Jouluna lapset kysyvät kilvan toisiltaan ”Ken lahjan saa?” Toisissa kodeissa paketit on koottu joulukuusen alle odottamaan avaamista myöhemmin illalla, kun taas toisenlaisessa jouluperinteessä joulupukki tuo lahjat yöllä takan reunalle ripustettuihin sukkiin, josta lapset ne aamulla löytävät. Ja toki monissa suomalaisissa kodeissa joulupukki tulee jouluaattona kyläilemään ja jakamaan lahjat lapsille.

Kysymys ”Ken lahjan saa?” on viipynyt lasten ja aikuisten huulilla jo ennen joulupukkia. Nimittäin joululahjaperinne on vanhempi kuin joulupukki. Esimerkiksi antiikin Roomassa lapsille jaettiin lahjoja joulukuun puolivälissä vietetyn Saturnalia-juhlan yhteydessä. Tapoihin kuului myös antaa lahjoja ystäville. Näin ovat tehneet myös muinaiset suomalaiset, jotka vaihtoivat keskenään lahjoja ja hyvän alkavan vuoden toivotuksia viettäessään vuoden kääntymisen juhlaa. Tapa on siirtynyt sellaisenaan nykyiseen joulunviettoon.

Kristilliseen jouluperinteeseen kuuluu siihenkin lahjojen antaminen. Sen mukaan joululahjaperinne on syntynyt Itämään tietäjien vastasyntyneelle Jeesus-lapselle tuomien lahjojen myötä. Jo keskiajalla oli tapana antaa lahjoja toinen toisille joulun aikaan.

Nykyisen muotoinen joululahjaperinne tuli Skandinaviaan 1700-luvulla. Esimerkiksi Ruotsissa oli 1800-luvun alussa tapana käydä jouluaaton hämärässä viskaamassa lahjakääröjä ovenraosta; lahjan tuoja koputti oveen, heitti lahjan ovenraosta tupaan ja riensi kiireesti pois, ettei häntä tunnisteta. Tavasta on peräisin ruotsin kielen joululahjaa tarkoittava sana ”julklapp” (klappa ~ kolkuttaa).

Lahjat siis kuuluvat jouluun, mutta ehkäpä voimme oppia niiden kautta jotain vaikkapa lahjojen haalimisesta ja antamisesta. Itselleni joulun ehdoton kohokohta lapsena oli lahjan saaminen, mutta näin vanhempana – itse perheenisäksi varttuneena – olen saanut oivaltaa todeksi Herramme Jeesuksen Kristuksen sanat ”Autuaampi on antaa kuin ottaa.” (Ap. t. 20:35).

Joulun Herran, Jeesuksen Kristuksen, sanoihin sisältyvä periaate on esillä erittäin käytännöllisessä muodossa myös tämän päivän varsinaisessa tekstissämme, joka tulee Paavalin Timoteukselle kirjoittaman kirjeen loppukehotuksista (1. Tim. 6:17-19). Siinä Paavali antaa Timoteukselle ohjeita jaettavaksi paikalliseen seurakuntaan kuuluneille vauraille henkilöille.

Ennen kuin katsomme tarkemmin Paavalin ohjeita antamiseen ja ottamiseen liittyen, tahdon vielä esitellä Vanhan testamentin puolelta kaksi näkökulmaa rikkauteen.

Tahdon esitellä nämä näkökulmat siksi, että muistamme puhuessamme vauraudesta ja antamisesta ’kolikon kummatkin puolet’. Nimittäin kristikunnan suhtautuminen aineelliseen vaurauteen on perinteisesti ollut kovin kaksijakoista ja kärjistynyttä sen mukaan, miten aineellista vaurautta on itse kullekin kertynyt.

Saarnaajan kaksi näkymää rikkauteen

Vanhassa testamentissa viisas Saarnaaja, kuka todennäköisesti on ’nimimerkillä’ kirjoittava kuningas Salomo (Saarn. 1:1, 12), kirjoittaa rikkauden siunauksista ja kiroista peräti kahden luvun mittaisen tutkielman (Saarn. 5:8-6:12).

Kirjassaan Saarnaaja on omistautunut tutkimaan elämän kulkua (Saarn. 1:12-14). Yleisesti ottaen Saarnaajan näkemys nykyisestä maailmanajasta tuntuu melko pessimistiseltä, koska hän toistaa läpi tekstin, kuinka elämä on pohjimmiltaan tarpeetonta vaivannäköä – ”turhuutta ja tuulen tavoittelua” (Saarn. 1:2, 2:15).

