Raamattu painottaa, että ihminen pelastuu vain ja ainoastaan Jumalan armosta, ja että pelastuksen lahja vastaanotetaan uskon kautta. Paavali kiteyttää tämän perustotuuden kirjeessään efesolaisille tähän tapaan:

”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja.” (Ef. 2:8)

Mutta mitä tuo usko on? Ja mitä se tarkoittaa? Heprealaiskirjeen 11. luku, joka tunnetaan ’uskon lukuna’, alkaa yksinkertaisella uskon määritelmällä (Hepr. 11:1-3), joka lienee siteeratuin vastaus kysymykseen uskon olemuksesta. Sen ensimmäisessä jakeessa usko määritellään näin:

”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.” (Hepr. 11:1)

Tämän jälkeen luku jatkuu yksityiskohtaisella luettelolla yhteensä 17 ’uskonsankarista’, 7 lyhyesti nimeltä mainitusta sellaisesta ja joukosta nimeltä mainitsemattomia sankareita (Hepr. 11:4-38). Heistä kaikista kirjoittaja antaa lopuksi hyvän todistuksen:

”Kaikista näistä on heidän uskonsa perusteella annettu kirjoituksissa hyvä todistus, mutta sitä, mikä on luvattu, he eivät vielä saaneet. Jumalalla oli näet meitä varten varattuna vielä parempaa, eivätkä he siksi voineet päästä täydellisyyteen ilman meitä.” (Hepr. 11:39-40)

Millaista on ’oikea usko’?

Heprealaiskirjeen määritelmän mukaan usko on ”luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy”, mutta miten minä miellän tällaisen hyvän ja kelvollisen uskon käytännössä näkyvän?

Ihmiselle on kovin tyypillistä arvioida sisällisiä asioita ulkoisten perusteella. Samoin monesti arvioimme omaa ja ehkä toistenkin uskoa sen todistuksen perusteella, millaista hedelmää usko elämässä tuottaa. Usko ei ole irrallaan elämästä, vaan se näkyy ihmisen valinnoissa. Tähän Jaakob viittaa kirjeessään, kun hän kysyy eikö usko näykään ihmisen valinnoissa ja suhtautumisessa toisiin ihmisiin:

”Näin on uskonkin laita. Yksinään, ilman tekoja, se on kuollut. Ehkä joku nyt sanoo: ”Sinulla on usko, minulla teot.” Näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, minä kyllä näytän sinulle uskon teoillani.” (Jaak. 2:17-18)

Uskon hedelmän arviointi on hyvä lähtökohta oman uskon elinvoimaisuuden tarkasteluun, kunhan siinä kiinnitetään huomio oikeisiin asioihin. Meillä on taipumus nähdä usko asioissa, joihin se ei välttämättä liity, ja olla näkemättä se siellä, missä se tulee kirkkaasti esiin.

Tällä viittaan erityisesti inhimilliseen tapaan liittää usko ja menestys yhteen siten, että tulkitsemme elävän uskon olevan pelkästään nk. ’voitokasta uskoa’. Voitokkaalla uskolla viittaan niihin elämäntilanteisiin, joissa luottamus Jumalaan ja pysyminen hänen lupauksissaan tuottaa odotetun tai jopa sen ylittävän ’voitokkaan’ tuloksen. Ehkä pieni siteeraus Heprealaiskirjeen ’uskon luvusta’ auttaa sinua ymmärtämään, mitä tarkoitan:

”Mitäpä tähän enää lisäisin? Minulta loppuisi aika, jos kertoisin Gideonista, Barakista, Simsonista ja Jeftasta, Daavidista, Samuelista ja profeetoista. Uskon voimalla he kukistivat valtakuntia, pitivät yllä oikeutta ja pääsivät näkemään lupausten täyttymisen. He tukkivat leijonien kidat, sammuttivat roihuavan tulen ja välttivät miekaniskut. He olivat heikkoja, mutta he voimistuivat, heistä tuli väkeviä sotureita, he työnsivät takaisin vihollisen joukot. Jotkut naiset saivat kuolleet omaisensa elävinä takaisin.” (Hepr. 11:32-35a)

