Vuoden alussa teemme usein suunnitelmia tulevasta ja summaamme menneen vuoden saldoa. Itse olen pohtinut oman elämäni saldoa pidemmältä ajalta lähinnä siltä aikakaudelta, kun olen saanut elää uutta elämää Kristuksessa. Oheinen Roomalaiskirjeen teksti on ollut merkittävä tekijä minulle tämän polun varrella:

”Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat, ensin juutalaisille, sitten myös kreikkalaisille. Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon. Onhan kirjoitettu: ’Uskosta vanhurskas saa elää.’” (Room. 1:16-17)

Pohdinta on ollut varsin vapauttavaa, kun siinä huomaa, että monet niistä asioista, jotka edelleen tänä päivänä jossain määrin vaivaa mieltäni, kuuluvat niihin asioihin, jotka aikanaan uskon löytämisen hetkellä havaitsin kevyeksi ja vähäpätöiseksi lahjani rinnalla. Jostain syystä noiden toissijaisten asioiden painoarvo on välillä päässyt kasvamaan, joten muistutus siitä, mikä niiden tosi painoarvo on, huojentaa mieltä kummasti. Nyt ehkä en enää elä niiden kanssa itse, vaan kannan niistä turhaa huolta, kun näen läheisteni kamppailevan niiden kanssa.

Tahdonkin tässä muistuttaa itseäni elämän tärkeistä valinnoista ja siksi palaan kauas menneisyyteen ja kirjoitan taas kerran uskonisä John Wesleyn aarteen löytämisestä. Se koskettaa kaltaistani vanhaa pappia joka kerran, kun Wesleyn elämästä näkee, miten pappikin voi löytää uuden virren ja nuotin palvelutyöhönsä, vaikka on jo jollain asteella sisällä uskonelämässä.

Palataan siis niinkin kauaksi kuin 1700-luvulle. Ajanjaksoa vuodesta 1725 alkaen vuoteen 1739 pidetään aikana, jolloin metodistinen herätys alkoi muotoutua. Avainasemassa olivat herätyksen perustajana pidetty John Wesley ja hänen veljensä Charles.

Uskonvarmuutta etsimässä

Herätyksen taustat oli valmistettu toki jo veljesten kotona, jossa he saivat hyvän kristillisen kasvatuksen pappisisältä ja äiti Susannalta. He olivat lähtöisin aineellisesti köyhästä kodista, jossa kristillisiä arvoja kunnioitettiin ja vaalittiin erityisellä rakkaudella. Wesleyn perhe kulki näin omalla tavalla vastavirtaan verrattuna siihen, mitä sen ajan kovaa vauhtia maallistuvan Englannin köyhälistön lähiöissä muutoin tapahtui.

Kodin perintönä veljekset hakeutuivat opiskelemaan papeiksi Oxfordin yliopistoon, missä heidät valtasi tarve löytää Jumala konkreettisemmin ja läheisemmin. He olivat vakuuttuneet siitä, että usko on enemmän kuin vain se, mitä se heille anglikaanikirkon opinkappaleina edusti.

Syvemmän jumalasuhteen etsiminen ja kaipuu ohjasi veljekset perustamaan muutamien muiden samaa kaipaavien opiskelutovereiden kanssa ’pyhän klubin’ vuonna 1729. Se oli yliopiston harrastekerho tai opiskelijapiiri, joka oli omistautunut Jumalan etsimiseen hartauden harjoittamisen ja hyväntekeväisyyden keinoin. Tänä aikana moni myöhemmin metodismille tunnusomainen piirre sai ensimmäiset muotonsa.

Pyhän klubin toiminnan ja väliin jopa ankaran itsekieltämisen kautta käynyt tie ei silti riittänyt vastaukseksi kummankaan veljeksen jumalakaipuuseen. Pappiskandidaatteina he toki tunsivat kirkon opetuksen ja tradition, mutta silti etenkin Johnia vaivasi tunne, että hänen uskonelämästään edelleen puuttui jotain.

Pappisvihkimyksen jälkeen veljekset lähtivät uudelle mantereelle, Amerikan Georgiaan, lähetystyöhön vuonna 1735. Johnille vuodet Amerikassa olivat kuitenkin raskaat lähetystyön ja henkilökohtaisen elämän pettymysten tähden. Vuoden 1737 loppupuolella John päätti palata takaisin Englantiin ja Lontooseen.

”Tunsin kuinka sydämeni lämpeni”

Käänne pettymysten ja syvän hengellisen kriisin keskellä eläneen Johnin elämässä tapahtui kuitenkin odottamatta pian Lontooseen paluun jälkeen. Tapahtui jotain odottamatonta ja vierasta järjestykseen tottuneelle Johnille. Kävi näet niin, että vuosikausia syvempää jumalasuhdetta etsinyt John Wesley koki voimakkaan muutoksen elämässään kuin sattumalta kristillisessä kokouksessa Lontoon Aldersgate-kadulla toukokuun 24. päivä 1738 kello 20.45.

