohdittavaa

Mikä oli Laodikean ongelma?
Tarvitseeko Kaikkivaltiaan kolkuttaa minun ovellani?
Miksi en avaisi ovea tänään? Miksi en aterioisi hänen kanssaan?