Kaikki tässä mainitut esimerkit ovat kuvia voitokkaasta uskosta. Niissä ihminen on saanut maistaa taivaallisen Jumalan hyvyyttä rukousvastauksen tai ihmeiden muodossa. Kun puhumme uskosta, tarkoitus ei ole suoraviivaisesti liittää voitokasta lopputulosta tai mieleistä rukousvastausta ainoaksi merkiksi ’oikeasta’ uskosta. Kun Jumala näin vastaa ihmisen luottamukseen, se on todistus ennen kaikkea Jumalan hyvyydestä, mutta myös oikeasta uskosta. Joskus lopputulos voi kuitenkin olla muu, mitä on odotettu, mutta se ei tarkoita sitä, että ihmisen usko olisi epäaitoa tai vähemmän oikeaa.

Heprealaiskirjeen voitokkaan uskon esimerkeissä kirjoittaja ei korosta lopputulosta oikeana uskona, vaan esimerkeissä hän tuo esiin uskon lujana luottamuksena ”siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy”. Voitokas lopputulos ei ole sama asia kuin oikea usko – esimerkin lopputulos vain vahvistaa sen, että henkilön usko on ollut määritelmän mukaista.

Jotta emme harhaudu ajattelemaan yksiviivaisesti kuvaa voittoisasta uskosta ainoana esimerkkinä ’oikeasta’ uskosta, tahdon tuoda esiin hieman toisenlaisen näkökulman oikeaan uskoon. Käytän siinä yhtä Heprealaiskirjeen kirjoittajankin mainitsemaa henkilöä, kehen hän epäsuorasti viittaa luvun 37. jakeessa (Hepr. 11:37). Tuo henkilö on varmasti nimeltä kaikille meille tuttu. Hän on Jesaja, joka sopii mainiosti esimerkiksi vähän toisenlaisesta ’oikeasta’ uskosta.

Jesajan elämästä

Vanhan testamentin profeetat Elian ja Elisan me tunnemme heidän tapahtumarikkaasta elämästään, samoin profeetat Jeremian ja Natanin. Jos meidät puolestaan pyydetään nimeämään Vanhan testamentin profeettoja, luulen Jesajan nimen löytyvän huuliltamme melko aikaisessa vaiheessa. Jos sen sijaan joku kysyy, mitä yksityiskohtia tai tapahtumia muistamme Jesajan elämästä, laskeutuu melko pian syvä hiljaisuus.

Vaikka Elian ja Elisan elämän tunnemme hyvin, tunnemme Jesajan pitkälti vain hänen kirjoituksistaan, emme elämän tapahtumista. Jesaja ei näet paljoa itsestään kirjassaan mainitse. Se onkin kirja Herrasta ja hänen teoistaan – ei Jesajasta itsestään.

Monella tapaa arvioituna Jesajan profetiat ovat Vanhan testamentin merkittävimpiä. Vaikka Jesajan julistus on historiallisesti ajankohtaista, se on siitä huolimatta pitkäjänteistä ja se katsoo ajallisten rajojen tuolle puolen. Se on uskossaan varman ja tukevalla pohjalla olevan miehen puhetta: Jumalalla on kaikki valta ja hän myös käyttää sitä (Jes. 9:10-; Jes. 10:5-; Jes. 31:1-3), minkä vuoksi ihmisen on maltettava odottaa hänen suunnitelmansa lopullista voittoa. Siksi Jesaja ei esimerkiksi kiirehdi näkemään messiasta kenessäkään aikalaisessaan. Jesajan profetiasta huokuu, että ihmisen oikea suhtautumistapa elämään on Jumalan suunnitelman hyväksyminen, häneen turvautuminen, siis viime kädessä usko (Jes. 7:9; Jes. 28:16; Jes. 30:15), minkä esimerkki hän itsekin omalla elämällään on.

