Teksti on Apostolien teoista. Siinä Paavali puhuu ”tuntemattomasta jumalasta”, joka onkin Jumala, jonka hän henkilökohtaisesti tuntee.

Paavali ei puhu ulkokohtaisesti Jumalasta, jonka olisi vain löytänyt juutalaisten kirjoituksista, vaan hän puhuu Jumalasta, joka asuu omiensa keskellä ja heidän sydämissään.

Kuulostaa siltä kuin Paavali puhuisi Jumalasta, joka seisoo siinä hänen vierellään. Huomaa tämä, kun kohta luemme puheen. Teksti on Paavalin kuuluisa puhe, jossa hän puhuu ateenalaisille.

Se kuulostaa monin tavoin erilaiselta kuin muut hänen puheensa. Se kuulostaa hävyttömän erilaiselta kuin useat kirjoitukset hänen kirjeessään. Tältä se kuulostaa, mutta mikä on mielenkiintoisinta, on se, että kun tuon puheen kuuntelet ja sisäistät, niin huomaat, että hän puhuu samasta Jumalasta kuin kaikissa muissakin puheissa. Hänen tapansa puhua ja käyttää sitaatteja ovat vain täysin toiset.

Keskityn pitkästä tekstistä varsin pieneen osaan; sen teen oikeastaan tämän Paavalin puheessaan esittämän mallin innoittamana.

Luetaan teksti tähän alkuun ja avaan sen jälkeen vähän taustaa, minkä jälkeen keskityn muutamaan pieneen kohtaan siitä, mitkä minulle tästä tänään erityisesti nousivat.

”Paavali astui keskelle Areiopagia ja alkoi puhua:
”Ateenalaiset! Kaikesta näkee, että te tarkoin pidätte huolta jumalien palvonnasta. Kun kiertelin kaupungilla ja katselin teidän pyhiä paikkojanne, löysin sellaisenkin alttarin, jossa oli kirjoitus: ’Tuntemattomalle jumalalle.’ Juuri sitä, mitä te tuntemattanne palvotte, minä teille julistan. ”Jumala, joka on luonut maailman ja kaiken, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Häntä ei myöskään palvella ihmiskäsin, ikään kuin hän tarvitsisi jotakin – itse hän antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun. Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet. ”Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Ovathan muutamat teidän runoilijannekin sanoneet: ’Me olemme myös hänen sukuaan.’ Koska me siis olemme Jumalan sukua, meidän ei pidä luulla, että jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi, kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus. ”Tällaista tietämättömyyttä Jumala on pitkään sietänyt, mutta nyt sen aika on ohi: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen. Hän on näet määrännyt päivän, jona hän oikeudenmukaisesti tuomitsee koko maailman, ja tuomarina on oleva mies, jonka hän on siihen tehtävään asettanut. Siitä hän on antanut kaikille takeet herättämällä hänet kuolleista.”” (Ap. t. 17:22-31)

Paavali osasi puhua evankeliumin aina kohderyhmän huomioiden ja niin teki nytkin. Se on myös syy siihen, miksi tämä puhe kuulostaa niin erilaiselta, vaikka Paavali selvästi puhuu samasta Jumalasta kuin kirjeissäkin. Hän ei puhu kirjojen Jumalasta, vaan Jumalasta, joka ei mahdu kirjoihin, vaikka hänestä on kirjoitettu varsin paljon.

Taustaa

He veivät Paavalin Areiopagille (suomeksi ”Areksen kukkula”; Ares oli kreikkalainen vastine roomalaisten Marsille, joka oli ukkosen ja sodan jumala) opetusta valvovan tuomioistuimen kuultavaksi (Ap. t. 17:19-21). Tuomioistuimen tehtävä oli arvioida uusien uskontojen ja ulkomaisten jumalien palvontaan liittyvät opit ja tavat, että ne eivät rikkoneet yleisiä määräyksiä.

Paavalille tämä oli tilaisuus julistaa evankeliumia korkea-arvoiselle kuulijakunnalle, älymystölle, joka oli pakostakin kiinnostunut hänen puheestaan. Paavalin puheesta (Ap. t. 17:22-31) voi poimia monia mielenkiintoisia yksityiskohtia, mutta tässä yhteydessä riittäköön mainita, että Paavalin puhe on loistava taidonnäyte hänen puhetekniikastaan ja kyvystä sovittaa puheensa kuulijoiden mukaan. Ja sen hän tekee tinkimättä piiruakaan siitä totuudesta, jonka hän oli oppinut tuntemaan Jumalasta.

