Kirkkovuosi päättyy tuomiosunnuntaihin. Tuomiosunnuntaina anomme Kaikkivaltiaalta tuomarilta armoa niin itsellemme kuin myös kaikille edesmenneille.

Sana ”tuomio” särähtää useimpien korvaan jokseenkin kielteisenä sanana, vaikka varsin hanakasti vetoamme Jumalan oikeudenmukaisuuteen etenkin silloin, kun koemme omia oikeuksiamme loukatun. Moni panee toivonsa siihen, että oikeus lopulta voittaa. Rehellisyys maan perii. Paha saa palkkansa jne.

Tuomioon sisältyy siis ajatus oikeudenmukaisuudesta, mutta kun puhumme Jumalan tuomiosta, tulee monelle mieleen vain rangaistus. Harvemmin tulee mieleen, ettei tuomiota automaattisesti seuraa rangaistus, vaan että tuomio voi olla yhtä hyvin vapauttava – jopa edullinen, kun vastaaja voittaa kanteen.

Elämän matkalla olemme tottuneet tuomioihin, joten viimeinen tuomio on tuskin kenellekään ensimmäinen kerta tuomiolla. Koulumaailmassa lukuvuoden lopussa jaetaan todistukset. Työtehtävän jälkeen arvioidaan suoritus. Vuodenvaihteessa katsotaan saldo, voitot ja tappiot. Tuomio ei ole ihmiselle vieras, vaikka se voikin olla vastenmielinen.

Kirkkovuoden viimeisestä sunnuntaista on luterilaisessa perinteessä käytetty vuodesta 1958 Ruotsin esikuvan mukaisesti nimitystä tuomiosunnuntai (”dömssöndagen”). Katolinen kirkko puhuu tuomisunnuntain tilalla ”Kristuksen kuninkuuden sunnuntaista” ja esimerkiksi Saksan luterilaisessa kalenterissa tätä pyhää nimitetään ”ikuisuuden sunnuntaiksi”. Mielestäni nämä vaihtoehtoiset nimet on hyvä mainita, koska niiden kautta seurakunnan tuomion odotus saa oikeamman sävyn.

Kutsutaan tuomiosunnuntaita millä nimellä tahansa, sen sanoma liittyy Kristuksen toiseen tulemiseen kuninkaana ja vanhurskaana tuomarina. Tuntuu uskomattomalta, että ansaitsemamme varma kadottava tuomio on Jeesukseen toivonsa panneella kääntynyt vapauttavaksi tuomioksi. Uskovan kannalta tuomiosunnuntai on ilon ja riemun juhla – eli ”ikuisuuden sunnuntai”. 

Päivän tekstiksi olen valinnut tuomisunnuntain psalmintekstin, joka tulee psalmista 143. Psalmi kuuluu viimeiseen eli viidenteen psalmien kirjaan ja se voidaan otsikoida vaikkapa sanoin ”Kukaan ei ole vanhurskas Herran edessä”, minkä tähden se on oiva valinta tämän juhlapyhän tekstiksi. Kokonaisuutena psalmi muistuttaa meitä paitsi asemastamme Jumalan edessä, se puhuu voimakkaasti asemastamme rukoilijoina Herran kasvoja etsimässä.

”Herra, kuule rukoukseni, ota vastaan pyyntöni! Sinä uskollinen, sinä vanhurskas, vastaa minulle! Älä vaadi palvelijaasi tuomiolle, sillä sinun edessäsi ei yksikään ole syytön.” (Ps. 143:1-2)

Tuomiosunnuntain katumuspsalmi

Psalmi 143 kuuluu tuomisunnuntain kirkkopyhänteksteihin. Psalmista käy oivallisesti ilmi, kuinka suuri armo on saada lähestyä Jumalaa – Isää – rukouksin Kristuksen sovitustyön perusteella. Psalmista huokuu terve asenne, jonka mukaan rukoilija ei koskaan asetu Jumalan eteen vaatimaan häneltä rukousvastausta, vaan lähtökohta rukouksessa on aina terve nöyryys ja Jumalan mielisuosion etsiminen.

