Jos olet joutunut tekemään pitkäjänteistä keskittymistä vaativaa työtä väsyneenä tai meluisassa ympäristössä, tiedät jotain siitä, miten vaikeaa voi olla säilyttää keskittymiskyky ääriolosuhteissa. Keskittymisen taito on melko yksilöllinen.

Tilanteessa, jossa toisen keskittymiskyky herpaantuu, toinen jatkaa normaaliin tapaan ja päinvastoin. Esimerkiksi monen keskittymistä haittaa suunnattomasti, jos hänen ympärillään tapahtuu jotain kiinnostavampaa. Joku taas ei pysty keskittymään tehtäväänsä lainkaan, jos hän ei koe tehtävää mielekkääksi. Samoin reagoimme eri tavoin uhkiin ja pelkoihin, kuten myös huoliin ja murheisiin.

On kuitenkin yksi asia, mikä yhdistää meitä kaikkia keskittymiskyvystä puhuttaessa: jokaisella riittää siinä parantamisen varaa. Hallittu ja rautainen keskittymiskyky on kullan arvoinen taito monella elämänalueella, koska vain antamalla kaikkensa ja keskittymällä täysillä siihen, mitä on tekemässä, voi saavuttaa henkilökohtaisen parhaansa. Zen-mestari Yunmen kiteytti edellä sanomani ytimekkään aforismin muotoon näin:

”Kun kävelet, kävele. Kun istut, istu. Pääasia, ettet horju.”

Yksinkertaiselta kuulostava aforismi pitää sisällään syvällisen elämänhallinnallisen totuuden keskittymisen hyveestä. Pohdittuasi hetken sitä, huomaat sen ulottuvan laajalti ihmiselämään. Se pätee niin päivittäisissä askareissa, ihmissuhteissa, tieteissä, taiteissa kuin uskonnon harjoittamisessa. Käytän ilmaisua ’uskonnon harjoittaminen’, jotta tekisin eron uskon ja inhimillisen pyrkimyksen välillä.

Aforismin viisaus näet soveltuu vallan mainiosti kristillisen vaelluksen kontekstiin – esimerkiksi hartauselämän ja jumalasuhteen vaalimiseen. Ajattelepa vaikka rukouselämää; eikö ole hedelmällisempää antautua kokonaan rukoukselle vaikka vain viiden minuutin ajaksi, kuin viettää puoli päivää polvillaan ajatusten harhaillen epämukavan rukousasennon ja naapurista kuuluvan tömistyksen välillä.

Ikävä kyllä Yunmenin pelkistetty aforismi ei auta meitä alkua pidemmälle. Se näet kuvaa ainoastaan tavoitteen, mutta ei lupaa mitään. Ei edes vihjaa, miten ihminen käytännössä tavoitteeseen yltäisi. Yunmen esittää aforismissa elämänhallinnallisen ideaalitilan, mutta ei kerro, miten siihen päästään. Hänen mukaansa on parempi keskittyä siihen, mitä aikoo tehdä, jotta se tulee kunnolla tehtyä mieluummin kuin kurkottaa kahtaalle onnistumatta yhdessäkään asiassa.

On haasteellista pelkästään jo tunnistaa, mikä milloinkin on se oleellisin asia, johon kannattaa keskittyä. Ja kun sen tunnistaa, on vähintään yhtä suuri haaste pitää muut asiat sivussa niin, etteivät ne haittaa oleellisimpaan keskittymistä. Missä määrin se on itse kullekin mahdollista, on pitkälti tahdon ja itsekurin kysymys.

Näin esitettynä edellä käsitelty pohjimmiltaan yksinkertainen asia kuulostaa vähintään vaikealta ja filosofiselta, mutta ehkäpä jokin järki löytyy tähänkin, kun selvennämme asiaa yllä lainatussa raamatuntekstissä olevan esimerkin kautta.

Nimittäin vastaavaa elämänhallinnan taitoa joutuivat aikanaan opettelemaan myös Jeesuksen opetuslapset. Hekin joutuivat kerta toisensa jälkeen tunnustamaan, kuinka vaikeaa oleellisen tunnistaminen ja siihen keskittyminen voi olla puhumattakaan sen sisäistämisestä käytännön elämässä. Katsotaanpa.