Kuten edellä jo vihjasin, Jesaja lienee yksi Heprealaiskirjeen uskon luvun sankareista, vaikka häntä ei siellä suoraan nimeltä mainitakaan. Katsotaanpa siis Jesajan elämää ja etenkin sitä tapahtumaa, mistä hänen uskonsa kirkastuu.

Jesajan varhaiset vaiheet

Nimi Jesaja käännetään hepreasta tarkoittamaan ”Herra pelastaa, Herra on pelastus”. Jesaja vaikutti eteläisessä Juudan valtakunnassa Ussian, Jotamin, Ahasin ja Hiskian hallituskausina (Jes. 1:1; Jes. 6:1), vuosina n. 740 – 700 eKr. Todennäköisesti hän vaikutti varsinaisen toimintakautensa jälkeen vielä Manassen hallitessa (697 – 642 eKr.), mutta tällöin hänet oli syrjäytetty hoviprofeetan virasta. Hänen kuolemansa ajoitetaan vuoden 680 eKr. tuntumaan.

Profeetan itsensä elämästä ei ole juurikaan henkilökohtaisia tietoja, paitsi että hänen isänsä oli nimeltään Amos (Jes. 1:1), ketä ei pidä sekoittaa profeetta Aamokseen. Juutalaisen perimätiedon mukaan (talmud) hän olisi ollut kuningas Amasjan veljenpoika. Myös Jesajan kirjassa itsessään on jotain viitteitä siitä, että hänellä oli läheiset yhteydet hallitseviin piireihin ja että hän kuului ylimystöön (Jes. 3:11-17,24; Jes. 8:2).

Aktiivisen toimintakautensa aikaan Jesaja asui Jerusalemissa, ilmeisesti lähellä temppeliä (Jes. 7:3; Jes. 22:15-16). Hän oli naimisissa, ja puolisoaan nimitettiin ”profeetta-vaimoksi” (Jes. 8:3), mistä on päätelty hänelläkin olleen profetian lahja. Heille syntyi ainakin kaksi poikaa (Jes. 7:3; Jes. 8:3).

Jesajan toimintakausi

Jesaja ei missään vaiheessa ollut kansanjoukkojen suosikki, vaan heti kutsumuksensa hetkestä alkaen hän sai tyytyä kansan paatuessa pieneen opetuslapsipiiriin (Jes. 8:16), joka säilytti hänen todistuksensa jälkimaailmalle.

Jesaja oli nk. merkkiprofeetta. Hän havainnollisti sanomansa vertauskuvallisilla teoilla. Tavallisesti hän esiintyi karvaisessa, tummassa profeetanvaipassa tai säkkipuvussa (Jes. 20:2), millä hän viestitti kansalle surusanomaa sen lankeemuksesta.

Jesajan toiminnan ensimmäiset 16 vuotta hallitsijana oli Jumalan mielenmukainen kuningas Jotam. Hänen hallintansa oli sinänsä kelvollista, mutta Juudan kansan hengellinen tila ei silti juuri kohentunut hänen aikanaan.

Jotamia seurasi hänen poikansa Ahas, joka hänkin hallitsi 16 vuotta. Ahas oli jumalaton kuningas. Hänen hallitessa kansa teki syntiä avoimesti, ja kuningas oli kaikessa pahassa itse ensimmäisenä. Herran palvelus laiminlyötiin, ja lopulta temppelin ovetkin suljettiin. Epäjumalanpalvelus eli kukoistuskauttaan koko maassa. Tämä oli Jesajalle erityisen raskasta aikaa.

Jotamia seurasi Hiskia, joka lienee Juudan myöhemmistä kuninkaista hengellisesti mitaten yksi parhaimpia. Hänen hallintonsa kesti 29 vuotta, josta osa ajoittuu päällekkäin hänen poikansa Manassen hallintokauden kanssa. Hiskian hallintokaudella alkoi suuri uskonpuhdistus, jolloin myös Jesajan profeetanlahja pääsi täysin oikeuksiinsa.

