Miten elää omaa uskonelämääni todeksi digitaalisessa maailmassa? – Siinäpä on kysymystä pohdittavaksi kaltaiselleni dinosaurukselle.

2000-luvun lapsi elää kovin erilaisessa maailmassa, mitä elettiin esimerkiksi minun lapsuudessani 1970 ja 80-luvulla. Minun sukupolveni edustajat ovat tahtomattaankin digitaalisen maailman dinosauruksia, vaikka olemme digitaalisen maailman puitteet pitkälti luoneet. Itsekin olen aikanaan it-työntekijänä ja myöhemmin sisällöntuottajana oman osuuteni digitaalisen maailman ’vallankumoukseen’ antanut.

Vaikka tunnen tekniikan ja ymmärrän siitä jotain, olen siitä huolimatta digitaalisen maailman dinosaurus – ts. olen olento joka elää nykyisessä maailmassa kykenemättä täysin sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin. Näin se vain on, koska monet syvälle piirtyneet ajattelumallit ja toimintatavat periytyvät ajalta ennen digitaalista vallankumousta.

Siinä missä minä olen esimerkiksi urautunut ajattelemaan tiedottamista, medianäkyvyyttä ja yksisuuntaista vaikuttamista, 2000-luvun kasvatti näkee maailman vuorovaikutuksen, verkostoitumisen ja sosiaalisen median mahdollisuuksien kautta. Toki minäkin voin tekniikan omaksua, mutta siitä ei koskaan tule minulle sillä tavalla luontaista, mitä se on 2000-luvun lapsille. Tässä me kuitenkin elämämme useamman aikakauden kasvatit samassa digitaalisessa maailmassa, vaikka välillä hädin tuskin edes ymmärrämme toisiamme.

Tätä taustaa vasten tuntuu varsinaiselta haasteelta ajatella niin arvokasta asiaa kuin uskonelämän todeksi elämistä tällä varsin vieraalla digitaalisella maaperällä. On melkoinen haaste pastorina yrittää ohjeistaa, miten oman sukupolveni ’dinosaurusten’ tulee elää uskoaan todeksi digitaalisessa maailmassa, kun itsekin siellä askeltaa kuin norsu posliinikaupassa. Tähän todellisuuteen törmäsin, kun omat lapset puhuivat keskenään yhdestä suositusta nettipelistä ja sivuuttivat minut keskustelusta, koska kuulemma en asiasta mitään ymmärtänyt.

Vaikka kokisin eläväni eri aikaa, ei asiaa silti voi ohittaa olankohautuksella, koska kyseessä on vakava haaste, johon viestinnän muodossa varmasti jokainen maailman noin 43 000 kirkkokunnasta on jollain tasolla joutunut ottamaan kantaa. En siis voi ohittaa aihetta siinäkään, mitä tulee henkilökohtaisen uskoni viestimiseen ja jakamiseen vuorovaikutteisessa mediassa.

Periaate ylitse muiden

Kun pohdin uskon elämistä näkyvänä todellisuutena digitaalisessa maailmassa, niin ajan hengen mukaisesti minun pitäisi varmaankin puhua jostain mediaseksikkäästä keinosta tai periaatteesta, kuten brändäämisestä ja ensivaikutelman tärkeydestä. Ehkä vaihtoehtoisesti voisin puhua visuaalisesta tunnemaailmaan vaikuttamisesta tai siitä, mitä uusia mahdollisuuksia tekniikka avaa tulevaisuudessa hengellisentyöntekijöille. Vai olisiko sittenkin viisasta aloittaa digitaalisen elämän kartoitus perustasta, kuten tavoitteellisen strategian ja ensisijaisen kohderyhmän määrittelystä.

Viestinnästä ja vuorovaikutuksesta sosiaalisessa mediassa on kirjoitettu satoja ja taas satoja hyviä blogeja. Ja onpa niistä koottu kirjojakin meille dinosauruksille, jotka emme luonnostaan osaa blogeista tietoa ammentaa. Teorioita ja mielipiteitä riittää aiheesta kuin aiheesta.

