”Kirjoita näky ja piirrä se selvästi tauluihin, niin että sen voi juostessakin lukea.” (Hab. 2:2b)

Profeetta Habakkuk, venäläinen ikoni. (18. vuosisadan ikonimaalaus. Kirkastuksen kirkon ikonstaasi, Kizhin luostari, Karjala, Venäjä)

Tätä jaetta olen minäkin toistanut papukaijana aina kyllästymiseen asti, kun olen puhunut tavoitteiden asettamisesta ja näystä.

Tiedä häntä, kuka alkujaan on keksinyt seurakuntakontekstissa siteerata tätä Habakukin kirjan lausetta johtamistaidon oppien yhteydessä. No, onhan se hyvä siteerata Raamattua ajatustensa tueksi, kun yrittää vakuuttaa esimerkiksi vastahankaista seurakuntaneuvostoa tai vanhimmistoa suunnitelmallisen työskentelyn hyödyistä.

Yleensä tuolla sitaatilla korostetaan selkeän toiminta-ajatuksen tärkeyttä tai tarvetta kiteyttää selkeästi seurakunnan näky. Hyviä asioita ovat kummatkin. Ja rehellisyyden nimissä tunnustan itsekin vakuuttuneeni strategisesta työskentelystä. Jos strategiasta ei tule itsetarkoitus tai kahle, se on hyvä väline seurakuntatyössäkin, kunhan siitä ei tule Jumalan Pyhän Hengen ohjauksen korvaajaa.

Jokainen näky ja missio tulee saada Jumalalta ja alistaa hänen tahtoonsa, jos sen mielii tuottavan satoa Taivasten valtakuntaan. Tämä näkökulma monesti unohtuu, kun me ihmiset alamme innolla suunnittelemaan strategiaa tai ihan mitä vain muuta asiaa. Jos ei valvo tekemistään, käy äkkiä niin, että suunnitelma onkin minun suunnitelmani eikä Jumalan. Siinä sitten huudan Jumalaa toteuttamaan suunnitelmaa puolestani, kun hän taas yrittää sanoa, että tuo on sinun suunnitelmasi – ei minun.

Tarjoan nyt tähän Habakukin tekstiin aavistuksen toisenlaisen näkökulman. Tämä ihan jo siksi, että me ihmiset lataamme näkyyn ja uuteen vuoteen kovin paljon erilaisia odotuksia. Usein käy niin, että odotukset eivät sitten täytykään – eikä vika ole välttämättä näyssä sen enempää kuin ymmärryksemme siitä.

Habakukin näyn aikaperspektiivi

Mitä jos lukisimme nyt uudestaan tuon Habakukin kirjan maagisen jakeen ja otamme sen kaveriksi vielä sitä seuraavan jakeen, mikä usein jää meiltä kuulematta. Näin asetamme sanat kontekstiinsa.

”Herra vastasi minulle näillä sanoilla: ”Kirjoita näky ja piirrä se selvästi tauluihin, niin että sen voi juostessakin lukea. Näky odottaa vielä aikaansa ja rientää päämääräänsä eikä petä. Jos se viipyy, odota sitä, sillä varmasti se toteutuu eikä myöhästy.” (Hab. 2:2-3)

Herran käsky ”piirtää näky selvästi” – siis jopa niin selvästi, että ”sen voi juostessakin lukea” ei varsinaisesti liity kiteyttämiseen – näyn tärkeyteen kyllä. Herran Habakukille antama näky oli erityisen tärkeä ja siksi se tuli kirjata selkeästi ylös. Sitä näet tarvittiin vielä jatkossa.

Habakukin näky koski kaldealaisia, jotka tulevat ensin hävittämään Juudean, mutta myöhemmin kohtaavat itse saman. Näin lyhyesti ’kiteytän’ Habakukin näyn ydinkohdat. Oli siis hyväksi, että näky on selkeästi mielessä, kun Juudaa kohtaa hävitys. Tällöin pakenevatkin saattoivat ”sen juostessa lukea”. Näky ei kuitenkaan siinä tilanteessa pakenevia juuri lohduttaisi, koska hävitys oli vääjäämätön.

Näky piti kirjoittaa ylös, jotta kansa muistaa sen vielä hävityksen jälkeenkin. Heidän tuli muistaa, että näyn jälkimmäinen osa tulisi toteutumaan yhtä varmasti kuin ensimmäinen.

Odottavan ihmisen näkökulmasta näky tuntui viipyvän ja jopa raukeavan tyhjiin. Siksi oli tärkeää, että se oli kirjoitettu niin selkeästi ylös, että siihen saattoi palata aina uudelleen. Vaikka odotettu viipyikin, sitä tuli odottaa, koska se toteutuu kyllä.

Tästä oli kyse Habakukin näyn kohdalla.

Meidän näkymme

Edellä jo sanailin kuinka tärkeää on saada näky Jumalalta. Meidän ei tule tyrkyttää omiamme hänelle, vaan ottaa vastaan se näky, jonka hän on varannut meille. Tämän me ihmiset olemme yleensä valmiit hyväksymään. Onhan Jumalan näky enemmän kuin minun haalea haavekuvani. Se on sitä enemmän jopa silloin, kun minusta tuntuu, että mikään ei elämässä mene niin kuin pitäisi. Jos näky on Jumalasta, voin pitää siitä kiinni olosuhteista huolimatta. Jos se on lähtöisin minusta, suotuisat olosuhteetkaan eivät auta.

Vaikea osa Habakukin näkyä koskevan tekstin tulkinnassa onkin sen jälkimmäisessä jakeessa. Luetaan se vielä uudelleen:

”Näky odottaa vielä aikaansa ja rientää päämääräänsä eikä petä. Jos se viipyy, odota sitä, sillä varmasti se toteutuu eikä myöhästy.” (Hab. 2:3)

Vaikeaksi sen tekee tuo sana odottaa. Erityisen vaikeaksi sanan odottaa tekee se, että on tilanteita, joissa Jumalan näyn lopullinen toteutuminen odottaa sukupolvia toisensa jälkeen. Olenko siis valmis luottamaan ja pysymään Jumalan lupauksessa, vaikka näyttää siltä, että oma aikani tiimalasissa on valunut loppuun. Olenko valmis luottamaan Jumalaani niin paljon, että uskon hänen ’hoitavan homman’, vaikka minä en olekaan sitä näkemässä?

Näihin sanoihin ajatukseni jäätyy. Syntyy syvä kunnioitus. Annan Jumalalle todella tilaa olla Jumala – sukupolvet ja ajat ylittävä Jumala, joka ei ole tilivelvollinen toimimaan minun aikanani – minun silmieni edessä, minun mieleni mukaan.

Tämä on Jumala, joka on ajaton ja Kaikkivaltias. Hän on Jumala, joka tekee asiat niin kuin hän on näyssään luvannut. Ei haittaa, vaikka minä en sitä milloinkaan näkisi. Minä luotan, ja taas minä luotan, koska minulla ei ole mitään muuta. Aamen.