Tämän päivän epistolateksti puhuu yhteydestä ja sen puutteesta. Se puhuu varsin kehottavaan sävyyn. Teksti on Paavalin ensimmäisestä kirjeestä korinttilaisille, heti sen alkupuolelta.

Tekstissä Paavali puuttuu tarmokkaasti Korintin elävän ja armolahjojen rikkaudesta tunnetun seurakunnan ongelmien selvittämiseen ja niiden juurisyyhyn. Hän käy kirjeessään suoraan asiaan, joten käydään mekin. Aloitetaan tekstin ensimmäistä jakeesta.

”Veljet, Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen kehotan teitä kaikkia pitämään keskenänne yhtä, välttämään hajaannusta ja elämään yksimielisinä.” (1. Kor. 1:10, Kirkkoraamattu 1992)

”Kehotan teitä, veljet, Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä, että te kaikki olisitte yksimielisiä puheissanne ja ettei teidän keskuudessanne olisi hajaannusta vaan että olisitte täysin yhtä ja teillä olisi sama mieli ja sama ajatus.” (1. Kor. 1:10, Raamattu Kansalle käännös)

Teksti puhuukin seurakunnasta juuri sellaisena kuin me tahdomme sen olevan: ”kaikkia pitämään keskenänne yhtä, välttämään hajaannusta ja elämään yksimielisinä”. Tätä on seurakunnan todellisuus ja arki, eikö totta?

Ja sitä se on silloin, kun vaellamme Taivasten valtakunnan mailla. Taitaa kuitenkin olla niin, että on yhä tilanteita, kun emme tuo seurakuntaan mukanamme vain Taivasten valtakunnan todellisuutta, vaan raahaamme sinne myös ripauksen maallisuutta – tervehdyksen siitä todellisuudesta, missä monesti täällä arjessa elämme.

Sama tilanne oli korinttilaisilla. Ja siksi Paavali puki sanansa kehotuksen muotoon: ”Kehotan teitä, veljet…” Todellisuus seurakunnassa oli jotain muuta kuin tämä ensimmäisessä jakeessa asetettu tavoite. Vaikka Kristuksen seurakunta on Jumalan luomistyön ihme ja Jumalan Pyhän Hengen asuinsija (1. Kor. 12:4-6), se on silti samaan aikaan inhimillinen. Se on yhteen kutsuttujen ihmisten yhteisö, jossa ihmiset yrittävät tulle toimeen keskenään.

Ja tätä Paavali alleviivaa sanomalla saman asian useaan kertaan samassa jakeessa: ”Olkaa yksimielisiä” ja ”älköön teidän keskuudessanne olisi hajaannusta” ja ”olisitte täysin yhtä” ja ”teillä olisi sama mieli ja sama ajatus”. Kaikki nämä ovat saman ajatuksen toistoja ja vivahteita.

Paavalin mielestä seurakuntaa repii hajalle se, että he eivät olleetyhtä mieltä. Ja nyt olemme vasta kirjeen ensimmäisessä luvussa. Paljon muuta on tulossa, mutta tästä aloitetaan, tervehdyksen ja valtakirjojen vahvistamisen jälkeen.

Eikä ihme. Riitaisuus, puoluehenkisyys ja kuppikuntaisuus ovatolleet aina sitä, mitä vastaan seurakunnat ovat pääasiassa kamppailleet alkuseurakunnan ajoista alkaen. Ei siis liene sattumaa, että yhteyden vaaliminen ja toinen toisemme keskinäinen kunnioittaminen on yksi kantavia teemoja Uuden testamentin kirjeissä.

Paavali erimielisyyksien sovittelijana

Seurakunta oirehti monin tavoin, mitä sitten käsitellään tarkemmin kirjeessä myöhemmin, mutta juurisyy näihin eri tavoin näkyviin ongelmiin oli seurakunnan hajaantuminen ’porukoihin’ siten, että seurakuntalaiset olivat asettuneet toisiaan vastaan jos jonkin erimielisyyksien vuoksi. Luetaanpa loput tekstistä.

