Pidän tarinoista ja kertomuksista. Usein puen omat ajatukseni nekin kertomuksen muotoon, kun tahdon välittää ne toisille. Poikkeus vahvistakoon säännön. Tällä kertaa toimin toisinpäin.

En kerro sinulle tarinaa, vaan pyydän sinut astumaan omaan tarinaasi. Tarkoitan mielikuvaa tai kertomusta, mikä sinulle nyt ensimmäisenä nousee mieleesi, kun kohta annan sinulle otsikon.

Ole vapaa ajatuksissasi, koska seuraavassa lyhyessä mielikuvaharjoitteessa et voi tehdä mitään väärää. Kohtaat vain joukko ajatuksia ja se riittää – ja niitähän ihmismielen taivaalla riittää yleensä ihan käskemättä.

Ja nyt on tuon tehtävän vuoro. Varataan aikaa noin kaksi minuuttia. Uskon, että sinulla riittää tähän sen verran aikaa. Kaksi minuuttia kuluu usein ihan huomaamatta somen tai uutisten viemänä, joten eiköhän tuo kaksi minuuttia riitä tähänkin.

Otsikko ajatusmatkalle on Johanneksen evankeliumin alkujakeissa. Se kuuluu näin:

” Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme.” (Joh. 1:14)

Kuten tiedät, tämä sana oli Kristus. Joten nyt pyydän sinua yksinkertaisesti ajattelemaan ihan mitä vain evankeliumien kertomuksia, joissa Jeesus on mukana. Anna ajatustesi kuljettaa sinut johonkin kertomukseen tai vaikka useampaan, jos mieli on oikein virkeä. Kun pohdit kertomusta, niin katso Kristusta ja tarkkaile, mitä hän siinä tekee, sanoo, jne. ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme” – ja näin tapahtui sinunkin kertomuksessasi. Kaksi minuuttia alkaa nyt.

. . .

”Me saimme katsella…”

Pidä kertomus vielä hetki mielessäsi. Luen edellisen jakeen nyt kokonaan:

”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh. 1:14)

Katsella juuri hetki sitten Herran kirkkautta siinä kertomuksessa, joka mieleesi nousi. Uskallan sanoa näin, vaikka en tiedä kertomusta, mitä ajattelit. Väitän kuitenkin, että jos vain näemme Jeesuksen oikein, näemme hänet aina siinä kirkkaudessa, mikä hänellä oli, on ja tulee olemaan. Hän ei ponnistele kirkkautta esiin, vaan kirkkaus on osa hänen luontoaan. Se asuu hänessä ja tulee hänestä esiin luonnostaan.

Toki joskus voi käydä niinkin, että omassa elämässämme on esimerkiksi niin paljon jotain muuta, että emme vain kykene näkemään sen kaiken muun takaa Kristuksen kirkkautta.

Ja pohdintasi jälkeen käytä vielä pieni hetki miettiäksesi, mitä Jeesus teki tai sanoi siinä sellaista, joka tuntui erityiseltä tai vieraalta meidän aikaamme verrattuna. Näkyikö tuossa kertomuksessa jotenkin tämä mainittu ”armo ja totuus”?

Herran kyky tuoda esiin armo ja totuus samalla tarjottimella on monesti evankeliumeissa se seikka, mikä saa hänen tekonsa näyttämään ja sanansa kuulostamaan ihmeellisiltä. Jeesus tekee ja puhuu ’arkisia asioita’, mutta silti niissä on aina jotain uudella tavalla ’vierasta’. Se on se, kun hän ottaa mukaan samalle lautaselle armon ja totuuden. Hän ei erota niitä toistaan, vaan ne tarjoillaan aina yhdessä. Aivan kuin koulussa opetettiin, että samalle lautaselle kuuluu ottaa mukaan vihreää ja juureksia.

Me ajalliset ihmiset sen sijaan usein tarjoamme armon ja totuuden eri lautasilta, mutta Kristus piti ne aina yhdessä. Meillä on omat lautaset armolle ja omat totuudelle. Ja kun ne tarjoillaan erikseen, kummastakin jää vajaa maku.

Armoa ja/tai totuutta

Tähän sanapariin haluan tänään keskittyä: ”armoa ja totuutta”. Olen monesti lainannut tätä lausetta, uskon siihen, lasken sen varaan elämäni ja olen opettanut siitä. Olen puhunut monin kääntein siitä, että Jeesus oli ”täynnä armoa ja totuutta”, vaikka ehkä en ole osannut yhdistää sitä juuri näihin sanoihin.

