Seuraava psalmin tekstin alku kuulostaanee tutulta. On mahdollista, että psalmi 40 on sinulle jo entuudestaan tuttu, mutta ehkäpä olet lukenut tekstin Heprealaiskirjeestä, jossa sen kirjoittaja siteeraa psalmia (Hepr. 10:5-10).

”Teurasuhria ja ruokauhria sinä et halua, polttouhria ja syntiuhria sinä et pyydä, mutta sinä teit minulle kuulevat korvat. Siksi minä sanoin: ’Nyt olen tullut, Herra. Kirjaan on kirjoitettu, mitä minun pitää tehdä. Jumalani, minä täytän mielelläni tahtosi, sinun lakisi on minun sydämessäni.’ Minä julistan sinun vanhurskauttasi temppeliin kokoontuneelle kansalle, en lakkaa siitä puhumasta. Herra, sinä tiedät sen! Minä en ole pitänyt vanhurskauttasi omana tietonani, olen puhunut sinun uskollisuudestasi ja pelastusteoistasi. En ole salannut juhlakansalta, kuinka hyvä ja uskollinen sinä olet ollut.” (Ps. 40:6-10)

Monet Vanhan testamentin tekstit ovat meille tuttuja samalla tavalla jonkin Uuden testamentin tekstin välityksellä. Monesti on hedelmällistä lukea kyseinen sitaatti kahteen kertaan kummastakin testamentista. Vanhan testamentin teksti toimii sellaisenaan omassa viitekehyksessään, mutta Uuden testamentin sitaatti valaisee tekstiä yleensä toisesta näkökulmasta.

Näin on siteeratun psalmin tekstin kohdallakin. Alkuperäinen kirjoittaja Daavid tuskin on ollut tietoinen psalminsa toisen säkeistön profeetallisesta täydellisyyteen viittaavasta merkityksestä, jota kyseinen säe kantaa Heprealaiskirjeen kirjoittajan sovellettua sitä Kristuksen uhrikuolemaan.

Katsotaanpa seuraavaksi, mitä psalmin teksti opettaa meille ensiksi Kristuksen kuuliaisuudesta ja sen jälkeen kuuliaisuudesta uskovan elämässä yleensä.

Kristuksen kuuliaisuuden uhri

Heprealaiskirjeen kirjoittaja soveltaa Daavidin psalmin jakeita (Ps. 40:6-8) Kristukseen osoittaakseen lukijoille, että Kristus on täyttänyt vanhurskauden vaatimuksen olemalla täydellisen kuuliainen Jumalan tahdolle.

Jeesus on meille esimerkki täydellisestä kuuliaisuudesta. Kristuksen kuuliaisuus alkoi taivaissa, kun hän alensi itsensä ja syntyi ihmiseksi elämään ihmisenä ihmisen ehdoilla. Kristuksen koko elämä on kuva täydellisestä kuuliaisuudesta Jumalan tahdolle. Mitä ikinä hän teki, hän täytti Jumalan tahdon. Kristus ei kieltänyt Jumalalta mitään; hän ei epäröinyt tehdä Jumalan tahtoa edes silloin, kun hänelle itselleen olisi ollut mukavampaa valita toisin.

Kristus ei kieltänyt Jumalalta edes omaa elämäänsä, vaan oli valmis luopumaan siitä. Hän antoi itsensä kuolemaan meidän edestämme, mutta myös kuuliaisuudesta Isän Jumalan tahtoa kohtaan. Hän ei alentanut itseään ristin kuolemaan sen tähden, että me – tai hänen aikalaisensa – olivat niin rakastettavia ja ihania, vaan hän teki kaiken omaehtoisesta rakkaudesta ja kuuliaisuudesta Isää Jumalaa kohtaan. Jeesuksen ristin kuolema on täten täydellinen kuva Jumalan rakkaudesta, mutta myös Jumalaa rakastavan kuuliaisuudesta.

Risti on kuva Jumalan rakkaudesta siinä, että Isä Jumala luovutti Poikansa uhrikuolemaan, koska hän rakastaa ihmisiä kiittämättömyydestämme huolimatta. Se on kuva Jumalan rakkaudesta myös siinä, että Jumalan Poika – Jeesus Kristus – valitsi kärsiä syyttömänä meidän tähtemme.