Jos vertaa puhetta hänen aikaisemmin juutalaisille pitämiin puheisiin, huomaa tämän olevan perusteilta ja rakenteelta poikkeava; sama evankeliumi, mutta kreikkalaiselle oratorioon tottuneelle kuulijalle sopivaan muotoon puettuna. Paavali ei esimerkiksi siteeraa Vanhaa testamenttia, vaan käyttää vertailukohtana kuulijoiden uskonkäsitystä (Ap. t. 17:23) ja kaunokirjallisuutta (Ap. t. 17:28).

Paavali soveltaa alttarin piirtokirjoituksen sanoja ”Tuntemattomalle jumalalle” omaan tarkoitukseensa. Alttarikiven oli pystyttänyt henkilö, joka kyseisessä paikassa oli kokenut jotain merkittävää ja kiittämisen arvoista. Kyseessä saattoi olla ateenalainen, joka ei osannut sanoa helleenijumalien laajasta kirjosta, kenelle heistä hän oli kiitollinen. Paavali sen sijaan tiesi, kuka on Jumala, joka on kiitoksen arvoinen.

Paavali ei kainostellut myöskään siteerata kuulijoidensa tuntemia auktoriteetteja; tässä tapauksessa 200-luvulla eKr. elänyttä Aratosta, jonka sanat ”sillä me olemme myös hänen sukuansa” sopivat Paavalin omaan argumenttiin. Vaatii rohkeutta siteerata, ei vain profaania kirjallisuutta, vaan jopa toisen uskonnon tapoja osoittaakseen kuulijoille Kristus-tien ylivertaisuuden.

Toisaalta emme aina huomaa, että Paavali teki sama myös silloin, kun tulkitsi Vanhan testamentin tekstejä kirjeissään. Meille ne puhuvat luonnostaan siitä uskonkäsityksestä, minkä jaamme juutalaisten kanssa, mutta tosiasia on, että Paavalin tulkinnat olivat monesti juutalaisen uskontulkinnan vastaisia. Ehkä tästä kreikkalaiseen uskoon viittaavasta puheesta meidän onkin tämä helpommin tavoitettavissa, koska pidämme heidän uskoaan ’enemmän’ pakanuutena kuin vaikkapa farisealaista tai saddukealaista uskonkäsitystä.

Paavalin puhe on taidonosoitus periaatteesta olla juutalaiselle juutalainen ja kreikkalaiselle kreikkalainen (1. Kor. 9:20). Paavalin saarnan tulos oli odotettu; monet pilkkasivat, mutta muutamat kiinnostuivat evankeliumista ja hakeutuivat Paavalin puheille (Ap. t. 17:34). Näinhän kävi tyypillisesti synagogassakin.

Paavalin puhe Jumalasta, jonka hän tunsi

Kuule vielä uudelleen, mitä Paavali sanoi puheen alussa:

”Ateenalaiset! Kaikesta näkee, että te tarkoin pidätte huolta jumalien palvonnasta. Kun kiertelin kaupungilla ja katselin teidän pyhiä paikkojanne, löysin sellaisenkin alttarin, jossa oli kirjoitus: ’Tuntemattomalle jumalalle.’ Juuri sitä, mitä te tuntemattanne palvotte, minä teille julistan.” (Ap. t. 17:22-23)

Paavali puhui Jumalasta käyttäen ilmausta ”Tuntemattomalle jumalalle”. Tässä piilee melkoinen paradoksi. Nimittäin Paavali ei koskaan saarnannut, kirjoittanut eikä opettanut tuntemattomasta jumalasta. Tarkoitan tällä itselleen tuntematonta jumalaa.

Paavali puhui aina Jumalasta, jonka hän tunsi henkilökohtaisesti. Ja koska hän tunsi Jumalansa hyvin henkilökohtaisesti, hän kykeni näkemään hänet paitsi juutalaisissa kirjoituksissa; myös siellä täällä muita tekstejä. Kirjoitukset vahvistivat hänelle, sen minkä hän oli oppinut tuntemaan Jumalasta kokemuksen kautta.

Tässä puheessa huomaamme sen erityisen hyvin, koska hän ei lainannut meille tuttuja juutalaisia lähteitä, vaan löysi Jumalan kuvan jopa täysin profaanista runoudesta ja Ateenan jumalten suuresta joukosta. Tämähän on pöyristyttävä ajatus, että saarnamies käyttää tuollaisia lähteitä! Muistan nuorena pappina kerran tehneen vähän saman suuntaisesti ja kyllä sen jälkeen sain kylmää kyytiä oman aikani ’fariseuksilta’ kirjauskonnon suurkuluttajilta. Samaa varmasti koki Paavali. Useimmin häntä näet kivittivät juutalaisen uskon edustajat kuin ne muut.