Mainittu ”armon ja totuuden” sanaliitto resonoi minussa. On vain niin, että varsin usein me ihmiset olemme vain täynnä itseämme, täynnä hölynpölyä, käsivarsia myöten täynnä työtä, ideoita tai sitä ja tätä siellä täällä. Olemme täynnä omaa totuuttamme ja omaa valikoivaa armoamme.

Ja mikä ikävintä, emme osaa tarjoilla niitä yhdessä: ”armoa ja totuutta”. Valitettavan usein Jeesuksen esimerkin vastaisesti me puolestaan noudatamme ”armoa tai totuutta” -periaatetta. Mutta mitä sanotaan Jeesuksesta? Hän oli täynnä ”armoa ja totuutta”. Hänen lautasellaan oli tilaa kummallekin samaan aikaan. Missä Jeesus julisti totuuden, siellä armo oli läsnä. Ja missä hän puhui armon sanoja, totuus asui sielläkin. Yksinkertaista, eikö?

Josmeidän on määrä kasvaa Kristuksen kaltaisiksi, luulisi ”armon ja totuuden” yhdistelmän sydämessä olevan elinikäinen kasvuhaasteemme. Mutta kuten sanottu, yleensä me ihmiset erotamme ”armon ja totuuden” toisistaan emmekä kuljeta niitä yhdessä käsi kädessä niin kuin Jeesus teki.

Totuus ilman armoa on uskonnollisuutta. Ja armo ilman totuutta johtaa harhaan. Mutta ”armo ja totuus” yhdessä ovat kaunis, kunnioitusta herättävä ja jumalallinen sanaliitto. Siinä on totuudella tila toimia, koska armo luo sille puitteet kasvaa. Ja sama toimii myös toisin päin.

Katson sitten mitä tahansa kohtausta Jeesuksen elämässä, näen miten tämä periaate toimi. Jeesus ei tinkinyt totuudesta, mutta ei jättänyt ketään armon ulkopuolelle.

Meidän maailmamme on rakentunut ”armoa tai totuutta” periaatteelle, mutta Jeesuksen julistama Taivasten valtakunta on täynnä ”armoa ja totuutta”. Jos näin ei olisi, ei siellä asuisi muita kuin Herra itse ja hänen enkelinsä.

”Armoa tai totuutta” -valtakuntaan me emme pääsisi kukaan sisälle edes Jumalan suosiollisella avustuksella. Meidän elämäksi onkin se, että Jumalan valtakunta rakentuu ”armoa ja totuutta” -periaatteelle.

Omaan elämään

Miten ”armoa ja totuutta” -periaate muuttaa suhtautumistani oman elämäni kiemuroihin? Eikö se tarkoita sitä, ettäkanssakäyminen – ystävien, tuntemattomien, perheen, seurakunnan, kaupan myyjän, jopa vastustajan tai kiusaajan kanssa – pitäisi olla samaan aikaan juurtunut totuuteen ja olla silti armon henkeyttämä? Mitä se onkaan, kun totuudesta tinkimättä armo saa astua esiin?

Ja miten tuo periaate muuttaa suhtautumistani itseeni? Kun epäonnistun, mokaan, puhun harkitsematta, olen kärsimätön, jne. Totuus minussa tunnustaa sen todeksi selittelemättä, koska se on totta. Samaan aikaan minussa silti asuu armo. Ja tuo armo on sitä, että annanitselleni anteeksi, osaan olla jopa lempeä itseäni kohtaan kuin näkisin itseni Jeesuksen silmin.

En osaa tätä sinulle kunnolla selittää. Tunnustan sen, koska se on totuus. Samaan aikaan armahdan itseäni. En jää kiinni osaamattomuuteeni, vaan armo riittää. Jumalan Henki täydentäköön sen, mitä minä en osannut sanoa.

En siis jää elämään totuuden syyttävän sormen eteen, vaan annan armon syleillä minut ehyeksi jälleen.

Näin kulkevat yhdessä ”armo ja totuus” toisiaan koskaan hylkäämättä. Se on ikuinen Taivasten valtakunnan sanaliitto. Minkä Jumala on tehnyt yhdeksi, sitä älköön ihminen erottako.