Joulun aikaan puhutaan pysähtymisestä ja hiljentymisestä, mikä tietty tarkoittaa vähän eri asioita riippuen sanojasta ja tilanteesta, missä näitä sanoja viljellään.

HIljennyn rukoukseen. (Kuva Ri Butov Pixabaystä)

Menneinä vuosina joulu on edustanut minullekin pysähtymistä hiljentymiseen. Väliin mahtuu lukuisia vuosia, kun joulu on ollut vuoden kiireisintä aikaa lähinnä papin työn näkökulmasta. Hiljentymisen aika on ollut sitten joulunpyhien jälkeen. Tosin hiljentymistä jumalan eteen on jumalanpalvelus tai messu totta kai, mutta ymmärtänet minkä kaltaiseen hiljentymiseen tässä viittaan.

Nykyään joulu ei ole minulle erityistä hiljentymisen aikaa. Ja miksikö niin? Onko minusta tullut pakana? – Ei, uskon päinvastoin kasvaneeni uskossa sen syvempään merkitykseen päivittäisessä elämässäni. Kun sanon, ettei joulu ole erityistä hiljentymisen aikaa, painotan sanaa ”erityistä”.

Minä olen näet oppinut, että ”joulu voi olla joka päivä” – eli hiljentymisestä on ja tilan antamisesta Jumalalle on tullut joka päiväistä elämää. Se ei ole muuttunut arjeksi, vaan hiljentymisen pyhyys säilyy siitä huolimatta, että en suostu tinkimään siitä yhtenäkään päivänä. Se ei tarkoita sitä, että itsepäisesti pidän kiinni jostain rutiinista, vaikka sille ei olisi luonnostaan tilaa.

Se on sitä, että Jumala on tervetullut jokaiseen hetkeeni. Pysähdyin esimerkiksi juuri äsken kirjoittamieni sanojen väliin ja annoin mieleni hiljentyä Herran edessä. Ja sitten taas teksti jatkuu eikä Jumalan Pyhän Hengen läsnäolo kaikkoa minnekään tekstin soljuessa.

Hiljentyminen ja pysähtyminen on mahdollista jokaisena elämäni hetkenä aina niin kauan, kun hengitän. Ja kun hengitys lakkaa, huomaan ’putoavani’ pysyvästi Jumalani läsnäoloon. Ei ollenkaan huono näkymä, eihän?

Rukous hiljentymisessä

Rukous ja hiljentyminen liittyvät yhteen. On hyvä pysähtyä rukoilemaan – eli hiljentämään halunsa ja tahtonsa hetkeksi kuuntelemaan Jumalan tahtoa elämässäni. Mitä rukous sitten on? Yksi vastaus siihen voisi olla vaikkapa näissä Jeesuksen sanoissa:

”Kun rukoilette, älkää tehkö sitä tekopyhien tavoin. He asettuvat mielellään synagogiin ja kadunkulmiin rukoilemaan, jotta olisivat ihmisten näkyvissä. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut. Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja. Älkää ruvetko heidän kaltaisikseen. Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään.” (Matt. 6:5-8)

Niin, selvennän vielä, että tämä on tosiaan yksi vastaus monien muiden joukossa. Toki tunnen ne muutkin tekstit ”kahdesta tai kolmesta” jne. En väitä, että rukous olisi ulkoisesti vain tätä. Jeesus puhuukin tässä enemmän rukouksen sisällisestä luonteesta kuin siitä, miten sitä ulkoisesti tulee harjoittaa.

Pohjimmiltaan rukous ei vaadi erityistä valmistautumista, ei tarkkaa sanastoa, ei sopivaa asennetta. Se kumpuaa meistä ja ajan mittaan, kun tulemme rukouksen kanssa tutuiksi, siitä tulee tavanomainen vastauksemme elämän jokaiseen käänteeseen – hyvään ja pahaan. Kirjailija Eugene Peterson kirjoitti rukouksesta näin:

”Rukouksen kieli taotaan vaikeuksien sulatusuunissa. Kun emme voi auttaa itseämme ja kutsumme apua, kun emme pidä siitä, missä olemme, ja haluamme pois, kun emme pidä siitä, keitä olemme, ja haluamme muutosta, käytämme varsin yksinkertaista kieltä, ja tämä kieli on rukouksen peruskieli.”

Ja tällä tavoin Jeesuskin opetti Matteuksen evankeliumin sitaatissa opetuslapsiaan rukoilemaan. Yksinkertaisesti, mutta silti niin syvällisesti, että jokaisella sanalla on merkitys sydämessä.

Rukous on enemmän kuin sanojen ja fraasien toistamista. Saatat sanoa: ”En tiedä, miten rukoilla”. Jos sanot tuon Jumalalle, huomaat osaavasi rukoilla. Kun puhut hänelle, sanat muuttuvat rukoukseksi. Ja jos ollaan oikein tarkkoja, niin voit hyvinkin rukoilla käyttämättä edes sanoja.

Nimittäin rukous voi joskus olla vain huokaus. Ei pieni vauva ei osaa kertoa sanoin, milloin sillä on nälkä tai milloin ruoka on jo vaipassa, mutta se voi itkeä, ja hänen äitinsä ymmärtää. Sinunkin voi olla vaikea lausua muodollista rukousta, mutta aina voit huutaa asiasi Jumalalle ja hän tuntee todellisen tarpeesi:

”Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään.”

Hiljentykäämme rukoukseen

Voisiko siis olla niin, että koko elämäni on yksi suuri rukous? Kyse on pohjimmiltaan siitä, kenelle me puhumme ja keneltä odotamme vastausta. Voisiko olla jopa niin, että rukoukseni alkaa aamenesta.

Pienenä poikana opin päättämään rukouksen aameneen, mutta mitäpä jos se olisi vasta alku rukoukselle. Eikö rukous oikeastaan ala siitä, kun jään elämässäni kuulolle odottamaan Jumalan vastausta siihen, mitä olen edellä sanonut. Kun aamen on lausuttu, sanoiksi, ajatuksiksi tai vain huokaukseksi puettu rukous alkaa elämään minussa, elämässäni ja jopa kauttani. Toisin sanoen vuoropuhelu Jumalan kanssa jatkuu.

Tätä on hiljentyminen. Tätä on rukous. Se on Jumalan edessä olemista, hänen ihailemista jokaisena elämäni hetkenä. Voin aina kysyä, missä Jumala oli silloin, kun…? Ja vastaus on aina sama. Hän oli siinä läsnä minun kanssani.

Ja tämä Jumalan Pyhän Hengen läsnäolo on tämän ajallisen elämän suurin siunaus – sen jokaisena hetkenä. Ja, kun ajallisen elämän liekki sammuu, on aika tavata mestarimme, vapahtajamme Herra Jeesus Kristus kaikessa kirkkaudessa kasvoista kasvoihin:

”Nyt näemme kuin kuvastimesta, himmeän heijastuksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin. Nyt tunnen vajavaisesti mutta silloin täydellisesti, niin kuin minut itsenikin tunnetaan täydellisesti.” (1. Kor. 13:12)

Matka jatkuu – hiljentyen rukouksessa.