On kulunut jo viikkoja – tai siis pian jo muutama kuukausi siitä, kun aloitin lepokauden vuoden viimeisen koitoksen ja seuraavan vuoden tavoitteeseen treenaamisen välissä.  Lepokausi on siitä vaikea, että välillä on vaikea motivoida itseään lähteämään ulos, kun odotettavissa ei olekaan ’oikea’ harjoitus, vaan pelkkää juoksentelua omaksi iloksi.

Paasto on sekin tehnyt juoksemisesta vähän takkuavaa, vaikka olenkin vain ’mielihalu’ paastolla eli paastoan leivästä, myslistä, muroista ja sen sellaisesta, mitä mieluusti napostolen illalla. No, olenpahan oppinut syömään taas hedelmiä ja perusruokaa.

Vaihtelun vuoksi olen muuttanut harjoitteluni vauhtipohjaisesta sykepohjaiseksi. Nyt, kun juoksen lähis yksinomaan alhaisilla sykkeillä, on jännää katsoa sitten vasta harjoituksen jälkeen, että millaisiin vauhteihin sykerajat aina minäkin päivänä riittivät. Ongelmalliseksi tuon tekee treenin alkaessa se, että minulla päivän menojen aiheuttama stressi vaikuttaa melkoisesti sykkeeseen.

Juoksumäärät ovat laskeneet hienoisesti lepokaudella – en juokse juuri yli 20 km matkoja ja viikkokilometrit jäävät nekin 80 km kieppeille. Intensiteetin laskemisen ja sykepohjaisen treenin opettelemisen lisäksi olen sitten opetellut polkujuoksutekniikkaa. Se on mukavaa hommaa ja virkistävää juosta kivikoissa, juurakoissa, nousta jyrkkiä mäkiä ja laskea sellaisia alaspäin.

Maasto- tai polkujuoksussa vaikein oppitunti on ollut opetella myös kävelemään. Tämä taito lienee parasta opetella myös tasaisella – ainakin 66.666 km juoksun perusteella, mikäli aikoo ’kunnialla’ seuraavasta haasteesta selvitä. No ohessa on pari ohjetta yhdeltä ultrajuoksun gurulta.

“If I figure out that walking is just as fast as running, then it’s pointless not to walk.” (Max King)

“If it hurts to walk and it hurts to run, then run!” (Max King)

Näitä olen yrittänyt metsälenkeillä noudattaa; se on vain yllättävän kova läksy saada menemään korvien väliin niin, ettei kävelyosuutta lue mielessään luovuttamiseksi, vaan ymmärtää kyseessä olevan järjen valinta.