Entä miten on mahdollista, että Paavali saattoi taiten käyttää jopa profaaneja esimerkkejä? Se on mahdollista vain siten, että Paavalilla oli henkilökohtainen suhde Kristukseen, Jumalaan, hänen Pyhään Henkeensä. Hän saattoi puhua tästä Jumalasta lähes mitä kirjaa tai tarinaa käyttäen, koska hän tiesi ja tunsi, kenestä puhui. Hän ei puhunut vain ’tuntemattomasta’ kirjojen jumalasta, vaan hän puhui Jumalasta, joka on läsnä hänen siinä puhuessa ja vaikutti hänen sydämessään. Tämä on se Jumala, jos Paavali puhui. Kutsukaamme häntä nimellä elävä Jumala – Herra Jeesus.

Kuvittele Paavali seisomassa vieraiden jumalten pyhäkössä lainaamassa vieraiden jumalten tekstejä. Mutta kun hän tiesi ja tunsi oman Jumalansa ja ehkä jopa katseli vieressään Jumalaa, hän saattoi kertoa hänestä vaivatta juuri niitä lähteitä siteeraten, joita kuulijata tunsivat entuudestaan.

Hän saattoi poimia teksteistä, jotka kertoivat jumalista, vain ne osat, jotka hän tiesi todeksi ja jättää pois kaiken sen, mikä oli hölynpölyä. Ja miten saattoi tehdä niin? Vain siten, että hän todella tunsi Jumalan ja puhui henkilökohtaisesti ”tuntemastaan Jumalasta” käyttäen sanoja ja esimerkkejä, jotka toiset olivat kirjoittaneet ”tuntemattomalle jumalalle”.

Tähän meidätkin on kutsuttu

Uskallanko minä puhua Jumalasta, jonka tunnen selkokielellä ja yhtä vapaasti kuin Paavali? Uskallanko puhua siitä sellaisin sanankääntein, että muutkin ymmärtävät? Jos en tunne Jumalaa, minun on pakko pysyä tiukasti sanoissa, jotka olen oppinut tietämään, että ne ovat turvallisia ja totuudellisia.

Mutta kun olen niiden kautta kerran tullut tuntemaan tämän minullekin aikaisemmin ”tuntemattoman jumalan”, niin hän on alkanut elämään ja tullut minulle henkilökohtaisesti eläväksi ja tunnetuksi. Nyt voin puhua hänestä kuin ystävästä, jonka tunnen. Voin verrata häntä johonkin muuhun, koska tiedän ketä vertaan ja tunnen hänet.

Tämä on tekstimme ’pihvi’. Ja nyt jatkan kertomalla Paavalin tapaan jotain siitä Jumalasta, jonka minäkin olen oppinut tuntemaan Paavalin tavoin. Ehkä minäkin voin käyttää kieltä, joka ei ole kanonisoitua, mutta silti totta.

Minun puheeni Jumalasta, jonka tunnen

Tahdon puhua Jumalasta, joka asuu koko ajan luonani ja täyttää elämäni jokaisen hetken ja kohdan. Aihe on minulle rakas siksi, että minulle ei tyhjää tilaa ole ilman Jumalaa. Missä on tilaa, sen Jumala kyllä täyttää, kunhan vain luovutan sen hänen käyttöönsä.

Teen niin kuin Paavali. Kerron Jumalasta, jonka olen henkilökohtaisesti oppinut tuntemaan ja joka henkilökohtaisesti on tässä läsnä. Minun on helppo kertoa, koska voin aina katsahtaa häneen ja tarkistaa, että olihan asia näin.

Jos vaikka kerron, että minun Jeesuksellani on lempeät silmät, voin aina ottaa ja tarkistaa asian ja todeta, että nehän ovatkin paljon lempeämmät, mitä muistin.

Kerron lainaten samaa runoa, jota Paavalikin tekstistään lainasi:

Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Ovathan muutamat teidän runoilijannekin sanoneet: ’Me olemme myös hänen sukuaan.’” (Ap. t. 17:27b-28)

Todistan Jumalasta, joka on aina läsnä eikä ole koskaan kaukana yhdestäkään meistä. Hän on suurempi kuin se, mitä näen ja siksi hän onkin ’taustalla’. Hän ei mahdu näkyvään edustaan, joten hän täyttää kaiken muun tilan.