”Olen näet saanut kuulla Khloen väeltä, että teillä, veljeni, on keskenänne riitoja. Tarkoitan sitä, että toiset teistä sanovat: ”Minä olen Paavalin puolella”, toiset taas: ”Minä Apolloksen”, ”Minä Keefaksen”, ”Minä Kristuksen”. Onko Kristus jaettu? Onko ehkä Paavali ristiinnaulittu teidän puolestanne? Paavalinko nimeen teidät on kastettu? Jumalan kiitos, en ole kastanut teistä ketään muuta kuin Crispuksen ja Gaiuksen, joten kukaan ei voi sanoa, että teidät on kastettu minun nimeeni. Niin, Stefanaan perhekunnan olen myös kastanut, mutta ketään muuta en muista kastaneeni. Eihän Kristus lähettänyt minua kastamaan vaan julistamaan evankeliumia, ei kuitenkaan viisain puhein, koska Kristuksen risti silloin menettäisi merkityksensä. Ristin saarnan hulluus Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.” (1. Kor. 1:11-18)

Näin kohta alkusanojen jälkeen Paavali menee suoraan varsinaiseen asiaan ja lähtee etsimään korjausta seurakunnan hajaannukseen.

Huomaa, että Paavali puhuttelee seurakuntalaisia veljinään, vaikka siis joutuu ojentamaan heitä kovin sanoin. Sanaan ’veljet’ sisältyy ajatus kodista ja perheestä. Seurakunta ei ole vain ’aatteellinen yhteisö’, vaan Jumalan perhe, jonne kaikki Jumalan lapset ovat kokoontuneet yhteen.

Aatteellisesta yhteydestä voi koska vain erota, mutta perheessä siteet pysyvät, vaikka keskinäinen kunnioitus tai seesteinen perheidylli rakoilisi. Pidän veljestä tai sisaresta tai en, hän on minulle Jumalan perheen jäsenen ja pysyy sellaisena. Se ei ole minun valintani. Tämä on lähtökohta yhteydelle; ei ajatuksellinen samanmielisyys vaan kuuluminen Jumalan perheeseen. Voin kieltää perheeni vain kieltämällä Isän.

On siis luonnollista, että Paavali puhuttelee kirjeen vastaanottajia ”veljiksi ja sisariksi”. Hän käyttää tässäkin sukulaisuuteen viittaavaa ilmaisua, vaikka samaan aikaan korjaa heidän käyttäytymistään jaoikaisee heidän ajattelua käyttäytymisestään.

Olemme yhteydessä toisiimme Kristuksen kautta, olemme perhe, jota ei ole luotu minkään aatteen, vaan Jeesuksen Kristuksen elämän, todistuksen, kuoleman ja ylösnousemuksen kautta.

Olkaa yksimieliset

Paavali ei kuitenkaan jätä asiaa roikkumaan tai lakaise sitä maton alle. Näinhän monesti perheissäkin käy. On asioita, joista ei puhuta; asioita, joita ei ole olemassa, koska ne eivät näy.

Paavali ei tyydy tällaiseen välttelyyn ja valheelliseen yhteyteen, joten hän aloittaa kehotuksella yksimielisyyteen. Se on universaali periaate ja ajankohtainen myös meille. Luetaan sitaatin ensimmäinen jae vielä kerran – kertaus ei ole pahaksi.

”Kehotan teitä, veljet, Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä, että te kaikki olisitte yksimielisiä puheissanne ja ettei teidän keskuudessanne olisi hajaannusta vaan että olisitte täysin yhtä ja teillä olisi sama mieli ja sama ajatus.” (1. Kor. 1:10)

Voi olla, että täältä meidän näkökulmastamme Korintin seurakunnan jakautuminen vaikuttaa hölmöltä ja lapselliselta, mutta eipä kenenkään tarvitse erilaisia kuppikuntia kovin kaukaa etsiä. Niitä riittää; osaa niistä kutsutaan kirkkokunniksi, osaa lahkoiksi ja sitten on vielä seurakuntien sisäisiä klikkejäkin. Olemme siis vieneet ’porukat’ aivan uudelle tasolle! Mitenköhän korinttilaiset nauraisivat meille.

Pohjimmiltaan samat ongelmat vaivaavat siis meitä siinä missä ne vaivasivat Korintin seurakuntaa. Emme ole sen parempia kuin hekään, mutta yrittäkäämme välttää toistamasta samoja virheitä heidän perässään. Ei se ole hölmö, joka tekee virheen, vaan se, joka kerta toisensa jälkeen toistaa virheen oppimatta siitä.