”Opetuslapset olivat unohtaneet varata leipää mukaansa. Heillä oli veneessä yksi ainoa leipä. Jeesus puhui heille vakavasti: ’Olkaa varuillanne. Varokaa fariseusten ja Herodeksen hapatetta.’ Mutta he vain puhelivat keskenään siitä, ettei heillä ollut leipää. Jeesus huomasi sen ja sanoi: ’Miksi te puhutte siitä, ettei teillä ole leipää? Ettekö vieläkään ymmärrä, ettekö käsitä? Onko teidän sydämenne paatunut? Onhan teillä silmät, ettekö te näe? Onhan teillä korvat, ettekö kuule? Ja ettekö muista: kun jaoin ne viisi leipää viidelletuhannelle ihmiselle, kuinka monta täyttä korillista te keräsitte palasia?’ ’Kaksitoista’, he vastasivat. ’Entä kun jaoin ne seitsemän leipää neljälletuhannelle? Kuinka monta koria te silloin keräsitte täyteen palasia?’ He vastasivat: ’Seitsemän.’ Jeesus sanoi heille: ’Ettekö te vieläkään käsitä?’ ” (Mark. 8:14-21)

Yllä siteerattu Markuksen evankeliumin teksti on oiva esimerkki tilanteesta, jossa opetuslapset harhautuivat tahattomasti horjumaan kahtaalle, minkä vuoksi he kadottivat oleellisen näköpiiristään. Olkoon heidän kömmähdyksensä oppitunti meille siitä, mitä keskittyminen oleelliseen merkitsee, ja miten helppo kenen vain on harhautua touhuamaan vähemmän tärkeiden asioiden parissa, vaikka jotain kannaltamme tärkeämpääkin olisi tekeillä. Katsotaanpa, mistä tekstissä on kyse.

Tahatonta komiikkaa

Teksti on pohjimmiltaan melko hupaisa tarina, vaikka se onkin sanomaltaan vakava ja todesta otettava teksti siinä missä muutkin Raamatun tekstit. Myös Matteuksen evankeliumissa tapahtumalle on rinnakkaisteksti (Matt. 16:5-12), mutta mielestäni Markuksen versiosta välittyy paremmin tilanteen tahaton koomisuus.

Raamattua ei ole tarkoitettu luettavaksi naama kuivakasti peruslukemilla, vaan sen äärellä on lupa itkeä ja nauraa. Itkeä toki osaamme, mutta nauraminen Raamatun äärellä on monelle vierasta. Raamatun tekstille nauraminen ei ole paheksuttavaa vaan päinvastoin jopa suotavaa, jos kirjoittaja on kerran tekstiin sisällyttänyt koomisia sanankäänteitä tai tilanteita. Onhan huumori ja hyvän maun mukainen komiikka sekin Jumalan ihmiselle suoma lahja.

Monesti nykypäivän lukija ei välttämättä tavoita tekstin koomista ulottuvuutta Raamatun ajan tapojen ja kulttuurin erilaisuuden vuoksi. Markuksen tekstin komiikan ymmärtäminen ei kuitenkaan vaadi lukijalta Jeesuksen ajan miljöön tuntemista, vaan tilannekomiikka aukeaa hyvän sketsin lailla, jos lukija vain malttaa eläytyä tekstiin ja antaa tapahtumien piirtyä eteensä kuin elokuva ikään.

Luepa teksti ajatuksella läpi (Mark. 8:14-21) ja kuvittele tilanne mielessäsi. Pohdi tilannetta kolmesta eri näkökulmasta: a) ulkopuolisen sivustaseuraajan silmin, b) opetuslasten silmin ja c) tyrmistyneen Jeesuksen silmin

Koomisuudestaan huolimatta kertomus on tosi. Vaikka tilanne vaikuttaa melko hupaisalta lukijan silmin, ei se kuitenkaan ollut sitä opetuslasten näkökulmasta. Ja tuskinpa Jeesuskaan sivuutti tilannetta partaansa naureskellen pilkaten opetuslasten hölmöyttä. Eli vaikka tapaus on sivustakatsojan näkökulmasta omalla tavallaan hauska, on sillä edelleen myös vakava sanoma meille jokaiselle, kun huomaamme itse olevamme opetuslasten asemassa. Käydäänpä siis kertomus lyhyesti yhdessä läpi katsoen tilannetta vuoron perään mainituista kolmesta eri näkökulmasta.

Sivustaseuraajan silmin

Seuratkaamme ensin opetuslasten ja Jeesuksen dialogia kertomuksen ulkopuolisina lukijoina. Saamme katsella tapahtumia objektiivisesti ottamatta osaa niiden kulkuun, minkä lisäksi tiedämme miten tapahtumat jatkossa kehittyvät. Ulkopuolisuus ja tieto, joka ei ollut opetuslasten saatavilla, auttaa meitä lukijoina hahmottamaan tilanteen tahattoman koomisuuden. Tuskinpa ymmärtäisimme tilannekomiikkaa itsekään, jos istuisimme opetuslasten kanssa ’samassa veneessä’.