Jesajan aktiivinen toiminta loppui kuningas Hiskian aikaan. Hiskiaa seurasi valtaistuimelle hänen poikansa Manasse, joka hallitsi perätä 55 vuotta.

Jesajan viimeiset ajat

Manasse oli erityisen jumalaton kuningas. Hänen aikanaan Herran profeetoilla oli vaikeaa:

”Sen lisäksi, että Manasse johdatti Juudan synnintekoon, tekemään sitä, mikä on väärää Herran silmissä, hän syyllistyi myös niin moneen verityöhön, että Jerusalem oli hänen aikanaan ääriään myöten täynnä viatonta verta.” (2. Kun. 21:16)

Jesajan julkinen toiminta näyttää tuolloin loppuneen sekin. Jesajan myöhemmistä vaiheista ei ole kerrottu Raamatussa. On arvioitu, että hän kokosi ja täydenteli tuolloin profeetallista kirjaansa. Lisäksi uskotaan Jesajan kuolleen Manassen veritöiden seurauksena marttyyrikuoleman. Tätä näkemystä tukee melko luotettava ja jo varhain yleisesti hyväksytty perimätieto koskien Jesajan viimeisiä aikoja.

Perimätietoon Jesajan marttyyriosta viittaa myös kaksi apokryfista – kaanonin ulkopuolista – tekstiä: Jesajan marttyyrio ja Jesajan taivaaseenastuminen. Alkuperäiset tekstit ovat etiopiankielisiä. Teksteistä jälkimmäinen on todennäköisesti nuorempi ja siihen on lisätty osuus, joka päättyy Jeesuksen maanpäälliseen elämään. Kirjan alkuosa on sama kuin marttyyriossa, johon on jälkeenpäin lisätty kristilliset osat. Marttyyrio on joka tapauksessa huomattavasti vanhempi ja sen on mitä ilmeisemmin tuntenut myös Heprealaiskirjeen kirjoittaja ainakin Jesajan kuolintapaan viitaten (Hepr.11:37). Teksteihin viitataan myös targumissa (4. Kun. 21:6) ja talmudissa (Yebamoth 49b; Sanhedr. 103b), minkä lisäksi myös varhaiset kristilliset kirkkoisät ovat vahvistaneet perimätiedon oikeana.

Joka tapauksessa, vaikka perimätieto olisikin oikea, emme voi luottaa siihen kaikissa yksityiskohdissa. Onkin parempi suhtautua siihen suuntaa antavana informaationa, jossa on mukana myös legendaa. Katsokaamme kuitenkin, mitä perimätieto kertoo Jesajan lopusta, koska juuri siihen Heprealaiskirjeen kirjoittaja viittaa käyttäessään häntä esimerkkinä kärsivän uskon sankarista.

Hiskian kuoleman jälkeen Manasse siis kääntyi pois isänsä tieltä juutalaisen uskon puhdistajana. Hän ei muistanut isänsä Hiskian käskyjä vaan unohti ne, ja väärät profeetat kietoutuivat lujasti kiinni häneen. Täten Manasse hylkäsi isänsä Jumalan palvelemisen, minkä tuloksena

”noituus ja magia lisääntyi ja ennustaminen, merkkien selittely, ja haureus ja oikeamielisten vaino, joita lisäsivät Manasse, Balkiira, kanaanilainen Tobia, Johannes Anatotista ja Saadok, tekojen päällikkö” (Jesajan marttyyrio)

Kun Jesaja näki laittomuudet ja epäjumalanpalveluksen joihin Jerusalem syyllistyi, hän lähti Jerusalemista ja asettui Juudan Betlehemiin. Hän vetäytyi oppilaidensa pariin vuorille ja kukkuloille. Kului kaksi vuotta, jolloin Samariasta tullut väärä profeetta nimeltä Balkiira, vahvisti asemaansa Manassen hovissa.