Korintin seurakunnan ’porukat’

Selkeän ohjeen ja kehotuksen sanan jälkeen Paavali kertoi omin sanoin, miltä hänen näkökulmastaan paikallisen seurakunnan hajaannus näytti. Ja tapa, millä Paavali sitä kuvasi, ei varmasti jättänyt kylmäksi ketään. Onkin mielenkiintoista, miten typerältä heidän mielestänsä fiksu toiminta näytti kauempaa katsottuna Paavalin silmin.

”Tarkoitan sitä, että toiset teistä sanovat: ”Minä olen Paavalin puolella”, toiset taas: ”Minä Apolloksen”, ”Minä Keefaksen”, ”Minä Kristuksen”. Onko Kristus jaettu? Onko ehkä Paavali ristiinnaulittu teidän puolestanne? Paavalinko nimeen teidät on kastettu?”

Lukijan kannattaa huomata erityisesti Paavalin kirjoituksen ilkikurinen ja ivallinen sävy. Paavalin kysymykset sisältävät hyväntahtoista ivaa ja pilkkaa. Näillä retorisilla kysymyksillä hän osoittaa korinttilaisille, miten surkealta heidän tilanteensa ulkopuolisen silmin näyttää. He nimittäin itse tuskin näkivät tilannettaan näin kirkkaasti.

Voi kuinka mielenkiintoista olisi kuulla, miten Paavali ivailisi meidän aikamme Kristuksen seurakunnan tilaa! Ja toisaalta herää ajatus, että näytämmekö mekin samalla tavoin koomisen typeriltä riitoinemme ulkopuolisen silmin? Ei ihme, jos seurakuntiin ei ole suurta uusien tulijoiden tulvaa.

Yhteyden sijaan seurakuntalaiset olivat valinneet kannattaa tiettyjä nimihahmoja. ”Apollos” oli Aleksandriasta tullut palava ja hyvä sananjulistaja (Ap. t. 18:24; 1. Kor. 16:12). ”Keefas” on Pietari ja Paavalillakin oli omat kannattajansa. Rusinana pullassa on”Kristus-porukka”, joka ilmeisesti julistautui ainoaksi oikeaksi Herramme nimeä kantavien joukoksi! En nyt ala nimittelemään meidän aikamme ’porukoita’, etten tulisi kivitetyksi. Mutta kyllähän erilaisten keulahahmojen nimet meidänkin porukoissamme usein toistuvat.

Paavali ei kuvaa sen tarkemmin Korintissa kokoontuneiden porukoiden ’poliittista ohjelmaa’ tai julistusta, koska kyllähän kirjeen vastaanottajat itse ne tunsivat. Paavalin viittaus useamman kerran kasteeseen antaa aihetta ymmärtää, että ainakin jollain skismalla olisi ollut tekemistä juuri kasteen kanssa. Tämä ei sinänsä ole yllätys, kun ajattelee nykypäivän ’porukoiden’ taistelukenttää, jossa kasteella on iso rooli.

Menemättä korinttilaisia erottaneiden agendojen yksityiskohtiin tai muihin periaatteisiin, joita tekstistä voisi nostaa, pitäydyn hajaannuksen teemassa. En usko, että Paavali niinkään piti mielipiteitä ja tulkintaeroja ongelmana, vaan ongelma oli se hajaannus, jota puoluehenkisyys sai aikaan.

Seurakunta lamaantui varsinaisessa tehtävässään, kun huomio meni keskinäiseen riitelyyn. Edelleen riidat saivat aikaan sen, että ryhmittymät eivät tahtoneet enää toimia yhdessä Kristuksen evankeliumin parhaaksi.

Eipä tarvitse nytkään kovin kaukaa esimerkkejä etsiä: kirkkokuntien välisen yhteistyön rajoittuneisuus, opilliset erot kirkkokuntien sisällä, haluttomuus toimia yhdessä, koska ajattelemme eri tavoin. Totean vain asioiden pysyneen samoina; riitaisuus haittaa seurakunnan missiota yhä tänäkin päivänä.

Esimerkki yksimielisyydestä

Otan kuitenkin esimerkin myös päinvastaisesta toiminnasta. Eli tilanteesta, jossa suureetkaan ajatukselliset erot eivät lamauttaneet seurakunnan toimintaa. Esimerkkejä on varmasti lähempääkin, mutta tämä on 1700-luvulta metodistiliikkeen ensimetreiltä. Se on esimerkki ”yksimielisyydestä Herrassa”.