Psalmi on kuningas Daavidin käsialaa. Hän todennäköisesti rukoili sen sanoja tapaillen vakavan ahdistuksen aikana ja kirjoitti sen sitten myös psalmin muotoon. Psalmissa hän omin sanoin kuvaa tilannettaan tähän tapaan:

”Vihamieheni vainoaa henkeäni, hän polkee elämäni jalkoihinsa, hän suistaa minut pimeyteen, kauan sitten kuolleitten joukkoon. Voimani ovat lopussa, sydämeni jähmettyy.” (Ps. 143:3-4)

Daavid ei kuvaa tekstissä tarkemmin elämäntilannettaan, mutta epäilen ettei kyse kuitenkaan ole samasta tilanteesta kuin edellisessä psalmissa (Ps. 142:1), jossa hän piileskeli En-Gedin luolassa kuningas Saulilta piilossa. Syy, miksi en liitä tekstiä samaan tapahtumaan on se, että psalmin lopussa Daavid pyytää Jumalaa tuhoamaan vihollisensa ja hävittämään ahdistajat (Ps. 143:12). Tämähän ei ollut ollenkaan Daavidin tahto kuningas Saulia kohtaan (1. Sam. 24:11).

Oli tilanne mikä tahansa, Daavid koki paitsi olevansa uhattu, hän koki ääretöntä epätoivoa ja ahdistusta, joka vei hänen kaiken voimansa. Teksti antaa ymmärtää, ettei Daavidin vastustajien teot kestäneet päivänvaloa – puhumattakaan, että ne olisivat kestäneet Jumalan tuomiota. Daavid ei silti lähtenyt vaatimaan vastustajia tuomiolle, vaikka hän tahtoikin heidän tuhoaan. On peräti merkillistä – ainakin verrattuna monen uskovan rukoustottumuksiin, ettei Daavid vaatinut Jumalaa käyttämään oikeudenmukaisuutensa voimaa tai tuomitsemaan väärintekijöitä ’ennakkoon’.

Daavid toki pyysi Jumalaa hävittämään vihollisensa, mutta hän ei vedonnut Herraan sillä perusteella, että viholliset olivat hänen – Daavidin Jumalan mielenmukaisen kuninkaan – vihamiehiä tai siksi, että he hänen mielestään ansaitsisivat Jumalan tuomion.

Katumuspsalmin näkökulma

Miksikö Daavid ei korskeasti vedonnut Jumalan oikeudenmukaisuuteen ja vaatinut vihollisilleen tuomiota? Ehkä sen tähden, että hän tunsi itsensä ja tiesi omien tekojensa kestämättömyyden Jumalan tuomion edessä. Daavid tiesi, että jos Jumala ottaisi hänen elämänsä syyniin, ei hänen vaelluksensa kestäisi tuomiota sen paremmin kuin hänen vihollisensakaan.

Oli turha lähteä vertailemaan. Hän eli yksin Jumalan armosta ja toteutti rukouksessa Jeesuksen opetusta siitä, ettei kenenkään tule tuomita toista, ettei häntä itseään tuomittaisi (Luuk. 6:37).

Luulen, että Daavidin hyvä itsetuntemus ja realismi oman vaelluksen kestävyydestä oli ehkä syynä sekin hänen mielensä vallanneeseen valtavaan ahdistukseen; hän kun tiesi, ettei hänen tekonsa olleet loppuviimeksi kelvollisemmat Jumalan tuomion edessä kuin hänen vihollistensa, joiden kynsistä hän nyt pyysi Jumalalta vapautusta.

”Älä vaadi palvelijaasi tuomiolle, sillä sinun edessäsi ei yksikään ole syytön.” (Ps. 143:2)

Tämä voisi olla terve lähtökohta myös meidän henkilökohtaiseen rukouselämäämme, ettemme niin herkästi edes rukouksessa tuomitse toisia ja korota itseämme.