Länsimaisessa kulttuurissa meillä on jonkinlainen pakkomielle suosia mieluummin täyttä kuin tyhjää. Mitä enemmän halkoja on vajassa, sen parempi. Vaan jos on vaja halkoja pullollaan, ei sinne mahdu enää sadetta pitämään. On tyhjälläkin arvoa.

Tai mitä enemmän tekstiä on paperilla, sitä enemmän siinä on sanottavaa – informaatiota. Tuntuu tuhlaukselta, jos sivulla on vain yksi sana. Vaan sanojen paljousko niiden arvon määrää? Tuskin.

Ehkä paperi on täynnä ”liirum laarumia”, jonka lukeminen vain kuluttaa aikaa. Mikä on arvo kahdella sanalla, kun paperiin on käsin kirjoitettu ”rakastan sinua”? Eikö ”rakastan sinua” ole enemmän, kuin varautunut ”rakastan sinua, jos…” tai syyhyn katsova ”rakastan sinua, koska…” Tyhjällä on arvoa.

Jotenkin ajattelemme, että mikä kuvassa on nostettu eteen, se on tärkeää, se on kaikki. Oletko koskaan tehnyt esitysgrafiikkaa tai koostanut kuvaa päällekkäisistä elementeistä? Jos olet, niin tiedät, että noissa ohjelmissa on ”Bring to front” (tuo eteen) ja ”Send to back” (lähetä taakse) toiminnot. Niillä, kun kikkailee, oppii arvostamaan myös sopivaa taustaa. Keltainen suorakulmio asetettuna kauniin piirretyn ruusun päälle peittää sen alleen. Mutta kun sen ”lähettää taakse”, se tuokin esiin edustalle nousseen ruusun kauneuden.

Tilan antaja ja Luoja

Tyhjästä tilasta on tullut negatiivinen käsite, vaikka tuo tyhjä on sitä, mitä moni elämäänsä kaipaa. Ei tyhjä ole tarpeeton eikä tyhjä ole turha. Tyhjässä on tila hengittää ja tyhjässä elää mahdollisuus luovuudelle. Voit harjoitella tyhjän näkemistä vaikkapa aamuisin. Juot sitten aamulla kahvia, teetä, mehua tai vettä, tyhjä tila on elinehto aamuhetken onnistumiselle. Tee testi.

Ota aamulla se tuttu muki tai lasi käteesi ja ihaile kerrankin sen tyhjää tilaa. Ei vain ääriä, vaan tyhjää tilaa reunojen keskellä. Näe kuinka se täyttyy ja antaa tilaa nesteelle, jota sinne kaadat. Seuraavaksi voit ihmetellä, miten tyhjä jälleen lisääntyy, kun siemailet juomaa. Huomaatko tyhjän arvon?

Jos esimerkki tuntuu tyhmältä, voit testata sen mielekkyyttä, vaikkapa kääntämällä mukin ylösalaisin ja kaatamalla sitten juomasi siihen. Tai ehkä voit kokeilla kaataa juomaa jo valmiiksi täyteen astiaan. Eikö tyhjällä ollutkin melkoinen arvo?

Japanilaisessa kulttuurissa ja kielessä sanalla ’ma’ viitataan erilaisiin ’negatiivisiin tiloihin’. Negatiivinen tila ei tarkoita huonoa. Se tarkoittaa tyhjää tilaa, myös taustaa, joka tuo esiin kuvataiteessa siveltimen piirrot.

’Ma’ viittaa esimerkiksi tyhjään tilaan maalauksessa, joka antaa tilan taiteilijan luovuudelle. Samoin se viittaa avoimeen tilaan rakennuksessa – tila ihmisen elää. Edelleen ’ma’ tai ’maai’ kuvaa tilaa taistelijoiden välissä, kun puhutaan kamppailulajeista. Siinä tyhjä on mitä merkityksellisin elementti.

Ja sama koskee musiikkia. Siellä ’ma’ asustaa nuottien välissä. Harjaantunut korva kykenee kuulemaan hiljaisuuden nuottien välissä ja äänen ’ympärillä’. Ilman hiljaista ja tyhjää nuotti ei soi niin kuin se on tarkoitettu.

Entä mikä tekee ’ma’ -käsitteestä poikkeuksellisen länsimaiselle ihmiselle? Sen suhtautuminen taustaan tai tyhjään. Tunnistamme toki tyhjän tai taustan, mutta emme näe ja tunne sen merkitystä kuin ’ma’. Se on merkittävyydeltään aivan muuta kuin tyhjä – sen tehtävä on antaa loisto edustalle. Se tuo esiin esineet ja muodot. Toisin sanoen ilman taustaa ne eivät olisi olemassa. Se mitä emme aisti, näe tai vain huomaa, saattaa olla kaikkein merkittävin asia kokonaisuudessa.