Tarkan ajankohdan muistiin paneminen kuvaa tapahtuman käänteentekevyyttä. Wesley itse kuvaa tapahtumaa päiväkirjassaan tähän tapaan:

”Illalla menin oikein vastentahtoisesti hengelliseen tilaisuuteen Aldersgate-kadulla, jossa puhuja luki Lutherin esipuhetta Roomalaiskirjeeseen. Noin 15 vaille yhdeksän, kun lukija kuvaili muutosta, jonka Jumala tekee sydämessä uskon kautta Kristukseen, tunsin miten minun sydämeni kummallisesti lämpeni. Tunsin luottavani koko pelastukseni yksin Kristukselle ja että olin saanut varmuuden, että hän on ottanut pois minun syntini, jopa minun ja pelastanut minut synnin ja kuoleman lailta.” (The Journal of John Wesley, toukokuun 24. päivänä, 1738)

Näin siis Wesley kirjoitti päiväkirjassaan lyhyen pedantisti kokemuksestaan. Wesleyn omakohtainen Jumalan armon kohtaamisen kokemus pysyi keskeisenä hänen julistuksessaan koko hänen elämänsä ajan. Sydämen lämpiäminen kuvaa tunnetasolla sitä oivallusta, kun Wesley ensimmäistä kertaa vuosia kestäneen etsimisen jälkeen omakohtaisesti sisäisti Jumalan armon merkityksen itselleen. Hän sisäisti, ettei pelastus ollut lähtöisin hänestä itsestään, vaan se on Jumalan työ. Ja sellaisena se on säilyvä. Vaikka pyhitys on oleellinen osa uskovan kilvoitusta, pelastuksen perusta lepää yksin Kristuksen varassa – ei ihmisen hyvien tai väärien tekojen varassa.

Roomalaiskirjeen edessä

”Sydämen lämpiäminen” on kokemuksen tuoma lisävarmuus, joka seurasi Jumalan armon sisäistämistä ja pelastuksen vastaanottamista Kristuksessa uskon kautta. Kokemus on yksilöllinen, mutta pelastus on jokaiselle sen vastaanottaneelle sama.

Raamatunteksti, joka muutti Wesleyn elämän on todennäköisesti sama, jonka edessä myös uskonpuhdistaja Martin Luther koki oman ”sydämensä lämpenevän”. Luther näet mainitsee Wesleyn kuulemassa Roomalaiskirjeen esipuheessa kirjeen avainjakeina pidetyt jakeet, jotka reilut 200 vuotta ennen Wesleyn aikaa (1515 – 1516) avasivat puolestaan Lutherin näkemään pelastuksen Jumalan lahjana armosta uskon kautta.

Roomalaiskirjeen ensimmäisen luvun jakeita 16 ja 17 pidetään avainjakeina Lutherin kääntymiselle, mikä puolestaan johti uskonpuhdistukseen ja protestanttisen kirkon syntyyn. Samat jakeet vapauttivat Wesleyn oman yrittämisen tieltä löytämään uskon salaisuuden Kristuksesta. Mitä ovat nämä kirkkohistoriallisesti käänteentekevät jakeet? Luetaanpa ne.

”Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat, ensin juutalaisille, sitten myös kreikkalaisille. Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon. Onhan kirjoitettu: ’Uskosta vanhurskas saa elää.’” (Room. 1:16-17)

Nämä jakeet, jotka Paavali on kirjoittanut heti kirjeen alkutervehdyksen ja kuulumisten jälkeen sisältävät kirjeen ydinajatuksen. Koko pitkä kirje aina luvun 16 lopputervehdyksiin saakka käsittelee näissä kahdessa jakeessa lyhyesti ilmaistua totuutta: ”uskosta vanhurskas saa elää”.

”Uskosta vanhurskas saa elää”

Tekstin alussa sanomalla ”minä en häpeä evankeliumia” Paavali viittaa edeltävään tekstijaksoon, jossa hän kertoo halustaan julistaa jonain päivänä evankeliumia Rooman kaupungissa. Paavali ei hävennyt, vaan päinvastoin piti kunniatehtävänä, julistaa evankeliumia Roomassa – tuossa mahtavan valtakunnan suurimpana ihmeenä pidetyssä kaupungissa, jossa jumalana palvottu keisarikin asui.