Mutta risti on samalla kuva kuuliaisuudesta. Se on kuva kuuliaisuudesta siinä, mitä Jumalaa rakastava on valmis tekemään, jos se on hänen rakkautensa kohteen tahdon mukaista. Jeesus ei kieltänyt Jumalalta mitään, vaan hän oli täydellisen kuuliainen hänen tahdolleen. Kerta toisensa jälkeen Jeesus muistutti seuraajiaan siitä, että hän oli tekemässä Taivaallisen Isänsä tahtoa.

Kristuksen kuuliaisuus – uhrin perusta

Kristuksessa täten näemme, mitä tarkoittaa täydellinen kuuliaisuus. Heprealaiskirjeen kirjoittaja siteeraa psalmimme sanoja osoittaakseen, että Jumalan Pojan täydellinen kuuliaisuus täytti lain ja uhrien vaatimuksen:

”Teurasuhria ja ruokauhria sinä et halua, polttouhria ja syntiuhria sinä et pyydä, mutta sinä teit minulle kuulevat korvat” (Ps. 40:6)

Kirjeen kirjoittaja tai edes alkuperäinen kirjoittaja Daavid ei vihjaa, etteikö juutalainen temppeliuhrilaki olisi säätänyt psalmissa mainittuja uhreja, tai etteikö Herra olisi pitänyt niitä arvossa ja täten vaatinut niitä uhrattavan. Kyse ei ole uhrien kumoamisesta, vaan siitä, että vaikka uhri oli hyvä, sen kuului väistyä, kun täydellisempi astui sen sijaan. Kuuliaisuus tulee ennen uhria.

Temppeliuhrin tarkoitus oli näet hyvittää ihmisen synti ja virheet, mutta eikö kuuliaisuus ollut jotain jalompaa? Nimittäin jos joku oli täydellisen kuuliainen Herralle, hänessä ei ollut virhettä eikä uhrilla ollut täten häneen vaikutusta. Ja kuten tiedät, Kristus täytti Jumalan vanhurskauden vaateen olemalle kuuliainen! Temppelin uhrilla ei ollut täten Kristukseen vaikutusta, koska Kristuksessa hänen täydellinen kuuliaisuutensa oli täydellisempi vastaus Jumalan pyhyyden vaatimukseen kuin virheiden peittämiseksi säädetty uhri.

Kristuksen täydellinen kuuliaisuus Jumalan tahdolle teki hänen puolestaan annetun uhrin turhaksi. Täten Kristuksen kuuliaisuus täytti uhrin peittämän täydellisyyden vaatimuksen täydellisemmin kuin mikään eläin- tai ruokauhri koskaan. Eli niin kuin heprealaiskirjeen kirjoittaja kirjoittaa:

”Mutta sitten hän sanoo: ’Tässä olen. Olen tullut täyttämään sinun tahtosi.’ Hän siis kumoaa nuo määräykset asettaakseen niiden tilalle Jumalan tahdon. Tämän tahdon mukaisesti meidät on pyhitetty ainutkertaisella uhrilla, kun Jeesus Kristus uhrasi oman ruumiinsa.” (Hepr. 10:9-10)

Kristuksen täydellinen kuuliaisuus ja antautuminen kuolemaan syyttömänä syyllisten puolesta oli ihmiskunnan historian ensimmäinen täydellinen uhri. Kristuksen täydellinen kuuliaisuus täytti uhrin vaateen, joten se oli uhri ylitse muiden; kertakaikkinen uhri. Antamalla itsensä kuuliaisesti uhriksi ihmiskunnan edestä Kristus pystytti uhrialttarin, missä on täydellinen syntien anteeksianto.

Varjokuvia Kristuksen kuuliaisuudesta

Niin kuin Heprealaiskirjeen kirjoittaja viittaa aiemmin kirjeessään, Vanhan testamentin uhri on varjokuva Kristuksen kuuliaisuuden uhrista (Hepr. 10:1; Hepr. 8:5). Sanavalintana ’varjo’ tai ’varjokuva’ ei viittaa huonommuuteen tai pimeyteen, vaan varjon ja sen synnyttävän esineen suhteeseen.