Väitän kuitenkin, että kun puhtaan uskon todeksi elämisestä digitaalisessa maailmassa, kysymys ei ole vallan uusi. Uskon, että ne samat periaatteet kantavat meitä tänään, jotka ovat onnistuneesti kuljettaneet sanoman meille tähän päivään. Jos etsimme yhtä perustavaa oman uskon viestimisen viisasten kiveä emmekä keinoja joilla annetaan loppusilaus, niin uskon olevan vain ja ainoastaan yksi ’perusta’, jonka varaan evankeliumin menestys ja elävän uskon näkyminen digitaalisessa maailmassa voidaan menestyksellä laskea. Nimittäin tämä viisasten kivi on luonteeltaan sellainen, että jos se puuttuu, ei kiillotus tai pienet jipot pelasta kadotettua uskon viestiä. Se on perusta, josta jo ’dinosaurusten dinosaurus’ eli apostoli Paavali kirjoitti:

”Pidän todella sitä kaikkea pelkkänä tappiona, sillä Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken, olen heittänyt kaiken roskana pois, jotta voittaisin omakseni Kristuksen ja jotta kävisi ilmi, että kuulun hänelle.” (Fil. 3:8-9a)

Paavali nimeää ”pelkäksi tappioksi” kaiken, mitä hän piti arvokkaana ja ihmismieltä miellyttävänä ennen Kristuksen löytämistä elämäänsä. Hän erotti timantin kaikesta muusta ’karkista’, mihin ihmissilmä mieltyy. Oleellista on sisältö; eikö olekin kumma, että ihminen monesti valikoi ruokaostoksensakin monesti ulkoasun eikä ravintoarvojen perusteella?

Tähän taipumukseen Paavalikin kiinnitti huomion, joten ei ole ihme, että Paavali nimesikin oman hengellisen elämänsä peruskiveksi ”Herrani Jeesuksen Kristuksen tuntemisen”. Se oli hänelle arvokkaampaa kuin mikään muu. Se kätki sisäänsä koko Paavalin elämän – hänen elämässään ei ollut mitään, mitä hän ei olisi omistanut ”Herrani Jeesuksen Kristuksen tuntemiselle”.

Paavali omisti elämänsä ensin ”Herrani Jeesuksen Kristuksen tuntemiselle” ja kaikki muu vasta seurasi sitä. Kaikkea ohjasi Jeesuksen Kristuksen tuntemus ja muu elämä vain palveli sen kirkastamista. Hänen elämässään ei ollut yhden yhtään sellaista saareketta, jota hän ei olisi alistanut ”Herrani Jeesuksen Kristuksen tuntemiselle”.

Väitän, että jos Paavali eläisi meidän aikanamme, hän todennäköisesti joko kirjoittaisi avoimessa blogissaan ”Herrani Jeesuksen Kristuksen tuntemisesta” tai twiittaisi siitä toistamiseen seurakunnille, puhumattakaan siitä, miten ”Herrani Jeesuksen Kristuksen tunteminen” heijastuisi Paavalin vuorovaikutuksesta Facebookissa. Paavalin sosiaalisen median strategia perustuisi yhteen kulmakiveen, joka on: ”Herrani Jeesuksen Kristuksen tunteminen”.

Jos jostain syystä elämääni sosiaalisessa mediassa tai digitaalisessa maailmassa ohjaa jokin muu kuin ”Herrani Jeesuksen Kristuksen tunteminen”, olen mennyt sivuraiteelle jonkin muun vaikuttimen tähden. Moni Kristuksen tuntemuksessa reaalielämässä vaeltava muuttuu aivan toiseksi persoonaksi, kun hänen sosiaalisen median minänsä saa vallan. Eikö ”Herrani Jeesuksen Kristuksen tuntemisen” pitäisi kuitenkin olla läsnä myös siellä, jos se kerran on elämäämme ohjaava prinsiippi.

