Puhekielessä käytämme paljon sanaa ’hetki’. Saatan sanoa ”Odota hetki!”. Se on jonkin aikaa, mutta ei kovin pitkä.

Carpe Diem! (Kuva Faby Green Pixabaystä)

Hetken pituus riippuu siitä, mitä tehdään. Hetki on eri pituinen, jos lääkäri pyytää olemaan hetken hengittämättä tai vastaanottovirkailija kehottaa odottamaan hetken ennen kuin lääkäri kutsuu vastaanotolle.

Toisinaan puhumme hetkistä laatusanoin. On unohtumattomia hetkiä, hyviä ja huonoja hetkiä. Toisaalta asian tapahtuminen voi olla hetkestä kiinni. Ja vielä joku sanoo ”Carpe Diem – tartu hetkeen”.

Jos olemme kirjaimellisia, niin sanakirjan mukaan ’hetki’ tarkoittaa ”lyhyttä aikaa, tuokiota, tovia”. Hetki voi ilmaista myös tiettyä ajankohtaa, kuten aamuhetki, syntymähetki, nykyhetki. Näistä tämä viimeinen – nykyhetki – on filosofisesti hankala käsite. Mikä on nykyhetki? Mikä on tuo hetki, johon ”Carpe Diem” kehottaa tarttumaan?

Nykyhetki

Nykyhetki on se äärettömän kapea raja menneen ja tulevan välissä. Se on vastaava käsite kuin matematiikassa on ääretön tai ajatus siitä, että jokin funktio voi loputtomasti ’lähestyä’ jotain raja-arvoa koskaan sitä saavuttamatta. Kun yrität lähestyä ääretöntä, on matkasi ääretön, koska aina, kun luulet sen saavuttaneesi, se on edelleen yhtä kaukana – riippumatta siitä paljonko olet kulkenut sitä kohti. Sitä ei koskaan voi sitä saavuttaa, koska ääretön ei ole äärellinen – saavutettava.

Nykyhetki on samanlainen. Kun yrität tarttua siihen, se on lipsahtanut jo menneen puolelle. Aina, kun luulet napanneesi kiinni nykyhetkeen – vaikka ajatuksen nopeudella – jää kätesi vain pala mennyttä.

Ja paradoksaalista kyllä, sinä elät aina nykyhetkessä. Et koskaan voi elää menneessä, koska Jumala on luonut sinut nykyisyysolennoksi. Tarttuminen hetkeen on siis mielen illuusio. Voit ’tarttua hetkeen’ ainoastaan olemalla tarttumatta siihen. Annat siis elämän soljua hetkessä ja sinä sen mukana sen sijaan, että yrität vangita sen ajatuksissasi itsellesi. Jos mielessäsi kuvittelet vanginneesi nykyhetken, huomaatkin menneen vanginneen sinut, koska nykyhetki on kuljettanut sinua jo hyvän aikaa eteenpäin. Näin, jos siis halutaan nähdä aika jonkinlaisena jatkumona. Voihan olla niin, ettei aikaa ole ollenkaan tai se on aina oleva päättymätön kehä.

Ihmismielen pienuus

Miksi pohdin hetki sitten, jotain noin typerää ja käytännössä merkityksetöntä? Eipä tuo edellisen kappaleen teksti auta ketään eikä se ole muuta kuin ilmaan heitettyjä sanoja jossain menneisyydessä. Niin kuin on kaikki ihmisen viisaus ainakin ikuisuusperspektiivistä katsottuna. Kun katsoo ajallista ikuisuuden näkökulmasta, huomaa sen katoavan kuin pienen pisteen kauas horisonttiin. Malta kuitenkin vielä hetki.

Nimittäin ’hetki’ ja ’ääretön’ ovat hyviä käsitteitä, koska ne palauttavat meidät ihmiset rajallisen ääreen ja näyttävät meille ymmärryksemme pienuuden. Onhan niin, että usein myönnämme helposti voimiemme vähyyden tai mahdollisuuksiemme pienuuden, mutta että myönnän käsitykseni olevan niin mitättömän pieni kuin se on – se vaatii jo enemmän nöyryyttä. Pieni ihminen kuvittelee monesti matalien ajatustensa lentävän Jumalan taivaitakin korkeammalla. Mutta ei se ole niin.

Hetken ja äärettömän kaltaiset käsitteet palauttavat ihmisen oikeisiin mittasuhteisiin. Ne antavat tilaa Jumalalle olla rajaton ja ääretön – eli käsittämätön.