Saarnaajan tarkoitus ei kuitenkaan ole teoksellaan lannistaa lukijaa, vaan osoittaa hänelle konkreettisesti, että elämä ilman Jumalaa on tarpeetonta ja merkityksetöntä. Eläminen siten, ettei Jumala ole ihmisen elämän keskipiste, on turhuutta. Näin jo siksi, että ihminen on luotu elämään Jumalan tahdossa. Käytännössä ainoa tie elää sisällöltään merkityksellinen elämä on elää Herralle kuuliaisena (Saarn. 12:12-14; Saarn. 2:25,26).

Perusteellisena tutkijana Saarnaaja ei ohita kirjassaan edes rikkauteen ja köyhyyteen liittyviä näkökohtia, koska ne ovat ihmiselämään erottamattomasti kuuluvia asioita. Täten hän puntaroi vaurauden vaikutusta ihmiseen ja hänen hyvinvointiinsa eri näkökulmista lähes kahden luvun mittaisen jakson verran. Tuo pohdinta kannattaa ehdottomasti lukea kokonaan (Saarn. 5:8-6:12), vaikka tässä yhteydessä tyydyn poimimaan siitä vain kaksi aihettamme tukevaa lyhyttä sitaattia.

Rikkauden kirous

Vaikka Saarnaaja kirjoittaa maanpäällisen elämän mielettömyydestä melko lohduttomaan sävyyn, hänen näkemyksensä vauraudesta ei kuitenkaan ole yksioikoisen negatiivinen. Saarnaaja näet näkee vauraudella – ja myös sen puutteella – sekä hyvät että huonot puolet. Katsotaanpa ensin, mitä hän kirjoittaa huonoista puolista.

”Joka rakastaa rahaa, ei saa sitä kyllin, eikä se, joka rakastaa rikkautta, saa voittoa tarpeekseen. Tämäkin on turhuutta. Kun omaisuus karttuu, karttuvat sen syöjätkin. Mitä iloa siitä on omistajalleen, paitsi että saa nähdä sen kuluvan? Uurastavan uni on makea, söipä hän vähän tai paljon, mutta rikkaalta kylläisyys vie unen. Olen nähnyt kipeän kärsimyksen auringon alla: rikkaus oli annettu omistajalleen onnettomuudeksi.” (Saarn. 5:10-13)

Omaisuus ja rikkaus ei ole tässä Saarnaajan kritiikin kohde, vaan hän kritisoi vääränlaista suhtautumista siihen. Saarnaaja kuvaa kuinka ihminen voi tuhota elämänsä suhtautumalla väärin rikkauteen – rakastamalla ja kokoamalla sitä. Rikkauksien mustasukkainen haaliminen ja sydämen kiintyminen rikkauteen, johtaa vääjäämättä ilottomaan elämään. Tällöin aineellinen siunaus kääntyy saajaansa vastaan: ”rikkaus oli annettu omistajalleen onnettomuudeksi.”

Aikanaan John Wesley, jota voidaan pitää kristillisen sosiaalityön pioneerina, kiteytti tämän Saarnaajan näkemyksen rikkauden kirouksesta osuvaan muotoon. Hän sanoi, että ”rahan kasaaminen itselle, köyhille jakamisen sijaan, on kuin ostaisi myrkkyä itselleen”. Ja myrkkyä hyvinkin tuo väärällä mielenlaadulla koottu rikkaus pahimmillaan on, kuten Saarnaajan sanat sen osoittavat.

Rikkauden siunaus

Näkemys rikkauden turmiollisesta vaikutuksesta on kuitenkin vain kolikon toinen puoli. Nimittäin edellä jo vihjailin, ettei rikkaus tai vauraus ole itsessään hyvä tai huono asia. Sen laadun määrää se, miten siihen itse kukin suhtautuu.

Parhaimmillaan elämä on iloinen asia – siis jo tässäkin ajassa. Jumala ei ole luonut ihmistä kärsimään tai antanut elämää hänelle kiroukseksi. Päinvastoin! Herran tahto on, että ihmisen elämä voisi olla siunaukseksi niin hänelle itselleen kuin toisillekin. Täten myös rikkaudet ja vauraus voivat palvella hyvääkin tarkoitusta. Saarnaaja kuvaa asian tätä puolta seuraavalla tavalla:

”Niinpä olenkin havainnut, että on oikein ja paikallaan syödä ja juoda ja nauttia elämästä kaiken sen vaivan keskellä, jota ihminen näkee vähinä Jumalan antamina elinpäivinään auringon alla; sellainen on hänen osansa. Jumalan lahja on sekin, että hän antaa rikkautta ja omaisuutta ja sallii ihmisen käyttää sitä ja saada siitä osansa ja iloita kaiken vaivannäön keskellä. Kun Jumala täyttää mielen iloa tuottavilla askareilla, ei ihminen ehdi ajatella elinpäiviensä kulumista.” (Saarn. 5:18-20)

Oikein käytettynä rikkaudet voivat täten palvella Jumalan elämälle alunperin antamaa tarkoitusta. Saarnaajan kuvaus keskittyy vielä kirjan tässä vaiheessa kuvaamaan asioita niin kuin ne ovat ”auringon alla” eli ennen kuin hän lisää loppukaneetin, joka paljastaa elämän syvimmän tarkoituksen löytyvän yksin Jumalasta. Tästä syystä Saarnaajan näkemys rikkauden siunauksesta on tässä yhteydessä melko maallinen, mutta eiköhän ’kolikon toinen puoli’ käy ilmi tästäkin!