1700-luvulla vastaavan erimielisyyden kanssa taistelivat herätyksen kantavat hahmot. He olivat herrat John Wesley ja George Whitefield. Heidän yhteistyötään hiersi asia, josta he eivät olleet samanmielisiä; asia ei ollut ihan vähäpätöinen.

Heidän näkemyksensä pelastuksesta erosi toisistaan kuin yö ja päivä. Wesley uskoi ihmisen pelastuvan hänelle annetun vapaan tahdon / ratkaisuvallan perusteella. Whitefield puolestaan uskoi, että Jumala on ennalta määrännyt toiset pelastukseen ja toisia ei. He eivät koskaan tulleet hyväksymään toistensa pelastusopillista tulkintaa, mutta silti he saarnasivat Kristuksen evankeliumia rinta rinnan ja kunnioittivat toinen toisiaan Jumalan miehinä – Herran palvelijoina.

Whitefield kuoli jonkin aikaa ennen Wesleyä ja Wesleyltä tietty kyseltiin, että uskoiko hän Whitefieldin pelastuneen. Wesley vastasi tähän hautajaisissa pitämässään muistopuheessaan. Siinä hän totesi hyvin vapaasti referoiden tähän tapaan:

”Ystävät, en ole lainkaan varma tapaanko Georgea taivaassa, kun on minun vuoroni siirtyä ikuisuuteen. Mutta epävarmuuteeni johtuu vain siitä, että herra Whitefield on taivaassa arvostettujen joukossa ja minun kaltaisellani ihmisellä ei ole mitään asiaa tuohon joukkoon.”

Jotain samanlaista keskinäistä kunnioittamista ja yhteyttä eriävistä mielipiteistä huolimatta Paavali varmasti kaipasi nähdä myös Korintin uskovien keskuudesta. Hän pyysi heiltä valmiutta olemaan yksimielisiä Herran palvelijoina, erimielisyyksistä huolimatta, koska osallisuus Kristuksessa oli paljon enemmän kuin heitä erottava juopa.

Se on Jumalan voima

Entä mistä meidän tulee olla yksimieliset? Se kerrotaan selkokielellä tekstimme lopussa. Paavali lopettaa palauttamalla huomion seurakunnan julistuksen tärkeimpään aarteeseen, Kristuksen ristiin. Kyllä. Ilman Kristuksen ristiä kaikki julistuksemme on täysin turhaa.

”Sanoma rististä on hullutusta niille, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.” (1. Kor. 1:18)

Paavali ei tahdo kerskata mistään muusta kuin rististä (Gal 6:14). Tässä ”Sana rististä” ja edellisen jakeen ”puheen viisaus” ovat toistensa vastakohtia.

Jumalan voima on vastaus ihmisten hullutukseen. Risti on voimakkain ilmaus tästä pelastavasta voimasta. Siinä, mikä näyttää maailman silmissä heikkoudelta, on Jumalan valtava voima. Uskovalle risti ei ole hullutus, koska hän on tullut tuntemaan sen todellisen voiman. Salaisuus ei ole puheessa, ei ajatusrakennelmissa, salatussa viisaudessa; se on Jumalan voimassa.

Paavali siis muistuttaa hajaantunutta riitelevää seurakuntaa siitä, mitä varten se oli olemassa ja mihin heidän yhteytensä taas perustui. Perustuiko se ”puheen viisauteen”? Perustuiko se jonkin julistajan auktoriteettiin? Vai perustuiko se kenties ”kasteeseen” tai kenties ”kasteisiin”?

Kuka olikaan seurakunnan Herra? Kenen sovitustyön varassa seurakunta lepäsi? Oliko heidän pelastuksensa opinkäsityksissä tai taidokkaasti asetelluissa sanoissa? Vai mikä taas olikaan heidän pelastuksensa perusta ja Jumalan voima?

Eikö siis Kristuksen risti ollut jotain kyllin suurta ja arvokasta heille, että se yhdisti heidät yhdeksi Jumalan perheeksi erimielisyyksistäkin huolimatta?