Pitäytyminen ”Herrani Jeesuksen Kristuksen tuntemisessa” tarkoittaa yksinkertaisesti pysymistä Kristuksessa ja hänen totuudessaan. Se on täyttä elämää Kristuksessa, mikä ei tarkoita kieltäytymistä elämästä, vaan janoa elää syvemmin Kristuksessa kaikilla elämän alueilla. Se ei siis tarkoita, että heittäisimme pois lahjat ja järjenkäytön, koska nekin on annettu meille Jumalan valtakunnan työn eteenpäin menemiseksi. Kyse on siitä, minkä varaan elämämme ja todistuksemme rakennamme. Se on uskon rohkeaa uskonelämän viestintää mediaan katsomatta; ei käännyttämistä ja oman asian huutamista, vaan ihmisen kohtaamista samalta tasolta aivan kuten Herramme Jeesus teki.

Kumpi olikaan Paavalille tärkeämpää ”Herrani Jeesuksen Kristuksen tunteminen” vai hänen kirjoitustensa tai puheidensa suosio? Entä mitä luulet, tinkisikö Paavali nykypäivänä ”Herrani Jeesuksen Kristuksen tuntemisen” kustannuksella, jotta blogin kävijämäärät pysyisivät nousussa tai hänen tilapäivityksensä Facebookissa saisi enemmän tykkäyksiä? En minäkään usko, että hän tekisi niin. Paavali toki hyödyntäisi parhaan kykynsä mukaan sosiaalista mediaa, mutta tuskin hän tavoittelisi suuria seuraajamääriä sisällön kustannuksella. Paavali olisi voinut tehdä niin jo omana aikanaan. Ei olisi ollut tarvetta mukauttaa oppia paljoakaan, että hän olisi ollut suosittu kreikkalaisen älymystön tai juutalaisten parissa, mutta hän ei lähtenyt siihen. Tärkeämpää kuin ihmisten suosio oli ”Herrani Jeesuksen Kristuksen tuntemisen” lisääntyminen.

Uskon täten, että edelleen tärkein elementti niin fyysisessä kuin digitaalisessa maailmassa evankeliumin menestymiseksi on yksinkertaisesti ”Herrani Jeesuksen Kristuksen tuntemisen” lisääntyminen elämässämme siten, että se todella näkyy kaikessa siinä vuorovaikutuksessa missä me olemme lähimmäistemme kanssa – on lähimmäisemme sitten fyysinen tai digitaalinen olento.

Ei ole parempaa todistusta Kristuksen rakkaudesta ja armosta kuin se, miten se saa murtautua läpi meidän elämässämme ja se heijastuu hänen seuraajiensa elämästä. Olen sitten digitaalisen ajan lapsi tai dinosaurus, perustava kysymys uskoni todeksi elämisessä on elämän omistaminen ”Herrani Jeesuksen Kristuksen tuntemiselle” – kaikki muu oleellinen seuraa kyllä perässä.

Paavalinkin elämässään noudattama perusta on kestänyt jo pari vuosituhatta, joten uskon sen kantavan myös yhden digitaalisen ajan vallankumouksen. Vaikka meidän näkökulmasta digitaalinen vallankumous on jotain ennen kokematonta, oli sitä jo kirjapainotaidon keksiminen. Ja tuonakin aikana uskovat löysivät keinot valjastaa uuden välineen ”Herrani Jeesuksen Kristuksen tuntemiselle”. Väline ei korvannut sisältöä tai muuttanut sitä, vaan kirkasti sen uudella tavalla.

Saakoon Herramme Jeesuksen Kristuksen tuntemus välittyä elämästäni – myös digitaalisessa maailmassa.

Pohdittavaa

Miten minä elän ja toimin digitaalisessa maailmassa?
Lisääkö se aitoa ”Herrani Jeesuksen Kristuksen tuntemista”?