Kun Balkiira tunnisti ja näki Jesajan piilopaikan ja profeetat, jotka olivat hänen kanssaan, kävi Balkiira syyttämään Jesajaa ja profeettoja, jotka olivat hänen kanssaan väärin tunnustuksin jumalanpilkasta ja niskoittelusta. Ja loppu kertomuksesta voidaankin lukea Jesajan marttyyrion kahden viimeisen luvun tekstiä mukaillen:

”. . .Tiedä siis, oi kuningas, että hän valehtelee. Ja Jerusalemia hän on kutsunut Sodomaksi, ja Juudan ja Jerusalemin ruhtinaiden hän on julistanut olevan Gomorran kansa. Ja hän toi esiin monia syytöksiä Jesajaa ja profeettoja vastaan Manassen eteen. Mutta Beliar majaili Manassen sydämessä ja Juudan ruhtinaiden sydämissä ja Benjaminissa ja eunukeissa ja kuninkaan neuvonantajissa. Ja Balkiiran sanat miellyttivät häntä, ja hän lähetti miehiä vangitsemaan Jesajan. Ja hänet sahattiin kappaleiksi puusahalla. Ja kun Jesajaa sahattiin palasiksi Balkiira nousi ylös, syyttäen häntä, ja kaikki väärät profeetat nousivat, nauraen ja iloiten Jesajan tähden. Ja Balkiira, Matanbuchuksen avulla, nousi Jesajan eteen nauraen, pilkaten. Ja Balkiira sanoi Jesajalle: ”sano: ’Olen valehdellut kaiken mitä olen puhunut, ja kaikki Manassen tavat ovat hyvät ja oikeat. Ja myös Balkiiran ja hänen ystäviensä tavat ovat hyvät.’”. Ja näin hän sanoi Jesajalle kun häntä paloiteltiin. Mutta Jesaja oli Herran näyssä, ja vaikka hänen silmänsä olivat avoinna, hän näki heidät. . . Ja he sahasivat palasiksi Jesajan, Aamoksen pojan, puusahalla. Ja Manasse ja Balkiira ja väärät profeetat ja ruhtinaat ja kansa, kaikki katselivat. . . Ja kun Jesajaa sahattiin kappaleiksi, hän ei huutanut ääneen eikä itkenyt, mutta hänen huulensa puhuivat Pyhän Hengen kanssa kunnes hänet oli sahattu kahtia.” (Jesajan marttyyrio luvut 4-5, suom. T. Levänen)

On kertomus sitten värittynyt matkan varrella tai ei, totuuden jyvä on ainakin Jesajan kuolintavassa, mihin siis niin juutalainen perimätieto kuin Uuden testamentin Heprealaiskirjekin viittaavat. Jesaja ei lähtenyt tästä ajasta tulivaunuissa kuten Elia tai Abrahamin tavoin ”elämästä kylliksi saaneena”. Jesaja uskoi ja pysyi uskossaan uskollisena aina marttyyrikuolemaan saakka, vaikka hän kärsi mitä kivuliaimman kuoleman.

Se ei vastaa ehkä ensimmäistä mielikuvaamme uskon sankarista tai kuvaa siitä, miten usko voittaa suurimmankin esteen. Siitä huolimatta Heprealaiskirjeen kirjoittajan mielestä Jesajan elämä ja marttyyrikuolema on esimerkki uskon sankarista. Kutsun Jesajan kaltaisia miehiä ja naisia ’kärsivän uskon sankareiksi’.

Kärsivän uskon sankarit

Heprealaiskirjeen ’uskonluvun’ loppupuolella kirjoittaja esittelee ’voittoisan’ uskon esimerkkien jälkeen joukon kärsivän uskonsankareita (Hepr. 11:35-39), joita meidän on vaikea mieltää oikean ja voitokkaan uskon esikuviksi. He ovat nimeltä mainitsemattomia, mutta alkuperäisten lukijoiden todennäköisesti helposti tunnistamia uskonsankareita. Monesti tämä kärsivien sankarien joukko jää lukijalta kokonaan huomaamatta, koska hän on niin kiintynyt ihastelemaan niitä edeltäviä voittoisan uskon edustajia.