Oikea ja väärä rikkaus Paavalin kirjeessä

Vauraus on ihmiselle joko kiroukseksi tai siunaukseksi riippuen siitä miten hän siihen itse suhtautuu. Väärin käytetty vauraus johtaa elämänilon katoamiseen ja pahimmillaan jopa koko elämän kadottamiseen. Myös apostoli Paavali kuvaa tätä rikkauden kaksijakoista luonnetta kirjeessä, josta tekstimme tällä kertaa tulee:

”Rahanhimo on kaiken pahan alkujuuri. Rahaa havitellessaan monet ovat eksyneet pois uskosta ja tuottaneet itselleen monenlaista kärsimystä.” (1. Tim. 6:7)

Pahimmillaan väärä suhtautuminen rikkauksiin – on ihminen sitten rikas tai köyhä – voi johtaa rahanhimoon ja sen mukaisten päämäärien täyttämiseen elämässä. Se ei johda muuhun kuin yhä syvenevään kärsimykseen ja pahimmillaan jopa siihen, että ihminen kadottaa sen mukana ikuisen elämän lahjan.

Sen sijaan oikein käytetty rikkaus palvelee Jumalan ihmiselämälle antamaa tarkoitusta. Oikein käytetty varallisuus tuottaa iloa ja hyvää ympäristöön. Eli niin kuin sananlasku sanoo ”jaettu ilo on paras ilo”. Mitä suuremmalle joukolle rikkaus tuottaa iloa, sen suurempi ilo se on.

Ja kaikkein suurin ilo on tietenkin ikuinen ilo – pelastuksen ilo. Ei siis liene hämmästys, jos väitän pääomalle saatavan parhaimman tuoton, kun sitä käytetään Herran valtakunnan enenemisiksi.

Samaan tulokseen tuli tekstissämme myös apostoli Paavali, joka neuvoo seurakunnan vauraita jäseniä käyttämään omaisuuttaan siten, että se tuottaa hyvää satoa ”Jumalan vilja-aittaan”:

”Varoita niitä, jotka tässä maailmassa ovat rikkaita, etteivät he ylpeilisi eivätkä panisi toivoaan epävarmaan rikkauteen, vaan Jumalaan, joka antaa kaikkea runsain mitoin nautittavaksemme. Kehota heitä tekemään hyvää, keräämään rikkaudekseen hyviä tekoja ja jakamaan anteliaasti omastaan muille. Näin he kokoavat itselleen aarteen, hyvän perustuksen tulevaisuutta varten, niin että voittavat omakseen todellisen elämän.” (1. Tim. 6:17-19)

Paavali ei siis nuhtele vauraita heidän rikkaudestaan, vaan hän varoittaa heitä rikkauden kaksijakoisesta luonteesta ja neuvoo heitä käyttämään maallista siunaustaan viisaasti. Rikkaus on sekin Taivaallisin Isän antamaa ja tarkoitettu ”runsain mitoin nautittavaksi” heille, keillä sitä on.

Vaikka siis Paavali varoittaa rikkauden vaaroista, ei hän kuitenkaan tarkoita, etteikö kristitty saa olla rikas. Kyse on vain siitä, miten hän asennoituu omaisuuteensa.

Paavalin ohje rikkauden käyttöön

Paavalin kehotus aineellisen omaisuuden viisaaseen käyttöön sopii hyvin joulun aikaan sen voimakkaan antamista koskevan kehotuksen vuoksi. Paavalin ohjeesta löytyy vastaus myös otsikossa esitettyyn kysymykseen ”Ken lahjan saa?”