Varjokuva syntyy esineestä, johon valo osuu. Varjokuva ei synny ilman varsinaista esinettä, vaan se tarvitsee sen ollakseen itse olemassa. Parhaimmillaankin varjo kuitenkin vain ’heijastaa’ alkuperäisen esineen muotoa olematta itse muuta kuin siluetti siitä. Paraskin varjokuva on täten täysin riippuvainen siitä, mitä se heijastaa ja laadultaan se on vain häilyvä kuva ilman sitä sisältöä, mikä esineellä on.

Vanhan testamentin uhrit ovat varjokuva Kristuksen uhrista. Ne heijastavat sen muotoa kuitenkaan olematta täysin samaa olemusta kuin heijastamansa täydellinen uhri. Ne ovat kelpaavia uhreja, mutta ilman Kristuksen uhria, jota ne heijastavat, ne eivät edes olisi olemassa! Ne eivät olisi olemassa ilman Kristuksen täydellistä uhria, koska ne heijastavat sen muotoa.

Kristus tuli täydelliseksi uhriksi ihmisen edestä. Koska Kristuksen uhri perustuu hänen täydelliseen kuuliaisuuteensa Herran tahdolle, on kuuliaisuus täten oleva myös Vanhan testamentin uhrien täyttymys. Se, että Daavid sanoo kuuliaisuuden täyttävän uhrien tarkoituksen, on täten kirjaimellisen totta Kristuksessa.

Jeesuksen uhri täydellisti Vanha testamentin uhrit ja antoi perustan Uuden testamentin uskolle. Kristuksen uhri on sekä Vanhan testamentin uhrien että Uuden testamentin uskon täyttymys ja perusta. Ja mihin Kristuksen uhrin arvo perustuu? – Hänen täydelliseen kuuliaisuuteensa Isän Jumalan tahdolle. Hän täytti Jumalan tahdon jopa niin, että Daavidin vertaus Jumalan kuuliaisuuden vaateesta uhrin edellä täyttyi kirjaimellisesti hänen persoonassaan:

”Teurasuhria ja ruokauhria sinä et halua, polttouhria ja syntiuhria sinä et pyydä, mutta sinä teit minulle kuulevat korvat.” (Ps. 40:6)

Kristus täytti Jumalan vanhurskauden vaateen, joten hänen sovitustyönsä pesee ihmisen puhtaaksi kaikesta vääryydestä. Se tarkoittaa sitä, ettei ole olemassa mitään niin kauhistuttavaa tekoa tai syntiä Jumalaa vastaan, mitä Jumalan Pojan täydellinen uhri ei sovittaisi. Jeesuksen täydellinen kuuliaisuus riittää sovittamaan jopa täydellisen kurittomuuden. Koet itsesi kuinka syntiseksi tahansa, Kristuksen sovituskuolemassa antama uhri riittää sovittamaan syyllisyytesi Jumalan edessä.

Kuuliaisuuden vaatimus: Daavidin näkökulma

Jos siis Kristus on täyttänyt Jumalan vanhurskauden vaatimuksen täydellisellä kuuliaisuudellaan, tarkoittaako se sitä, että hänen sovitustyönsä perusteella olemme puhtaat? – Kyllä.

Entä tarkoittaako se myös sitä, että Jumala itse asiassa vähät välittää siitä, miten elän, koska Kristus on täyttänyt lain vaatimuksen puolestani? Onko niin ettei elämäni laatu juurikaan kiinnosta Herraa, koska Kristuksen sovitustyö luetaan kuitenkin edukseni? – Tuskin nyt näinkään.

On totta, etteivät teot riitä ihmistä pelastamaan eivätkä ne koskaan ole niin hyviä, että ne täysin miellyttäisivät Herraa. Jokainen pelastuu yksin Jumalan armosta Kristuksen täydellisen kuuliaisuuden uhrin perusteella. Mutta Jumalan tahto ei kuitenkaan liene sekään, että uskovat elävät miten vain heitä itseään huvittaa rikkoen Jumalan tahtoa vastaan. Jos katsomme psalmin tekstiä nyt vuorostaan Daavidin näkökulmasta, huomaamme, että sama teksti, joka toisaalla takaa meille täyden anteeksiannon, kehottaa meitä edelleen etsimään myös Jumalan tahtoa ja kuuliaisuuden tietä.