Daavidin psalmi on rakenteeltaan katumuspsalmi, joita on psalmien kirjassa yhteensä seitsemän kappaletta (Ps. 6; Ps. 32; Ps. 38; Ps. 51; Ps. 102; Ps. 130; Ps. 143). Se on luonteeltaan tunnustava ja siinä Daavid laittaa itsensä samalle viivalle vihollistensa kanssa, mitä tulee hänen oman vaelluksensa kelvollisuuteen. Hän ei pyydä Jumalaa kuulemaan rukoustaan vetoamalla etevyyteensä tai asemaansa, vaan hän etsii yksinkertaisesti Jumalan mielisuosiota Jumalan armollisen luonnon perusteella:

”Herra, kuule rukoukseni, ota vastaan pyyntöni! Sinä uskollinen, sinä vanhurskas, vastaa minulle! Älä vaadi palvelijaasi tuomiolle, sillä sinun edessäsi ei yksikään ole syytön.” (Ps. 143:1-2)

Daavidin hätähuuto oli aito ja se tuli suoraan sydämestä. Hän oli käyttänyt kaikki inhimilliset keinot ja oljenkorret, mitä hänellä oli käytössään. Yksin pyhä Jumala saattoi häntä auttaa. Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään ansioita, jonka perusteella hän olisi voinut Jumalaan vedota – vain Jumalan oma lupaus uskollisuudesta ja armosta.

Terve näkökulma itseen – terve rukous

Daavid tiesi Jumalan pyhyyden ja tunsi oman syntisyytensä, minkä tähden hän pyysi Herraa armahtamaan hänet vedoten Herran uskollisuuteen ja vanhurskauteen. Hän ei vedonnut omaan vanhurskauteensa eikä verrannut itseään niihin ihmisiin, joista hän puhui jumalattomina. Rukouksensa kuulemisessa hän luotti Jumalan vanhurskauteen – eli siihen vanhurskauteen, johon mekin nojaamme Jeesuksessa Kristuksessa. Rukoilijoinakaan meillä ei ole siinä määrin omaa vanhurskautta, että voisimme käyttää sitä ’porkkanana’ suostutellaksemme Jumalaa kuulemaan meitä.

Rukouksen lähtökohtana rukoilijan oma armon etsimisen tarve tekee hänestä itsestäänkin armollisemman. Kun muistaa sen, miten paljon on saanut anteeksi Jumalan armonistuimen edessä, on helpompaa tuoda myös muut ihmiset mieluummin Jumalan armonistuimen eteen kuin tuomiolle.

En tarkoita sitä, ettemmekö saa etsiä oikeutta Jumalan edestä ja pyytää häntä puuttumaan epäoikeudenmukaisuuteen, vaan tarkoitan sitä, ettemme kuvittele itse elävämme Jumalalle riittävää elämää tai olevamme hänen tuomivaltansa ulkopuolella. Älkäämme siis oikeuden nimissä vaatiko edes vihamiehellemme tuomiota, kun emme kerran itsekään ole valmiit käymään Jumalan tuomioistuimen eteen muutoin kuin armahdettuina Kristuksessa.

Vaikka Daavid psalmissa näkee omat tekonsa yhtä kestämättömäksi kuin vihollistensa toimet, Daavid silti rukouksessa pyytää Jumalaa kuulemaan häntä. Hän ei rukoilijana vetoakaan itseensä, vaan Jumalan oikeudenmukaisuuteen ja laupeuteen aivan niin kuin mekin saamme tehdä, kun koemme oikeuksiamme loukatun tai olemme ahdistetut niin kuin Daavid oli.

Saamme rukoilijoina yksinkertaisesti pyytää Jumalaa hänen uskollisuuteensa ja armoonsa vedoten, ettei hän ohita meidän epätoivoista huutoamme, vaikka emme omien tekojemme perusteella kelpaisi tullakaan kuulluksi.

