Läsnäolo- ja elämäntaidoista puhuttaessa viitataan usein termiin ’playfulness’ eli leikkisyys. Se on kyky hypätä hetkeksi ulos ’aikuisen’ vakavasta roolista, aikataulujen ja tärkeilyn maailmasta.

Leikkisyys on pieni irtiotto ja muistutus siitä, ettei elämä odota siellä tavoitteiden takana, vaan päinvastoin elämä odottaa minua tulemaan tavoitteiden takaa tähän kuluvaan hetkeen.

Pieni leikkisyys ja leikillinen asenne omaan tekemiseen auttaa tässä kummasti. Ja jos katsot lapsia, he vielä osaavat ottaa hetkestä kaiken irti. He osaavat myös leikkiä. Se on jotain, mitä me aikuiset olemme uhranneet aikuistumisen alttarille. Äärimmillään olemme kadottaneet jopa kokonaan kosketuksen tähän hetkeen. Emme enää tunne mitään nyt, vaan tunteet ja aistimukset halkovat tulevaa.

Kapteeni käskee

Tämä ajatus leikkisyydestä palautti mieleeni leikin nimeltä ’kapteeni käskee’. En tiedä muistatko tai oletko edes leikkinyt sitä. Lattean lyhyesti kuvattuna leikin kulku on tämä.

Yksi on kapteeni, jota muiden on toteltava. Kun kapteeni sanoo käskyn alkuun ”kapteeni käskee ” on muiden toteltava. Jos kapteeni ei sano ”kapteeni käskee”, häntä ei saa totella. Kapteeni voi tehdä itse jotain aivan muuta mitä käskee. Ja jos joku tekee virheen annettujen käskyjen ja ei-käskyjen kanssa, putoaa hän pois leikistä. Kapteeni käsky on siis mahtisana, jota on toteltava. Muutoin hänen puheillaan tai teoillaan ei ole merkitystä.

Leikki muistuttaa muinaista persialaista lakia, jolla ylläpidettiin keisarillista mahtia. Nimittäin ainakin juutalaisten pakkosiirtolaisuuden aikaan persian keisarin antamaa määräystä ei voinut peruuttaa edes keisari itse. Jos hän antoi ’mahtikäskyn’ se jäi voimaan, vaikka hän itse olisi sitä katunut. Eräänlainen aikuisten ’kapteeni käskee’ leikki siis.

Kuka käskee ja ketä?

Tuota kapteeni käskee leikkiä olen sitten minäkin jatkanut myöhemmin omassa elämässäni, vaikkakin paljon pienimuotoisemmin kuin Persian keisarit. Liekö se jonkinlaista aikuisuutta sekin, että samalla kun kadotamme leikkisyyden elämästä, meistä tulee monesti tärkeilijöitä. Ehdotamme, annamme ymmärtää, käskemme ja lopulta pahoitamme oman mielemme, jos todellisuus ei taipunut noudattamaan kuvitelmiamme siitä.

Mielenkiintoiseksi tämä reaalielämän ’kapteeni käskee’ -leikki käy siinä vaiheessa, kun alamme pelaamaan sitä Jumalan kanssa. Kaiken järjen mukaan kapteenin paikka tässä leikissä kuuluu Jumalalle.

Mutta me ihmiset tahdomme leikkiä toisin. Siirrymme itse kapteeni paikalle ja alamme sitten käskyttää Jumalaa ’kapteeni käskee’ -tyylillä suvereenisti. Samaan aikaan puhumme, mitä sattuu ja teemme itse jotain ihan muuta, mitä odotamme Jumalan tekevän meille. Ehkä vieläkin suurempi ristiriita syntyy tilanteissa, joissa käskemme Jumalaa muuttamaan toisen ihmisen elämää ja samaan aikaan teemme itse jotain vähintään yhtä arveluttavaa, mikä lähimmäisemme elämässä meitä kaihertaa. Ja näin leikki jatkuu. Onneksi Jumala ei tätä leikkiä kanssamme pelaa.

Kauniita esimerkkejä Raamatusta

Seuraavaksi kysyn tietenkin, että miten sitten rukoilla Jumalaa, jos häntä ei voi reilusti käskeä ’kapteeni käskee’ -tyylillä. Onko se sitten yhtään sen parempaa, että ’annan ymmärtää’ epäsuorasti ja kuitenkin tosiasiassa mielessäni tahdon hänen tekevän niin kuin minä haluan?

Onko siis ainoa mahdollinen rukous ”tapahtukoon sinun tahtosi” ja miksikö Jeesus sitten opetti muutakin Herran rukouksessa? Kyse ei olekaan siitä, ettenkö voi esittää Jumalalle tarpeitani tai ajatuksiani siitä, mikä on tarpeeni. Hän kyllä erottaa todelliset tarpeeni kuvitelmistani. Kun nyt rukoilen häntä, minun ei tarvitse kertoa hänelle, mitä pitää tehdä. Riittää, kun kerron hänelle ongelmastani tai tarpeestani ja jätän lopun hänelle.