Daavid kirjoittaa psalmissa inhimillisestä näkökulmasta – todennäköisesti tietämättä sen pelastushistoriallisesta merkityksestä, mitä edellä kävimme läpi. Daavidin psalmi on runomuotoinen rukous, jossa hän pyytää Herraa katsomaan puoleensa, kun hän on ahdistettuna.

Psalmin ensimmäinen säkeistö (Ps. 40:1-5) kertoo Jumalan uskollisuudesta ja hyvyydestä, kun taas siteerattu toinen säkeistö (Ps. 40:6-10) kuvaa kuningas Daavidin omaa uskollisuutta Jumalaa kohtaan. Hän ikään kuin ensin muistuttaa Herraa tämän uskollisuudesta ja sen jälkeen kertoo pyrkimyksestään kuuliaisuuteen. Vasta tämän ’esipuheen’ jälkeen Daavid siirtyy varsinaiseen asiaan ja pyytää Herraa auttamaan sen hetkisessä tilanteessa (Ps. 40:11-17).

Kuuliaisuus tulee ennen uhria

Daavidin suussa psalmin sanat saavat hieman erilaisen merkityksen kuin Heprealaiskirjeessä Kristukseen sovellettuna:

”Teurasuhria ja ruokauhria sinä et halua, polttouhria ja syntiuhria sinä et pyydä, mutta sinä teit minulle kuulevat korvat. Siksi minä sanoin: ’Nyt olen tullut, Herra. Kirjaan on kirjoitettu, mitä minun pitää tehdä. Jumalani, minä täytän mielelläni tahtosi, sinun lakisi on minun sydämessäni.’” (Ps. 40:6-7)

Poltto- ja syntiuhrit olivat uhreja, jotka oli säädetty annettavaksi joko tahallisen tai tahattoman synnin hyvitykseksi. Teuras- ja ruokauhrit puolestaan olivat vapaaehtoisia uhreja, jotka annettiin esimerkiksi kiitokseksi ja ylistykseksi Jumalalle. Kaikkien näiden uhrien tarkoitus oli pitää yhteyttä Jumalaan. Daavid tiesi tämän seikan sekä sen, että Jumala itse oli säätänyt uhrit juutalaisille, joten herää kysymys, miksi Daavid saattoi sanoa, ettei Jumala halunnut näitä uhreja häneltä?

Syynä uskaliaaseen väitteeseen oli se, että Daavid ymmärsi oikein uhrin ja kuuliaisuuden välisen suhteen, josta jo edellä puhuimme. Daavid ei näet sano, että uhrit olisivat arvottomia, vaan hän sanoo Herran arvostavan kuuliaisuuden korkeammalle muodollisesti oikeaa uhria.

Kuuliaisuus ja uhrit kulkivat käsi kädessä – kummallekin on paikkansa. Kuuliaisuus tulee kuitenkin aina ennen uhri, koska 1) ilman täydellistä kuuliaisuutta ei ole uhria ja 2) täydellisen kuuliainen elämä ei tarvitse uhria sovitukseksi.

Vastalause ulkokultaisuudelle

Daavidin aikaan riitti silloinkin ulkokultaisia ihmisiä, jotka mieluusti kokoontuivat temppeliin uhraamaan, mutta muuten elivät vain itseään ajatellen kiertäen Herran lakia ja säädöksiä aina, kun siitä oli heille hyötyä. He olivat kyllä mieluusti uhraamassa ja pyytämässä Herralta siunauksia, mutta kuuliaisuudesta he eivät piitanneet.

Nämä uhrilahjan antajat uskoivat uhrien hyvittävän heidän vääryytensä, mutta he eivät olleet valmiit karttamaan vääryyttä tai etsimään Jumalan tahtoa elämässään. He ikään kuin vastaanottivat armon, mutta hylkäsivät sen antajan. He olivat valmiit kyllä pyytämään anteeksi vääryyttä, mutta eivät tahtoneet tehdä mitään sen eteen, ettei heidän tarvitsisi pyytää anteeksi.

Nämä ihmiset olivat ymmärtäneet Jumalan armon vain puolittain. He ymmärsivät sen anteeksiantavan puolen, mutta eivät suojelevaa puolta. Jumalan tahdon mukainen elämä suojelee ihmistä, ettei hän rikkoisi ja haavoittaisi itseään. Uhrit taas tulivat apuun siinä vaiheessa, kun elämä oli jo rikottu ja etsittiin lääkettä haavoihin. Ihminen, joka halveksii kuuliaisuutta Jumalan tahdolle, ei ole ymmärtänyt uhrin todellista merkitystä.