Voi tuntua käsittämättömältä, että opetuslapset keskittyivät leivänhankintaongelmaan niin intensiivisesti, etteivät edes kuuntele Jeesusta, vaan pohtivat keskenään, mistä saisivat lisää leipää venematkan jälkeen. Toki ongelma oli todellinen, koska vastarannalla heitä odotti harvaan asuttu seutu, josta ruokaa ei etsimättä löytänyt.

Opetuslasten leipähuolet vaikuttavat entistä käsittämättömämmiltä, kun vielä muistetaan, että Jeesus oli tehnyt ruokkimisihmeen kahdesti melko lyhyen ajan sisään (Mark. 6:35-44; Mark. 8:1-9). Kummallakin kerralla Jeesus oli sentään ’tarjonnut’ jokapäiväisen leivän useille tuhansille kuulijoille. Eikä mikään viitannut siihen, etteikö Jeesus olisi voinut tehdä samaa ihmettä vielä kolmannenkin kerran. Olisi luullut, että opetuslapset olisivat jo kahden ihmeen jälkeen uskaltaneet luottaa leipäasiat Jeesukselle ja kuunnelleet, mitä sanottavaa Herralla heille oli.

Mutta ei elämä ole aina niin loogisen yksinkertaista kuin jälkiviisaus antaa ymmärtää. Tälläkin kertaa eväiden niukkuus huolestutti opetuslapsia niin paljon, että se vei heidän huomionsa pois Jeesuksen opetuksesta. Jos siis Jeesus ajatteli käyttää venematkan hyödyllisesti varoittaakseen opetuslapsia fariseusten ja Herodeksen valtapelin turmiollisesta vaikutuksesta, ei se nyt vain onnistunut, koska opetuslapsilla oli tärkeämpää tekemistä. Nimittäin opetuslasten huomio kääntyi heti takaisin leipäongelmaan, kun Jeesus ’erehtyi’ käyttämään opetuksessa vertauskuvaa ’hapatteesta’.

Ennen kuin katsomme, miltä tilanne sama tilanne näytti opetuslasten silmin katsottuna, kerrataan vielä mikä tuo hapate on ja mihin sitä käytettiin.

Hapate

Sinänsä ei ole lainkaan kummallista, että hapate muistutti opetuslapsia leivästä, koska sitä käytetään happaman leivän valmistamiseen. Hapate on sama asia kuin taikinan juuri, jota jätetään hapatetusta taikinasta pienen nokareen verran seuraavaa leivontakertaa varten. Kun sitten seuraavan kerran leivotaan hapanta leipää, sekoitetaan edellisellä kerralla säästetty taikinan juuri happamattomaan taikinaan, että juuri hapattaa taikinan.

Hapate oli monikäyttöinen kielikuva, joka kuvaa pienen hapatteen vaikutusta hapattaa suuren määrän happamatonta taikinaa ’itsenä makuiseksi’. Tekstissä Jeesus käytti hapatetta vertauskuvallisena varoituksena Herodeksen ja fariseusten harjoittaman valtapolitiikan turmiollisesta vaikutuksesta. Pienikin myönnytys heidän arvoilleen vaarantaisi tehtävän, minkä Jeesus opetuslapsille oli varannut. He eivät saaneet antaa periksi kummankaan tahon pyrkimyksille, koska siitä seuraisi pikkuhiljaa muuttuminen ’hapatteen’ kaltaiseksi, jolloin heihin kylvetty Jumalan valtakunnan siemen tukahtuisi.

Myöhemmin Jeesus käytti hapatetta vastavuoroisesti havainnollistamaan Jumalan valtakunnan hyvää vaikutusta ihmisessä (Matt. 13:33). Paavali puolestaan käytti sitä kirjeessään korinttilaisille vertauksena synnin vaikutuksesta (1. Kor. 5:6-7). Happamatonta leipää puolestaan käytettiin kiireen vertauskuvana juutalaisessa pääsiäisjuhlassa (vrt. 2. Moos. 12:15-17).

Opetuslasten silmin

Mutta palataanpa takaisin tekstiin ja mietitään sitä vuorostaan opetuslasten näkökulmasta. Heillä näet oli syynsä, miksi he tekivät niin kuin luimme.