Tällaisesta on mielestäni kaksi varsin kaunista esimerkkiä Johanneksen evankeliumissa. Ensimmäinen on ihan matkan alkupuolelta Kanaan häistä.

”ja myös Jeesus ja hänen opetuslapsensa kutsuttiin häihin. Viini loppui kesken, ja äiti sanoi Jeesukselle: ’Heillä ei ole viiniä.’” (Joh. 2:2-3)

Jotenkin luulisi, että äiti Marialla olisi ollut jonkinlainen auktoriteettisuhde poikaansa ainakin näin ihmisten maailmassa. Oli tai ei, niin hän ei sitä käyttänyt. Hän vain yksinkertaisesti ilmaisi huolensa Jeesukselle. Olihan tuossa kulttuurissa nyt kuitenkin niin, että se olisi ollut valtava häpeä isännille, jos viini olisi päässyt loppumaan pidoista. Mutta eipä Maria käskenyt Jeesusta ’taikomaan lisää viiniä’ tai edes tilaamaan sitä viinitukusta.

Maria luotti Jeesukseen ja kertoi hänelle vain huolensa. Mitä Jeesus sitten tekisi, sen hän luotti Jeesuksen arvioitavaksi.

Toinen esimerkki on Martan ja Marian perheestä. Jeesus oli kiertueella Betanian lähettyvillä, kun kävi niin, että hänen rakas tuttavansa Lasarus sairastui vakavasti.

”Muuan Lasarus-niminen mies oli sairaana. Hän asui Betaniassa, samassa kylässä kuin Maria ja tämän sisar Martta. Maria oli se, joka voiteli Herran jalat tuoksuöljyllä ja kuivasi ne hiuksillaan, ja sairas Lasarus oli hänen veljensä. Lasaruksen sisaret lähettivät Jeesukselle sanan: ”Herra, rakas ystäväsi on sairaana.”” (Joh. 11:1-3)

Sisaret lähettivät Jeesukselle sanan ”Herra, rakas ystäväsi on sairaana”. Martta ja Maria olivat varsin hyvin tietoisia siitä, että Jeesus oli parantunut monia vakavista sairauksista.

Oli siis varsin luultavaa, että Lasaruksen sairaus olisi sekin Jeesuksen ’hoidettavissa’. Mutta eivät he alkaneet Herraa neuvomaan. Kertoivat vain tilanteesta Jeesukselle. Ja kertoivat samalla oman huolensa. Ja Jeesus teki taas omat ratkaisunsa ja lopun varmaan tiedätkin.

Minun rukouksiini

Onko minulla rohkeutta näiden naisten tavoin, jättää sanomatta taikasanat ’kapteeni käskee’ ja kertoa Jumalalle tarpeeni ja sen, miltä minusta tuntuu. Sen päälle voin sanoa ’kapteeni käskee’ käyttäen todellisen kapteenin nimeä ”Herra, tapahtukoon sinun tahtosi”.

Ajattelen ja ajattelet, että totta kai noin sitä tehdään. Ja varmasti ajatuksen ja sanojen tasolla kykenemme rukouksen noin muotoilemaan. Mutta ihanko oikeasti rukouksessani ’en anna ymmärtää’ eli elättele toiveita tietynlaisesta vastauksesta? Onko todella niin, että ”tapahtukoon sinun tahtosi” pätee silloinkin, kun en ymmärrä vastausta? Vai oliko se vain ’muodollisuus’, että rukous toimisi paremmin? Vai oliko ”tapahtukoon sinun tahtosi” epäuskon ilmaus, koska en itsekään uskonut rukoustani kuultavan…

Niinpä, niin. Sanat ovat samat, mutta merkitykset monet. Pyhä Ristin Johannes kirjoittaa aiheesta näin:

”Puhdas usko ei tee muuta kuin esittää tarpeensa rakkaalle Jumalalle: sillä se, joka rakastaa, ei aio pyytää sitä, mitä haluaa ja toivoo, vaan tyytyy vihjaamaan tarpeistaan, jotta rakastettu voi tehdä sen, mikä hänestä on hyvää.”

Onhan niin, että Herra tietää paremmin kuin me itse, mikä on meille tarkoituksenmukaista. Hän on meitä kohtaan myötätuntoisempi, kun hän näkee tarpeemme ja luopumisemme siitä. Ja vieläpä olemme itse paremmin turvassa omahyväisyydeltä ja itsekeskeisyydeltä, kun yksinkertaisesti vain esitämme tarpeemme, emmekä neuvo Jumalaa tekemään sitä, mitä luulemme tarvitsevamme.

Jääkäämme nyt rukoukseen. Herra tietää.