Sanoessaan, että ”teurasuhria ja ruokauhria sinä et halua, polttouhria ja syntiuhria sinä et pyydä…” Daavid ei sano, että uhrit ovat arvottomia, vaan hän ’muistuttaa’, että Jumalan ensisijainen tahto on, että hänen omansa vaeltaisivat kuuliaisina hänen tahdolleen. Ja kun sitten ihminen tässä epäonnistuu, on hänen edestään annettu uhri, joka pesee hänet puhtaaksi. Ihminen on käytännössä täysin riippuvainen Jumalan armosta, mutta kuitenkin hän on edelleen kutsuttu elämään pyhää elämää parhaan kykynsä mukaan.

Kuuliaisuus tulee ennen uhreja sekä Kristuksen sovitustyössä että käytännön elämässä. Jumalan armo ei ole tekosyy elää vastuuttomasti eikä kutsu ulkokultaiseen elämään.

Kuuliaiset Kristuksessa

Uskovina laitamme kaiken toivomme Kristuksen Jeesuksen uhriin, jossa meillä on koko pelastus. Tiedämme, ettei edes parhainkaan päivämme, ole niin puhdas, että voisimme esittää sen Jumalalle ilman että Kristuksen sovintoveri pesisi sen ensin puhtaaksi.

Kristuksen uhriin luottaminen ei kuitenkaan tee tyhjäksi sitä tosiasiaa, että Herra edelleen arvostaa kuuliaisuuden uhrin edelle myös siinä merkityksessä, että hän tahtoo kuuliaisuutemme, vaikka heikkoutemme tähden armosta pelastummekin.

Kristuksen kuuliaisuus Isän tahtoa kohtaan on myös esikuvallista. Kuuliaisuus tuo siunauksen elämäämme – se on tie laadullisesti parempaan elämään. – Ei ehkä helppoon elämään, mutta parempaan elämään.

Kuuliaisen elämän asenteen halveksiminen on verrattavissa tyhmyyteen. Jos veistät käteesi, voit aina laittaa laastarin tyrehdyttämään veren vuodon, eikö vain? Tietoisuus siitä, että laastari tyrehdyttää veren vuodon ei kuitenkaan pitäisi johtaa siihen, että tästä eteenpäin iloiten veistelet haavoja käteesi kerta toisensa jälkeen vain siksi, että tiedät laastarin auttavan! – Toki vahinko voi tulla uudelleen, mutta etköhän ainakin yritä parhaasi, että haavoja tulisi mahdollisimman harvoin.

Sama analogia pätee uskonelämään. Ei armo oikeuta toistuvaa itsensä rikkomista, vaikka se synnin haavat peittääkin. Jumalan armoa ei ole annettu siksi, että eläisimme itsetuhoisesti ’nauttien’ syntielämästä. – Ei, Jumala on antanut armonsa kutsuakseen meidät pois syntielämästä, vaeltamaan parhaan kykymme mukaan kuuliaisina Kristukselle, joka on antanut meille esimerkin Jumalan tahdon mukaisesta elämästä.

Olemme siis pelastut Kristuksen täydellisen kuuliaisuuden ja sovitustyön perusteella, mutta edelleen Herran kutsu vaeltaa kuuliaisena hänen tahdolleen on voimassa sekin. Kristuksessa olemme pelastetut, mutta Kristuksessa olemme myös kutsutut kuuliaisuuteen.

Olkaamme kuuliaiset Kristuksessa!

”Minä julistan sinun vanhurskauttasi temppeliin kokoontuneelle kansalle, en lakkaa siitä puhumasta. Herra, sinä tiedät sen! Minä en ole pitänyt vanhurskauttasi omana tietonani, olen puhunut sinun uskollisuudestasi ja pelastusteoistasi. En ole salannut juhlakansalta, kuinka hyvä ja uskollinen sinä olet ollut.”

Pohdittavaa

Mitä tarkoittaa, että pelastukseni perustuu yhden kuuliaisuuteen?
Entä tuleeko kuuliaisuus ’ennen uhria’ minun elämässäni?
Mitä on olla kuuliainen Kristuksessa?