Jeesus ja opetuslapset olivat matkalla seudulle, joka oli harvaan asuttua. Huoli leivän riittävyydestä pääsi ylikorostumaan opetuslapsilla, koska tyypillisesti rabbit jättivät tämänkaltaiset käytännön asiat opetuslasten vastuulle. Jos siis seurueelle tuli nälkä eikä leipää ollut matkassa, oli se opetuslasten syytä, koska he olivat laiminlyöneet tehtävänsä. Kyse ei siis ollut pelkästään heidän omasta vatsastaan, vaan heillä oli huoli koko porukasta.

Oli hyvä, että he huomasivat unohduksensa, mutta oliko asian vatvomisesta veneessä vastaavaa hyötyä? Ongelma oli todellinen, mutta eivätkö he tosiaan olleet oppineet lainkaan tuntemaan Herraansa? Oliko Jeesus syyttänyt heitä järjestelyjen laiminlyönnistä ruokkimisihmeiden yhteydessä? Kuinka monta kertaa Jeesus oli vaatinut heiltä jotain sellaista, mitä heillä ei kerta kaikkiaan ollut?

Niinpä niin. Ehkäpä vielä oudompaa kuin ruokkimisihmeiden unohtaminen laskuista oli se, että he eivät tunteneet Herraansa. Kummankaan ruokkimisihmeen yhteydessä Jeesus ei sanallakaan moittinut opetuslapsia edes heidän epäuskostaan. Kertaakaan Jeesus ei pyytänyt heiltä mitään sellaista, mitä heillä ei olisi ollut. Jos jotain jäi puuttumaan, Taivaallinen Isä oli kyllä voimallinen antamaan sen. Ja näin oli tälläkin kertaa.

Ikävä kyllä opetuslapset eivät kyenneet näkemään Herransa suuruutta, koska olivat keskittyneet toisarvoisiin asioihin ja antoivat huolten viedä ajatuksensa pois Herrasta, jolla olisi ollut absoluuttinen ratkaisu näihin hetkellisiin ongelmiinkin. Vai kertoo Markus, että kohta veneen rantauduttua koko seurue nääntyi nälkään vastarannalla?

Eväistä olisi pitänyt huolehtia aiemmin, nyt niiden perään oli tarpeetonta huudella etenkin, kun Jeesuksella oli heidän tulevaisuutensa kannalta huomattavasti tärkeämpää asiaa. Oli korkea aika oppia luottamaan Herraan – jos ei muuten, niin edes sillä perusteella, mitä he olivat Herran matkassa jo kokeneet.

En usko, etteivätkö opetuslapset ymmärtäneet Jeesuksen mahdollisuuksia. Heidän ongelmansa oli, että he horjuivat kahtaalle silloin, kun olisi ollut aika keskittyä oleelliseen. Huoli leivästä vei heidän huomionsa pois tärkeämmästä – siitä, mitä Jeesus tahtoi heille opettaa. Se oli jotain, mitä he ehdottomasti tarvitsivat tulevaisuudessa, kun Jeesus ei enää olisi heidän keskellään. Mutta opetuslapset olivat niin keskittyneet omiin ongelmiinsa, ettei heidän tarkkaavaisuutensa riittänyt Herran kuuntelemiseen. Huoli näennäisestä vei huomion pois oleellisesta.

Sanoi Jeesus sitten mitä tahansa ruokaan liittyvää, tuli siitä mieleen vain ne leivät, jotka unohtuivat matkasta. Voi, voi… miten nyt heille kävisi? Ja mitä Herrakin tästä sanoo? Oli totta, että leipä oli unohtunut, mutta sen murehtiminen ei hyödyttänyt ketään. Ehkä senkin asian olisi voinut huoletta luottaa Jeesuksen ratkaistavaksi.

”Vaan etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan.” (Matt. 6:33)

Jeesuksen silmin

Katsotaanpa tekstiä vielä kolmannen kerran. Tällä kertaa Jeesuksen silmin. En usko Jeesuksenkaan nähneen tilannetta koomisena siinä hetkessä, vaikka hän on varmaan jälkeenpäin saanut tapahtumasta monet hyvät naurut yhdessä apostolien kanssa.