”Monet kidutettiin hengiltä. He olivat torjuneet heille tarjotun vapautuksen, koska halusivat parempaan ylösnousemukseen. Toiset saivat osakseen pilkkaa ja ruoskaniskuja, jopa kahleet ja vankeuden. Heitä kivitettiin kuoliaaksi, heitä sahattiin kahtia ja surmattiin miekalla lyöden. He joutuivat kuljeksimaan lampaan- ja vuohennahat vaatteinaan, he kärsivät puutetta, heitä ahdistettiin ja piestiin. He olivat liian hyviä tähän maailmaan, ja niin heidän oli harhailtava autiomaassa ja vuorilla ja asuttava luolissa ja maakuopissa. Kaikista näistä on heidän uskonsa perusteella annettu kirjoituksissa hyvä todistus, mutta sitä, mikä on luvattu, he eivät vielä saaneet.” (Hepr. 11:35b-39)

Tekstissä on viittauksia testamenttien välisen ajan makkabealaisiin sankareihin (2. Makk. 7-), kivitettyihin uskonmiehiin, kuten pappi Sakarja (2. Aik. 24:20) sekä tekstimme Jesajaan, joka siis legendan mukaan kuoli marttyyrina, kun hänet sahattiin kahtia. Eivätkä he ole ainoat uskonsa vuoksi kuolleet, kuten hyvin tiedät.

Jesajan ja muiden marttyyrien usko ei tullut kirkastetuksi vielä tässä ajassa, vaan päinvastoin he uhrasivat henkensä uskon tähden. Heidän uskonsa kirkastui kestävyydessä.

Heprealaiskirjeen 11. luku kertoo ensin heistä, keiden usko toi vapautuksen ja toivotun vastauksen (Hepr. 11:4-31), minkä jälkeen kuvataan heitä, joiden usko kesti kärsimyksessä (Hepr. 11:32-39). Kaikki mainitut uskonsankarit olivat tuiki tavallisia ihmisiä, mutta uskon kautta he kaikki tekivät poikkeuksellisia asioita. Kyllä, kummatkin – sekä voittoisan että kärsivän uskon edustajat.

Kärsivää ja voittoisaa uskoa

Lienet kanssani samaa mieltä, jos väitän Jesajan kaltaisten kärsineiden uskonsankarien jäävän monesti Abrahamin, Simsonin ja Daavidin kaltaisten voittoisien uskonsankarien varjoon. Raamattu mainitsee lukuisia Herran nimen tähden marttyyreina kuolleita, kuten ensimmäinen kristitty marttyyri Stefanos ja apostoli Jaakob, joka kohtasi marttyyrikuoleman samoihin aikoihin, kun Pietari pelastui kuolemalta ihmeen kautta vankisellistä (Ap. t. 12:1-19).

Herää kysymys, että onko mainittujen kärsivien veljien usko ollut jotenkin vähäisempää kuin näiden toisten, joiden usko toi heille vapautuksen? Sama kysymys voidaan muotoilla myös näin: pidätkö esimerkiksi Jesajaa vähäisenä ja mitättömänä vähäuskoisena profeettana? – Mielestäni ’kärsivän uskon sankarit’ ovat uskonsankareita siinä, missä toiset – perinteisesti uskonsankareina pidetyt Herran palvelijat. Ja samaa mieltä on myös Heprealaiskirjeen kirjoittaja, joka luvun lopussa sanoo kuin yhteenvetona kaikista mainituista uskonsankareista:

”Kaikista näistä on heidän uskonsa perusteella annettu kirjoituksissa hyvä todistus, mutta sitä, mikä on luvattu, he eivät vielä saaneet.” (Hepr. 11:39)

