Olet varmaan kuullut ilmiöstä nimeltä ’kuuilluusio’? Tai jos et ole siitä kuullut, olen melko varma, että olet silti kohdannut sen. Kuuilluusio on näköharha, joka saa kuun näyttämään suuremmalta, kun se on lähellä horisonttia verrattuna siihen, kun se on korkealla taivaalla.

Kuu. Miltähän se näytti minusta, kun otin kuvan?

Viimeistään siinä vaiheessa, kun yrität ikuistaa näkemääsi valtavan suurta kuutamoa kännykällä, ihmettelet, miksi kännykkä ’latistaa’ upean kuun kuvassa säälittävän pieneen kokoon.

Kuun koko toki vaihtelee jonkin verran, koska sen etäisyys kiertoradalla maapallosta vaihtelee muutamia kymmeniä tuhansia kilometrejä. Etäisyys ei kuitenkaan selitä ilmiötä, koska etäisyyden vaihtelu ei aiheuta muutosta kuun koossa maanpinnalta tarkasteltuna kuin noin 15 % verran.

Horisontissa näkyvä ’valtavan’ suuri kuu on yksinkertaisesti näköharha. Mistä näköharha johtuu, siitä ei ole täyttä varmuutta. Ratkaisuksi on esitetty useampia teorioita, joista tunnetuimmat ovat Kleomedeksen (200 jKr.) näennäisen etäisyyden olettama ja suhteellisen koon olettama (Ebbinghausin illuusio). Jos asia alkoi kiinnostaa, voit etsiä lisätietoa vaikkapa Wikipediasta (https://fi.wikipedia.org/wiki/Kuuilluusio), minkä lisäksi ilmiöstä on saatavilla myös paljon tieteellistä tutkimustietoa.

Tähän minun hartaustekstiini riittää tästä aiheesta, että totean kyseessä olevan näköharha ja vieläpä varsin uskottava sellainen. Minkä sille voi, että kuu näyttää horisontissa huomattavasti isommalta, mitä se todellisuudessa on. Ja ennen kuin taas kerran kaivan kännykän kameran esille ikuistaakseni upean kuun, pitää minun muistuttaa itseäni, ettei todellisuus tälläkään kertaa ole sitä, miltä se minusta niin selkeästi näyttää.

Todellisuus ei kuitenkaan muutu toiseksi, vaikka kuinka väittäisin toista sen perusteella, miltä se silmiini näyttää. Tähän liittyen mainitsemani Wikipedia-artikkelin lopussa onkin osuva sitaatti filosofi Immanuel Kantilta:

”Tähtitieteilijä ei mahda mitään sille, että hänestä kuu näyttää suuremmalta juuri noustuaan kuin jonkin aikaa myöhemmin, vaikka tämä harha ei petkuta häntä.” (Immanuel Kant, Puhtaan järjen kritiikki)

Jos en siis voi minäkään tähtitieteen maallikkona muuttaa näkemääni, eipä sitä voi tehdä hänkään, joka työkseen askartelee taivaankappaleiden parissa. Kyse on vain siitä, minkä arvon annan sille, miltä jokin näyttää ja sille, minkä tiedän todeksi.

Tämä pätee varsin hyvin myös uskonelämään. Uskonko siihen miltä elämä näyttää vai siihen, minkä tiedän uskon perusteella todeksi?

Miten näen Jumalan koon elämän horisontissa?

Eräänlainen kuuilluusion ongelma toistuu myös muualla elämässä; ainakin siinä, miten suurena tai pienenä näen Jumalan ja hänen mahdollisuutensa. Asioiden mittasuhteet tuntuvat muuttuvan kummasti, jos ne tuodaan lähemmäksi ’minun elämäni horisonttia’ verrattuna siihen, kun asiat ovat kaukana korkealla taivaalla.

Tämä vääristymä toimii näin. Kun elämän asiat ovat kaukana ’korkealla taivaalla’ missä ne eivät kosketa minua henkilökohtaisesti, Jumala näyttää suurelta ja mahtavalta. Hänelle kaikki on mahdollista, hän tietää kaiken ja puuttuu aktiivisesti elämän kulkuun. Ihmisten asiatkin ovat mitättömän pieniä hänen mittakaavaansa. Tämä vastaa objektiivista todellisuutta.

Harhat ja illuusio alkavat, kun asiat tuodaan lähemmäksi minua ja ne laskeutuvat oman elämäni horisonttiin. Tällöin ongelmat kasvavat suhteettoman suuriksi ja yhtäkkiä ne ovat paljon merkityksellisempiä kuin siellä ’korkealla taivaalla’. Samalla Jumala kutistuu horisonttia vasten pienen pieneksi ja muuttuu haluttomaksi auttamaan minua. Eihän Jumala minun asioilleni mitään voi – ja vaikka voisikin, niin tuskin ne häntä edes kiinnostavat!

Kyseessä on samanlainen näköharha kuin alussa mainittu ’kuuilluusio’. Sitä ei korjata katsellen sitä, miltä elämä näyttää, koska yksinkertaisesti näemme väärin. Sitä vastaan ei auta mikään muu kuin turvautuminen parempaan tietoon aivan niin kuin Immanuel Kant toteaa. Jos pitäydyn todellisessa tiedossa Jumalasta sekä hänen kyvystään ja halustaan auttaa minua, se on lääke näköharhaan. Vain ymmärrys tosi Jumalasta auttaa minua välttämään harhan ’arjen horisontissa’.

Hyvä apu tähän näköharhaan löytyy esimerkiksi Jesajan kirjan tekstistä näin yhden esimerkin poimiakseni:

”Katso, ei Herran käsi ole liian lyhyt auttamaan eikä hänen korvansa kuuro kuulemaan, vaan teidän pahat tekonne erottavat teidät Jumalastanne. Teidän syntinne peittävät teiltä hänen kasvonsa, niin ettei hän kuule, sillä teidän kätenne ovat veren tahrimat ja sormenne vääryyden saastuttamat. Teidän huulenne puhuvat valhetta ja kielenne kuiskii petosta.” (Jes. 59:1-3)

Kun katson Jumalan mahdollisuuksia ja omaa elämääni tämän tiedon valossa, ymmärrän näkeväni väärin, vaikka käsitykseni ja aistimukseni sanovat muuta. Kaikki ei ole sitä, miltä se näyttää.

Monesti siis oma ajatteluni vääristyy samalla tavalla kuin kuu horisontissa etenkin siinä, mitä tulee Jumalan kykyyn hoitaa minua ja minun asioitani.

Periaatteellisella tasolla minulla ei ole ongelmaa luottaa häneen ja nähdä oikein. Kykenen siihen myös silloin, kun kyse on jonkun toisen kuin minun elämästäni. Mutta mitä lähemmäs asia tulee minua ja minun elämääni, sitä enemmän näkemykseni todellisuudesta vääristyy. Tällöin ongelmat kasvavat, minun tahtoni asioiden tilasta kasvaa ja samalla Jumala pienenee ja minun kykyni luottaa hänen hyvyyteensä vähenee.

Ehkä vain yritän muistaa, että kyse on näköharhasta. Tukeudun siis mieluummin Jumalan omaan ilmoitukseen itsestään. Kun Jumala pienenee silmissä, kyse ei ole todellisuudesta vaan näköharhasta.