Kuvittelepa itsesi Jeesuksen paikalle. Yrität sanoa opetuslapsille jotain heidän itsensä kannalta tärkeää, mutta huomaat etteivät he edes kuuntele sinua, koska ratkovat mielestään tärkeämpää ja visaista leipäongelmaa. Mitä ihmettä he oikein tekevät! Eiväthän he raukat enää veneessä voi tehdä mitään korjatakseen asiaa, mutta siinä he pähkäilevät erilaisia ratkaisumalleja selvitäkseen kunnialla unohduksestaan.

Kuuntelisivat edes hetken. Eivätkö he todellakaan muista ruokkimisihmeitä ja kuinka ruokailun päätteeksi he keräsivät ylijäänyttä ruokaa niin paljon, että pärjäsimme pelkästään niillä useita päiviä. On se vain kumma, että he eivät ole vieläkään oppineet luottamaan Mestariinsa. Antaisivat vaikka tuon leivän minulle, niin Isä antaa kyllä sen, mitä jää puuttumaan, jos ruokailu ei nyt muuten ottaisi järjestyäkseen. Voi heitä vähäuskoisia raukkoja.

Jospa heillä olisi edes ripaus enemmän uskoa, heidän elämänsä olisi huomattavasti helpompaa ja yksinkertaisempaa. Sen kuin luottaisivat murheensa minun kannettavakseni ja keskittyisivät itse vain siihen, mikä on heidän kannaltaan oleellisinta. En soimaa heitä lyhytnäköisyydestä, mutta minun käy heitä niin sääli.

Kunhan he vain avaisivat silmänsä näkemään asiat oikeissa mittasuhteissa ja luottamaan elämänsä Isän käsiin, olisi heidän elämänsä laadullisesti huomattavasti parempaa. Ei ole mitään syytä haaskata elämän lahjaa murehtimiseen, kun tarjolla on mahdollisuus vaeltaa Isän johdatukseen luottaen ottaen vastaan sen, mitä kukin päivä tuo tullessaan.

Kysynpä teiltä rakkaat opetuslapset vielä kerran: ”Ettekö te vieläkään käsitä?”

Ja tarinan opetus oli…

Markuksen tarkoitus oli lohduttaa tekstillä vainojen keskellä elävää alkuseurakuntaa ja osoittaa, etteivät edes heidän johtajansa (apostolit) olleet uskossa ja ymmärryksessä erehtymättömiä. Apostolit erehtyivät ja olivat uskossaan keskenkasvuisia ja heikkoja, mutta siitä huolimatta Jumalan armosta heistä kasvoi väkeviä jumalanmiehiä ja todistajia. He täyttivät oman paikkansa Jumalan suunnitelmassa, vaikka tekstin venereissun epäuskoisilta ressukoilta sellaista tuskin kukaan olisi voinut odottaa.

Miksen siis minäkin voisi kasvaa Jumalan armossa ja tuntemisessa? Jos Herra valmisti apostoleista väkeviä todistajia, eikö hän voi tehdä saman minunkin kohdallani? Kyse on vain siitä, mitä elämältäni tahdon? Tahdonko elää sen itselleni vai uskallanko luottaa elämäni Herran johdatukseen? Saman voi kysyä myös toisin: täytänkö elämäni toisarvoisella vai uskallanko keskittyä oleelliseen?

Jos koet, että joko elämän huolet ja murheet tai vastakohtaisesti sen ilot ja viettelykset loitontavat sinua Herrasta, on aika pysähtyä arvioimaan keskitytkö oikeisiin asioihin? Jos jokin vie sinua kauemmaksi Herrastasi, onko se todella sen arvoista? Ehkä olisi uudelleen arvioinnin paikka?

Olen varma, että Jeesus joutuu kysymään minulta vielä monet kerrat saman kysymyksen kuin apostoleiltakin: ”Etkö sinä vieläkään käsitä?” On kuitenkin lohdullista tietää, ettei hän koskaan kysy sitä minulta viimeistä kertaa. Olen sitten uskossani kuinka toivoton tapaus tahansa, Jeesus ei luovuta, vaan hänen kärsivällisyytensä riittää.

Hän opettaa minut luottamaan, luovuttamaan enemmän hänen kantaakseen, jotta voin edelleen keskittyä entistä enemmän kaikkein oleellisimpaan – siis häneen. Ja ehkä jonain päivänä – tässä tai tulevassa ajassa – saan iloita siitä, että olen oppinut kulkemaan hänen tahdossaan ilman, että jatkuvasti horjuisin kahtaalle.

Rakas Jeesus,
tahdon enemmän sinua,
auta siinä sinä minua.

Pohdittavaa

Millaisissa tilanteissa minä ’horjun’?
Enkö minä vieläkään käsitä?