Paavali aloittaa kehotuksella pysyä Herrassa ja elää niin kuin vaurautta ei olisikaan elämän turvana. Näin siksi, että uskova muistaa kirkkaasti asemansa Kristuksessa, joka on hänen kallisarvoisin aarteensa. Jos hän varman Kristuksen sijaan turvaa epävarmaan rikkauteen, on aina vaara, että hän pettyy tai jopa kadottaa tärkeimmän. Eli niin kuin Paavali asian ilmaisi:

”…etteivät he ylpeilisi eivätkä panisi toivoaan epävarmaan rikkauteen, vaan Jumalaan…” (1. Tim. 6:17b)

Tämän henkilökohtaiseen taloudenhallintaan annetun ohjeen lisäksi Paavali antaa heille oivan sijoitusvinkin:

”Kehota heitä tekemään hyvää, keräämään rikkaudekseen hyviä tekoja ja jakamaan anteliaasti omastaan muille.” (1. Tim. 6:18)

Kenenkään ei siis pidä keskittyä kokoamaan rikkauksia itselleen, vaan päinvastoin antamaan omastaan toisille ja tekemään hyvää. Sen sijaan, että kukaan erehtyy itsekkäästi keräämään vaurautta itselleen ja omaan käyttöön, hän voi kartuttaa rikkauttaan tekemällä hyvää ja antamaan omastaan.

Paavalin neuvo kuulostaa paradoksaaliselta, mutta hän ei puhukaan maallisen rikkauden kartuttamisesta, vaan hän puhuu ikuisesta, taivaallisesta rikkaudesta:

”Näin he kokoavat itselleen aarteen, hyvän perustuksen tulevaisuutta varten, niin että voittavat omakseen todellisen elämän.” (1. Tim. 6:19)

Oikein käytettynä maallinen rikkaus tuottaa satoa ikuisuuteen. Vaurauden käyttö yhteiseksi hyväksi ja avokätisyys puutteessa olevia kohtaan tuottaa katoamattoman aarteen antajalle.

Tällöin omaisuus saa toteuttaa Jumalan sille tarkoittamaa tarkoitusta. Se tuottaa iloa mahdollisimman usealle ja todistaa hänen hyvyydestään Herran omien elämässä näkyvän hyvyyden ja laupeuden muodossa.

Miten omaisuuttani käyttäisin?

Olemme oppineet, että omaisuus – on se sitten suuri tai pieni – voi olla omistajalleen joko siunaukseksi tai kiroukseksi. Kumpaa se on, sen ratkaisee lopulta tapa, jolla omaisuuteen suhtaudumme.

Tämän meille kertoi ensin viisas Saarnaaja, joka Israelin valtakunnan kaikkien aikojen tiettävästi vauraimpana kuninkaan tiesi paremmin kuin hyvin. Ja kuin viisaan kuninkaan sanoja täydentäen Paavali jatkoi aiheen kehittelyä eteenpäin. Paavali antoi meille kaksi periaatetta sovellettavaksi omaan elämään niin, että olisimme viisaita taloudenhoitajia niin, että vaurautemme voisi olla meille siunaukseksi.

Paavali korostaa, että jos käytämme vähäiset ajalliset varamme viisaasti, voimme kartuttaa niillä todellista ikuista aarrettamme, joka meillä on Kristuksessa. Paavalin ohjeet ovat:

• Omaisuudesta ei saa tulla asia, johon viime kädessä turvaamme; siitä ei siis saa tulla epäjumala.

• Omaisuus on Jumalan antama lahja ja siunaus, jota ei ole tarkoitus käyttää itsekkäästi, vaan myös toisten hyväksi, niin että se voi olla siunaukseksi mahdollisimman monelle.

Jo kertaalleen edellä siteeraamani John Wesley kiteytti tämän periaatteen sanoiksi ”Earn all you can, save all you can, give all you can.” eli suomeksi ”Ansaitse kaikki mitä voit, säästä kaikki mitä voit, anna kaikki mitä voit.”

Hän painotti, että tämä kolmisäkeinen ohje toimii ainoastaan, jos sen kaikki osat toteutuvat.

• Jos esimerkiksi toteuttaa kaksi ensimmäistä kohtaa, mutta viimeisen jättää tekemättä, huomaa kokoavansa omaisuutta vain itselleen, jolloin siitä voi tulla epäjumala.

• Jos taas ei elä säästäen, ihminen tuhlaa varallisuutensa itseensä jälleen mahdollisesti omaksi turmiokseen.

• Ja jos taas ei ansaitse, ei tietenkään voi säästääkään, saati sitten antaa omastaan.

Se, että Herra antaa ihmiselle varallisuutta on siunaus. On kuitenkin ihmisen omissa käsissä, pitääkö hän saamansa siunauksen vai tekeekö hän siitä itselleen kärsimyksen ja kirouksen.

Vielä lopuksi kysymme uudelleen otsikossa esitetyn kysymyksen: Ken lahjan saa? Ja vastaus taitaa olla: hän, joka antaa. Eli suurimman lahjan saa hän, joka viisaasti käyttää Herralta saamansa ajalliset siunaukset niin, että ne hyödyttävät mahdollisimman useaa ja kantavat sitä kautta ikuista satoa Taivasten valtakunnan vilja-aittoihin.

Oikein siunattua ja antavaa joulun aikaa sinulle!

Pohdittavaa

Ken lahjan saa?
Ja millaisen?