Vielä kerran – olkaa yksimieliset

Olen useat kerrat pohtinut tämän Paavalin tekstin edessä, että miten hän mahtaisi kirjoittaa meidän aikamme hajaantuneille seurakunnille, jotka ovat kadottaneet keskinäisen yhteytensä monien erilaisten kiistojen vuoksi.

Paavalin lääke tulehtuneeseen tilanteeseen oli kehottaa seurakuntalaisia ”yksimielisyyteen” – eikä mihin tahansa yksimielisyyteen, vaan ”yksimielisyyteen Herrassa”.

”Kehotan teitä, veljet, Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä, että te kaikki olisitte yksimielisiä puheissanne ja ettei teidän keskuudessanne olisi hajaannusta vaan että olisitte täysin yhtä ja teillä olisi sama mieli ja sama ajatus.” (1. Kor. 1:10)

Ja tavoitteena oli yksinkertaisesti pitää huolta siitä, ettei seurakunnan tärkein aarre joudu sivuun vain siksi, että emme tule toimeen keskenämme. Ja tuo aarre siis oli ”sanoma rististä”.

”Sanoma rististä on hullutusta niille, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.” (1. Kor. 1:18)

Yksimielisyys ei tarkoita samanmielisyyttä. Samanmielisyyttä ei synny ellei toinen korjaa käsitystään tai sitten siihen pakotetaan. Yksimielisyys seurakunnassa ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi olla kaikesta samaa mieltä.

Kyse on vain siitä, että tuo erimielisyys ei saa rampauttaa sitä, mikä on tärkeintä ja minkä vuoksi me ylipäätään olemme seurakunta. Se on Jumalan voima.

Korinttilaiset saivat olla ihan rauhassa eri mieltä Paavalinkin mielestä, mutta Kristuksessa heidän tuli olla yksimieliset.

Sinä päivänä, kun jokin asia kasvaa niin suureksi, että se estää meitä puhaltamasta yhteen hiileen evankeliumin tähden tai kokoontumasta palvomaan Jumalaa yhteen, olemme luoneet epäjumalan. Olemme nostaneet jonkin asian jalustalle, joka on ylempänä Kristusta.

Eikö Kristus ole suurempi?

Korinttilaisia erottanut riita oli kuin pieni kärpäsen likatahra ikkunassa. Miksi katsoa tahraa, kun ikkunasta avautuu mitä kaunein maisema? Tekeekö pieni tahra koko ikkunasta tarpeettoman?

Yksimielisyys, johon Paavali viittaa, on yksimielisyyttä Kristuksessa. Olkaa ”yksimielisiä Herrassa”. Eikö yhteinen elämä Kristuksessa ole paljon enemmän kuin jokin asia? Eikö Kristuksen rakkaus kutsu meitä laittamaan erimielisyydet syrjään ja palvelemaan häntä? Se ei ollut mahdotonta edes metodisteille; omalla vajavaisella tavallaan siihen kykenivät aikanaan Wesley ja Whitefield.

Yksimielisyys Kristuksessa on Herran lahja meille, jota meidän on määrä vaalia kuin arvokkainta aarretta. Ja miksikö niin? Koska siinä ”on Jumalan voima”! Jumalan voima asuu siellä, missä hänellä on tilaa olla Jumala. Se on se seurakunta, jonka hän on Kristuksessa lunastanut. Se on seurakunta, joka nostaa Kristuksen suuruuden ja Jumalan voiman arkisten riitojen yläpuolelle.

Puhe ei ollut samanmielisyydestä, vaan yksimielisyydestä Kristuksessa. Kuinka paljon suurempi todistus keskuudessamme vaikuttavasta Kristuksen ylösnousemusvoimasta on se, että kaikki ne erilaisin mielipitein varustettu henkilöt ovat yhtä Kristuksessa erimielisyyksistä huolimatta kuin se, että heidät olisi pakotettu samanmielisyyteen?

Valmius olla yhtä samassa rintamassa Kristuksen tähden erimielisyydestä huolimatta on todistus Herramme suuruudesta aivan eri tavalla kuin se, että hoemme kuin papukaijat jotain samamielisten mantraa.

”Sanoma rististä on hullutusta niille, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.” (1. Kor. 1:18)

Pohdittavaa

Miksi niin usein ’uhraamme’ yhteyden nostamalla keskiöön kehälliset asiat?