Jumala kuulee rukoilijaa – ei rukoilijan kelvollisuuden perusteella – vaan oman nimensä tähden. Tämä käy ilmi psalmin loppupuolelta, missä Daavid pyytää Jumalaa vielä kerran katsomaan puoleensa:

”Nimesi tähden, Herra, anna minun elää! Vapauta minut ahdingosta, sinä vanhurskas!” (Ps. 143:11)

Daavid ei vetoa omaan hurskauteensa sen enempää kuin vihollistensa jumalattomuuteen. Hän vetoaa yksinkertaisesti Jumalan nimeen eli Jumalan olemuksekseen, minkä kantava voima meidän kannaltamme on juuri Jumalan uskollisuus. Tämän ”Jumalan nimeen” vetoamisen merkityksen selittää meille osuvasti apostoli Paavali:

”Jos olemme uskottomia, hän pysyy silti uskollisena, sillä omaa olemustaan hän ei voi kieltää” (2. Tim. 2:13)

Jumala kyllä kuulee huutomme, koska hän on sitoutunut pysymään uskollisena, vaikka me ihmiset emme sitä ole. Sinun rukouksesi kuullaan, koska Jumala on itse sitoutunut kuulemaan ne. Rukoilijan ei täten tarvitse katsoa itseensä, kun hän etsii perustaa, miksi Jumala häntä kuulisi. Rukouksessa me katsomme aina Jumalaan – emme itseemme.

Muista tämä myös silloin, kun joudut kokoamaan itsesi ja keräämään rohkeutta astua Jumalan eteen rukouksissa, jos vaikkapa koet oman syyllisyytesi niin musertavana, ettet kehtaa lähestyä häntä. Jumala kuulee sinun rukouksesi oman nimensä tähden, koska hän ei voi omaa olemustaan kieltää.

Rukous kulkee rukoilijan kautta

Ja vieläpä tämä Daavidin katumuspsalmiksi sanoittama rukous antaa meille nykypäivän rukoilijoille muutaman käytännöllisen vinkin rikastuttamaan jokapäiväistä (rukous)elämäämme.

Ensinnäkin huomasitko, että Daavid sanoittaa ongelmansa rohkeasti ja kertoo avoimesti ahdistuksestaan jopa huutaen Jumalalle. Hän ei myöskään säästele sanojaan ja kaunistele tuntemuksiaan, vaan luottaa siihen, että Jumala kestää hänen tuskansa sellaisena kuin hän sen sanoo.

”Vastaa minulle, Herra! Vastaa pian, kauan en enää jaksa! Älä kätke minulta kasvojasi, muutoin olen haudan partaalla.” (Ps. 143:7)

En tiedä oletko sinä koskaan huutanut Jumalalle sydämesi syvimpiä tuntemuksia, mutta tiedä, että Jumala kestää kuulla ne sinulta aivan niillä sanoilla, jotka syvältä sydämestäsi nousevat ja aivan sillä äänenvoimakkuudella, joka tunteitasi kuvaa.

Toinen – tällä kertaa itselleni henkilökohtaisesti merkittävämpi – oppitunti koskee Daavidin rukouksen suuntaa. Hänen rukouksensa nousivat tuskasta, jonka aiheuttaja hän ei kokenut olevansa, koska ahdistus tuli pääosin muualta (Ps. 143:3, 12), vaikka hän ei ilmeisesti aivan syytön kokenut olevansa itsekään (Ps. 143:2, 11). Ehkä hän näki sen tosiasian, että myös hän olisi voinut jossain kohdin menetellä toisin.

Daavidin tilanteessa olisi ehkä luullut, että hän pyytää Jumalaa ensisijaisesti korjaamaan olosuhteet ja puuttumaan ahdistajiensa toimiin. Hän ei kuitenkaan tehnyt niin. Jos luet ja kuuntelet tarkoin Daavidin rukousta, huomaat jotain merkittävää:

”Sinuun minä turvaan – osoita laupeutesi jo aamuvarhaisesta! Sinun puoleesi minä käännyn – opeta minulle tie, jota kulkea! Herra, pelasta minut vihollisteni käsistä! Sinun luonasi olen turvassa. Sinä olet minun Jumalani – opeta minua täyttämään tahtosi! Sinun hyvä Henkesi johdattakoon minua tasaista tietä.” (Ps. 143:8-10)

Daavid keskittyy rukouksessaan siihen, että Jumala armossaan koskettaisi myös häntä itseään. Hän ei pyytänyt Jumalaa tuomitsemaan vihollisiaan, vaan mieluummin osoittamaan rakkautensa, huolenpitonsa ja armonsa hänelle itselleen. Vaikka Daavid ei rukouksen lopussa hävennyt kertoa Jumalalle, miten hänen mielestään vihollisia tulisi rangaista ja heidät pitäisi pysäyttää, hänen hartain pyyntönsä oli kuitenkin se, että Jumala ei nosta katsettaan pois hänestä.