Tiedämme Jumalan olevan kaikkea sitä, mitä hän Raamatussa meille itsestään ilmoittaa. Mutta ehkä olisi kuitenkin paikallaan tunnustaa, että hän on kaikkea sitä paljon enemmän ja täydellisemmin, mitä minä voin siitä koskaan ymmärtää. Ja siitä syntyy monesti ristiriita minun käsitykseni ja Taivasten valtakunnan lain välillä. Missä minun käsitteeni lakkaavat ’venymästä’ Jumalan lupaukset pysyvät yhä. Tätä ajatusta psalmisti tavoitteli hänkin tekstissään:

”Sillä niin korkealla kuin taivas on maan yllä, niin voimallinen on hänen armonsa niitä kohtaan, jotka häntä pelkäävät.” (Ps. 103:11)

Aina voin kysyä, että kuinkahan korkealla tuo taivas lienee? Samoin olisi aiheellista kysyä, että kuinkahan voimallinen on Jumalan armo? Ehkä sekin kulkee aavistuksen korkeammalla kuin minun käsitykseni siitä.

Elämän suuret hetket

Jos en nyt ole niin kirjaimellinen sanan ’hetki’ kanssa, niin voin varsin hyvin puhua hetkessä elämisestä. Sehän käytännössä tarkoittaa sitä, etten tähyä jonnekin muualle hetkestä, missä elän. Etten jumitu aikamatkalle menneeseen enkä matkaa jo kuvittelemaani tulevaan, vaan olen läsnä siinä, mitä on juuri nyt ja juuri siellä, missä olen.

Näen keväisen auringon paistavan, lintujen laulavan kevään tuloa. Tai niin minä kuvittelen, ehkä ne kuitenkin laulavat jotain aivan muuta. Tunnen auringon lämmön ihollani ja samaan aikaan viileän ilman kulkevan sieraimista sisään ja kohta ’lämmitettynä’ ulos. Toki voin toivoa kaikenlaista enemmän, mutta mitä se muuttaisi? Ehkä täyttymätön toive vain latistaisi tunnelman.

Onkin parempi havahtua hereille. Herätä ymmärtämään, että tässä ja nyt on paitsi elämäni tärkein hetki, se on myös ainoa. Se elämäni suurin hetki, koska vain tässä hetkessä voin olla yhteydessä Luojaani.

Hän ilmoitti itsensä nimellä ”Minä olen”, koska hän on kaikkialla ajassa ja paikassa. Mutta minulle – ihmiselle – hän olemassa ikuisessa nyt hetkessä, koska minä en voi kulkea hänen matkassaan pois nykyhetkestä. En olekaan nykyhetken vanki, vaan siunaama. Olen siunattu nykyhetkessä, koska Jumala on tässä kanssani. Tämä on suuri hetki! Ymmärräthän? Tämä juuri.

Joskus on vain niin, että minun pitää juosta itseni näännyksiin ennen kuin uskon, että juuri nyt elän elämäni ainoata ja parasta hetkeä. Se on ainoa, koska minä olen siinä. Ja se on paras, koska Jumala on siinä. No, niin juoksi aikoinaan myös profeetta Elia. Ja kun juoksultaan malttoi, hän sai huomata Herransa olleen koko ajan hänen kanssaan:

”Elia pelästyi ja lähti pakoon pelastaakseen henkensä. Hän tuli Beersebaan, joka oli Juudan alueella, ja jätti palveluspoikansa sinne. Itse hän meni autiomaahan päivänmatkan päähän. Hän istuutui kinsteripensaan juurelle ja toivoi itselleen kuolemaa. Hän sanoi: ”Jo riittää, Herra! Ota minun henkeni. En minä ole esi-isiäni parempi.” Hän paneutui makuulle ja nukkui kinsteripensaan alla, kunnes enkeli kosketti häntä ja sanoi hänelle: ”Nouse ja syö!”” (1. Kun. 19:3-5)

Nyt minäkin pysähdyn hetkeksi juoksuiltani. Katson taivasta ja kiitän elämästäni sen antajaa, Luojaani.

Katson uudelleen taivaalle – nyt Taivaisiin asti – ja kiitän toistamiseen. Kiitän sinua rakkain Jeesus, Vapahtajani, tästä uudesta elämästä, joka ei vähene matkallani kohti ajallista kuolemaa. Sinun elämäsi on luonteeltaan ikuinen; se alkoi kuolemasta ja kirkastuu kirkastumistaan – ikuisesti. Mitä tuo ’ikuinen’ sitten lienee tarkoittavankaan…`