Mahtavat puitteet eivät saaneet Paavalia epäröimään evankeliumin julistuksen tarpeellisuutta. Hän näet tiesi olevansa keisariakin suuremman valtiaan lähettämä. Ja olipa hänelle uskottu sanoma, joka saisi jopa keisarin ”sydämen lämpiämään”. Hänen sanomansa ei ollut vähäinen, koska siinä on kyse ikuisesta pelastuksesta – elämästä ja kuolemasta. Sanoohan tekstimme, että evankeliumi

”on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat” (Room. 1:16)

Entä mikä oli tuo Paavalille uskotun evankeliumin ydinsanoma, josta miljoonat ja taas miljoonat ihmiset ovat löytäneet Wesleyn ja Lutherin tavoin tien uuteen elämään? Lyhyesti sanottuna se on

”uskosta vanhurskas saa elää” (Room. 1:17).

Vanhurskaus – eli yksinkertaistaen kelvollisuus Jumalan edessä – tulee yksin uskosta Jeesukseen Kristukseen. Nimittäin yhdenkään ihmisen elämä ei kestä Jumalan ’kelvollisuusvaatimusten’ edessä sellaisenaan. On yhdentekevää millaisia tekoja sinulla tai minulla on tuomisena Jumalan eteen, koska parhaatkaan niistä eivät täytä Herran ’laatuvaatimusta’ oikeudenmukaisuudesta – vanhurskaudesta. Paraskaan ihmisen vaellus ei kestä Jumalan tarkastelussa; se ei täytä hänen mittaansa.

Niin Luther kuin Wesley kohtasivat kummatkin oman elämänsä mahdottomuuden. Ankarasta kilvoittelusta ja hyvän tekemisestä huolimatta Wesley koki jäävänsä vajaaksi Jumalan lain edessä, kunnes hän omakohtaisesti oivalsi, että heikkoudesta huolimatta ”uskosta vanhurskas saa elää”.

Kelvollisuus Jumalan edessä ei ole ihmisestä, vaan Jumalasta. Se on Jeesuksessa Kristuksessa annettu lahja, jonka ihminen saa ottaa vastaan uskomalla häneen ja Jeesukseen, että Jeesuksen kertakaikkinen sovitustyö ristillä riittää tekemään hänestä puhtaan – kelvollisen Jumalan edessä. Voi sitä riemunhetkeä, kun Wesley sydämessään omisti tämän omalle kohdalleen. Pelastus ei ole teoreettinen ja etäinen, vaan hyvin henkilökohtainen ja läheinen.

Pelastus on täydellinen lahja, jonka Herra Jeesus on valmistanut puolestasi sinua varten. Hän antaa sen sinulle ehdoitta – on vain kyse siitä, tahdotko sinä vastaanottaa sen uskomalla Herraan Jeesukseen. Tänäkin päivänä Jeesus kysyy jokaiselta meistä: olenko minä sinun Herrasi, sinun pelastajasi?

”Se on Jumalan voima”

Jos siis uskon kautta olet saanut armon ottaa vastaan Jeesuksen henkilökohtaisena vapahtajanasi ja tänään siten tiedät ”sydämesi lämmenneen” Herrallesi Jeesukselle, tiedä myös tämä evankeliumista:

”Se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat.” (Room. 1:16)

Se, että evankeliumi on Jumalan voima, tarkoittaa nyt sinun kannaltasi sitä, että sinun vanhurskautesi – eli kelvollisuutesi Jumalan edessä – ei perustu hyvyyteesi, vaan Jumalan voimaan. Evankeliumi tuo pelastuksen sinulle – ei siksi, että sinä teet jotain, vaan siksi, että Jumala on jo tehnyt kaiken puolestasi. Evankeliumissa on Jumalan voima, joka antaa sinulle pelastuksen, kun sinä vain uskot sen henkilökohtaisesti omaksesi.

Jeesuksen Kristuksen nimessä sinäkin olet pelastettu, minkä sinä edelleen uskomalla häneen hyväksyt omalle kohdallesi. Jumalan evankeliumi on annettu jokaiselle ihmiselle lahjaksi, jonka hän on vapaa ottamaan vastaan.

Voin sanoa kuin Paavali tekstissämme: ”minä en häpeä evankeliumia”. En häpeä sitä, koska tiedän pelastukseni lepäävän sen varassa ja toisaalta tiedän samoin jokaisen ihmisen hänen ylhäisyyteen tai alhaisuuteensa katsomatta tarvitsevan evankeliumia löytääkseen pelastuksen Luojansa edessä. Jos siis Paavali paloi ajatukselle julistaa evankeliumia Roomassa – keisarin kaupungissa, miksi minä en tekisi sitä edelleen.

Sillä olenhan minäkin aikanaan ottanut vastaan Kristuksen henkilökohtaisena Vapahtajana, koska yksin hänen nimessään ”on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat.” Ja niin se vain on, että saman armon otan vastaan joka päivä ja huomaan sen kantavan edelleen. Aamen.

Pohdittavaa

Mikä tekee evankeliumista arvollisen: ihmisen teot vai Jumalan voima?
Kenelle evankeliumi on annettu?
Häpeänkö minä evankeliumia?