Daavidille sopisi vallan hyvin se, että Jumala kostaisi jumalattomille vihollisille hänen puolestaan, mutta silti tärkeintä hänelle oli Jumalan läsnäolo hänen omassa elämässään. Siitä hän ei luopuisi mistään hinnasta. Voitto vihollisista ei olisi mitään, jos Jumala ei olisi hänen lähellään. Ulkoisia olosuhteita tärkeämpää oli juurikin se, että hän saa ”oppia tuntemaan Jumalan tien ja täyttämään hänen tahtonsa”. Samoin se, että hän voi kokea olevansa Jumalan johdattama ja kulkevansa Jumalan valmistamia teitä.

Meidänkään ei pidä rukouksessamme unohtaa itseämme rukouksen ulkopuolelle. Usein elämän kolhut ja ne ikävät ahdistuksen ajat ovat juuri Jumalan koulua ja kasvatusta meille, vaikka hädän hetkellä tahdomme vain vapauteen tuskasta. Tällöinkin saamme rukoilla, että Jumala paitsi johdattaa meitä, hän opettaa ja johtaa meidät kokemuksien kautta hänen läsnäolonsa ja tahtonsa syvempään tuntemukseen.

On vain elämän tosiasia, että uutta elämää ei synny ilman kipua. Ottakaamme siis rukouksiimme sama aspekti kuin Daavidilla. Älkäämme ulkoistako itseämme pois rukouksesta, vaan lukekaamme itsemme mukaan rukoukseen jopa silloin, kun ratkaisu elämän ahdistukseen näyttäisi olevan täysin omien taitojen ja kykyjen tavoittamattomissa.

Tuomion aika ei ole vielä

Muistakaamme rukouksissamme ettei tuomion aika ole vielä. Niin kuin apostolinen uskontunnustus sen kiteyttää, Herra Jeesus ”istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita”, mutta sen aika ei ole vielä. Sen aika ei ole ennen kuin Jumalan armon aika päättyy. Tuomion paikka ei sekään ole tässä eikä se ole rukouksissamme.

Ehkä Daavidin tavoin uskaltaudumme pyytämään Jumalaa tulemaan avuksi ahdinkoon ja epäoikeudenmukaisuuteen, mutta muistakaamme sulkea myös itsemme samaan rukoukseen. Toisaalta etsimään Jumalan kasvoja ja hänen tahtonsa ja tuntemisensa enentymistä elämässämme. Ja toisaalta löytämään myös itsemme armon etsijän paikalta, sillä tuskin omat tekomme riittävät kovinkaan pitkälle. Olkaamme mieluummin Jumalan kasvojen etsijöitä kuin hänen ’tuomionsa’ julistajia.

Ja vielä kerran sama asia kuningas Daavidin psalmin sanoja tapaillen:

”Sinuun minä turvaan – osoita laupeutesi jo aamuvarhaisesta! Sinun puoleesi minä käännyn – opeta minulle tie, jota kulkea! Herra, pelasta minut vihollisteni käsistä! Sinun luonasi olen turvassa. Sinä olet minun Jumalani – opeta minua täyttämään tahtosi! Sinun hyvä Henkesi johdattakoon minua tasaista tietä.

Herra, kuule rukoukseni, ota vastaan pyyntöni! Sinä uskollinen, sinä vanhurskas, vastaa minulle! Älä vaadi palvelijaasi tuomiolle, sillä sinun edessäsi ei yksikään ole syytön.” (Ps.143:8-10, 1-2)

Pohdittavaa

Mitä tarkoittaa ’sulkea itsensä mukaan rukoukseen’?
Kumpi on tärkeämpää: Jumalan läsnäolo ahdistuksessa vai tuomio ahdistajille?