Sama koskee Jumalaa. Hän ei ole statisti, mutta ei hän ole pieni siveltimen piirtokaan. Hän ei jää taustalle, vaan hänen tekonsa ovat niin suuret, että ne eivät mahdu edustaan. Kun hän toimii, se on jotain niin suurta, että me emme kykene näkemään. Hän tarvitsee koko taustan ja koko sen tyhjän tilan, että se, mitä hän luo voi tulla siitä esiin ja nousta siihen edustalle, jonka mekin kykenemme näkemään.

Me kuvittelemme näkevämme kaiken, mutta todellisuudessa näemme usein vain pienen siveltimen piirron, joka ei ole juuri mitään siitä maalauksesta, jota Herra on tehnyt.

Jumala on tämän ihmiselämän ’ma’. Hän tuo esiin elämämme piirroksesta juuri ne yksityiskohdat, jotka kirkastavat hänen nimeään. Kyllä. Se on jotain saman suuntaista, mitä Paavali puhui Areiopagilla:

”Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme.” (Ap. t. 17:27b-28)

Mitä ikinä on tai on olematta, Jumala on se tila, johon se piirtyy ja kuka sen piirtää.’

Jääkö Jumalan Pyhä Henki ajatuksissamme jonnekin taustalle, kun minua niin kiinnostaa nämä edustan asiat? Minä näpertelen luodun kanssa, kun Luoja on läsnä jatkuvasti elämäni taustalla mahdollistaen sen, mitä minä kutsun elämäksi.

Ymmärränkö Jumalan Hengen läsnäolon elämässäni juurikin hiljaisena tilana ja taustana, joka tuo kaiken hyvän esiin elämässämme?

Hän ei ole ’tausta’ eikä ’tyhjä’ siinä merkityksessä, miten me nuo sanat tyypillisesti arvotamme. Hän on luova tila ’nuottien välissä’, joka saa elämämme nuotit soimaan oikeissa väreissä. Ilman häntä ja hänen läsnäoloaan ei ole mitään. Hän antaa elämäni ’piirrokselle’ arvon.

Jos elämäni piirtyisi viivaksi paperille, niin Jumalan Pyhä Henki olisi tuo paperi, jolle elämäni taideteos piirtyy. Hänessä elämäni piirros saa arvon ja hänen kauttaan siitä tulee näkyviin se kauneus, mitä elämästäni tähän aikaan jää. Vain Jumalan läsnäolo kirkastaa ihmiselämän – mikään muu ’tausta’ ei anna teokselle samaa arvoa ja sisältöä.

Sama haaste tänään

Kun kerroin sinulle tähän tapaan kertomuksen Jumalastani; yhdestä hänen ominaisuudestaan, tein saman, mitä Paavali teki puhuessaan Ateenalaisille:

”Ateenalaiset! Kaikesta näkee, että te tarkoin pidätte huolta jumalien palvonnasta. Kun kiertelin kaupungilla ja katselin teidän pyhiä paikkojanne, löysin sellaisenkin alttarin, jossa oli kirjoitus: ’Tuntemattomalle jumalalle.’ Juuri sitä, mitä te tuntemattanne palvotte, minä teille julistan.” (Ap. t. 17:22-23)

En puhunut ”tuntemattomasta jumalasta”, vaan Jumalasta, jonka minä tunnen. En puhunut hänestä tutuin fraasein ja sanankääntein, vaan puhuin hänestä tavalla, joka oli erilainen. Silti minä puhuin samasta Jumalasta – Jeesuksesta Kristuksesta, sinun ja minun Herrasta.

Meidän Jumalamme tekee itsensä tiettäväksi ja tunnetuksi varsin henkilökohtaisella tasolla. Ja kun opit tuntemaan hänet Hengestä henkeen, sinäkin voit puhua hänestä mitä tahansa esimerkkiä tai kirjaa käyttäen. Näin vain silloin, kun tunnet hänet, kenestä puhut. Jos olet oppinut tuntemaan Jumalan rakkauden, voit lukea rakkausrunon ja kertoa hänestä sen kautta.

Ja sitten vain kerrot omanlaisesi tarinan. Tämä on Jumala, joka ei mahdu edustalle, koska hän on aina läsnä ja sinä tunnet hänet.