Uskonsankaruus ei siis ole vain ajallista vapautusta vihollisista tai sairauksista. Se ei ole kulkemista voitosta voittoon olosuhteita uhmaten. Uskoa ei näet ole tarkoitettu vain tarpeiden täyttämistä varten, vaan usko on luonteeltaan kuuliaisuutta Herralle. Usko kestää Jumalan vihollisten pilkan ja koston. Se kestää myös silloin, kun rukoukseen ei tule mielemme mukaista vastausta. Uskon sankaruus tarkoittaa uskon kestämistä. Se on toisaalta uskoa, joka suo vapautuksen, mutta toisaalta uskoa, joka kestää kärsimyksessä:

• On valtava nähdä, kun Jumala antaa ihmeiden seurata omiensa uskoa. Se on uskonelämän toinen puoli, jossa tietty me mukavuudenhaluiset ihmiset haluaisimme tietenkin elää jatkuvasti. Voittoisa usko on kestävä uskossa, kun se odottaa Jumalan vastausta. Se jaksaa luottaa silloinkin, kun olosuhteet eivät sitä puolla.

• Sama voittoisa usko näkyy kuitenkin myös uskollisuutena kärsimyksessä. Se on voittavaa uskoa, koska kärsivä usko näyttää maailmalle kauttamme, että uskomme Herraan on pysyvää eikä riippuvaista olosuhteista. Uskollisuus kärsimyksessä osoittaa uskon ankkuroituneen Kristukseen persoonaan, ei etuihin ja siunauksiin, joita hänen seuraajansa saavat toki niitäkin nauttia.

Uskonsankareita olemme kaikki

Uskolla on siis kahdet kasvot. On usko, joka tuottaa vapautuksen kärsimyksessä, mutta on myös usko, joka kestää kärsimyksessä. Jesaja on meille kuva jälkimmäisestä. Hänen elämänsä ei päätös tahi sen viimeiset vuodet Manassen verenvuodatuksen aikana eivät olleet ylevä ja kaunis päätös hänen pitkälle työlleen profeettana. Silti hänen elämänsä loppu ikään kuin sinetöi koko hänen julistustyönsä uskon leimalla.

Vasta uskollisuus vastoinkäymisissä punnitsee uskon, jota Herra on kasvattanut rukousvastausten ja oman uskollisuutensa kautta. Uskollisuus ja luottamus kärsimysten keskellä kirkastaa uskon siinä missä uskoa seuraavat ihmeet todistavat uskon kohteen luotettavuudesta. Kärsivän uskon tapauksessa puolestaan kärsimys on se tuli, joka puhdistaa uskon epäilyistä ja epäpuhtaudesta.

Nautit elämässäsi Herran hyvyydestä voittoisan ja vapauttavan uskon riemusaatossa, tai koet sitten Herran avun kaikonneen kärsimyksessä ulottuviltasi, niin muista, että kummassakaan tilanteessa uskosi ei joudu häpeään, vaan se on aina yhtä tosi ja luotettava kuin on sen kohde Jeesus Kristus (Joh. 15:1).

Niin kärsivä usko kuin vapauttava uskokin odottaa lopullista täyttymistään Herran paluun päivänä. Uskomme ei ole ankkuroitu näkyvään – ei ihmeisiin tai tunnusmerkkeihin, vaan uskon alkajaan Kristukseen ja hänen paluuseen.

Laittakaamme tänään yhdessä kaikki toivomme ja luottamuksemme yksin Kristukseen. Toivon ja rukoilen, että voimme viimeisenä päivänä käydä yhdessä juhlimaan voittoa ja sanoa uskostamme Heprealaiskirjeen kirjoittajan sanoin:

”Me emme ole niitä, jotka luopuvat ja joutuvat tuhoon, vaan niitä, jotka uskovat ja pelastavat sielunsa.” (Hepr. 10:39)

Pohdittavaa

Mitä tarkoittaa voittoisa tai kärsivä usko? Kumpi on arvokkaampi?
Tekeekö Jesajan kuolema hänestä uskon sankarin vai menettääkö hänen kirjansa arvon sen tähden?
Miten uskollisuus olosuhteista huolimatta kirkastaa uskoa?