Teemme matkan jouluun adventin ajan läpi. Se kestää aina neljän sunnuntain yli. Kirkossa adventista meitä muistuttavat kynttilät ja jokavuotiset teemat. Nimittäin jokaisella adventtisunnuntailla on oma aiheensa: nöyrtymisen-, kunnian- ja hengen adventit sekä neljäs pyhä adventti.

Kaikkia neljää adventtia yhdistää sama teema Herran Jeesuksen tulemisesta – tarkoittaahan sana ’adventti’ (latinan ”adventus Domini”) Herran saapumista ja tulemista. Tämän tulemisen voi mieltää monella tavalla: 1) kuka muistelee Herran syntymistä ihmiseksi, 2) kuka odottaa hänen toista tulemustaan kaikessa voimassa ja kunniassa ja 3) kuka odottaa sydämen valtiaan astumista omaan sydämeen adventin hetkessä.

Ensimmäinen adventti muistuttaa seurakuntaa siitä, ettei Jumala ei ole kaukana meistä, vaan hän lähestyy kansaansa antaakseen sille pelastuksen uuden ajan.

Ja tuo pelastuksen uusi aika on jo tänään – se on Herra Jeesus Kristus meissä. Tämänkin armon vuoden 2022 adventtina katsomme elämää eteenpäin aina Herran Jeesuksen toisen tulemisen päivään. Mutta emme katso tuota päivää niin kuin odottaisimme kohtaavamme hänet silloin ensimmäistä kertaa. Se on jälleennäkemisen juhlaa. Tänään me odotamme Herramme astuvan meidän elämäämme. Tänään on pelastuksen päivä.

Epistolateksti

Adventin epistolatekstinä on kappale Roomalaiskirjeestä. Tuo teksti puhuu meille heräämisestä. Ja herättämään Kristuskin tuli. Sitä hän teki koko maanpäällisen vaelluksen ajan ja tekee edelleen Pyhän Hengen kautta. Luetaan teksti:

”Tehän tiedätte, mikä hetki on käsillä. Teidän on aika herätä unesta, sillä pelastus on nyt meitä lähempänä kuin silloin, kun meistä tuli uskovia. Yö on kulunut pitkälle, päivä jo sarastaa. Hylätkäämme siis pimeyden teot ja varustautukaamme valon asein. Meidän on elettävä nuhteettomasti niin kuin päivällä eletään, ei remuten ja juopotellen, siveettömästi ja irstaillen, riidellen ja kiihkoillen. Pukekaa yllenne Herra Jeesus Kristus älkääkä hemmotelko ruumistanne, niin että annatte sen haluille vallan.” (Room. 13:11-14)

En tiedä, mikä kohta tekstistä puhutteli sinua päällimmäisenä. Minulla ainakin nousi aamulla kirjoittaessa ”herääminen”:

”Tehän tiedätte, mikä hetki on käsillä. Teidän on aika herätä unesta, sillä pelastus on nyt meitä lähempänä kuin silloin, kun meistä tuli uskovia. Yö on kulunut pitkälle, päivä jo sarastaa.”

Ja edelleen aamun teemoihin sopii myös tekstin loppuun liitetty kehotus:

”Pukekaa yllenne Herra Jeesus Kristus”

Ja mistä siinä on kyse. Helpoin tapa havainnollistaa teemaa on ajatella joka-aamuisia toimia. Herääminen havahduttaa minut takaisin siihen paikkaan, minne jäin, kun illalla uni valtasi väsyneen mielen. Herään unesta. Kun siitä herään huomaan pukeutuneeni yöasuun.

Yöasu on oiva omaan käyttöönsä, mutta se ei oikein sovi päivän asuvalinnaksi. On aika riisua yön vaatetus ja vaihtaa asianmukaiseen vaatetukseen päivää varten. Tätä esimerkkiä vasten voit ajatella Paavalin kehotusta.

Kun aamu sarastaa, on aika jättää yö taakse ja pukeutua valkeuden vaatteisiin sarastavaa päivää varten. Avataan asiaa vähän lisää kirkkohistorian esimerkin kautta.

Augustinuksen elämän esimerkki

Lienet kuullut nimen Augustinus. Häntä (354-430) pidetään suurimpana latinalaisen kirkon neljästä suuresta kirkkoisästä. On sanottu, että hän oli syvällisempi kuin hengellinen isänsä Ambrose, systemaattisempi kuin aikalaisensa Jerome ja älyllisesti arvokkaampi kuin Gregorius Suuri.

Augustinus oli luonteeltaan etsijä; hän käytti elämänsä ensimmäiset 31 vuotta totuuden etsimiseen ennen kuin omakohtaisesti oppi tuntemaan Herran Jeesuksen. Tästä ajasta Augustinus kirjoitti ’todistukseksi’ kirjan nimeltä Tunnustuksia (Confessions), joka on varsin mielenkiintoinen ja koskettava kertomus hänen pitkästä tiestään kristityksi. Jos sinulla on mahdollisuus lukea tämä kirja, niin suosittelen lukemaan sen.

Augustinuksen kääntyminen

Augustinukselta siis kului kolme kokonaista vuosikymmentä matkallaan kristityksi, vaikka hänen äitinsä Monica oli harras kristitty, joka päivittäin rukoili sisukkaasti poikansa puolesta.

Vaikka matka pelastukseen linnuntietä on lyhyt, voi se olla sangen pitkä maastossa kuljettuna. Ja niin se oli Augustinuksella. Matka äidin sydämestä pojan sydämeen kesti kolme vuosikymmentä.

Nuori Augustinus etsi totuutta oppineiden filosofien ajatuksista. Myöhemmin hän kääntyi manikealaisuuteen (200-luvulla Persiassa syntynyt synkretistinen uskonto), josta hän monien vaiheiden kautta kääntyi neoplatonismiin (myöhempi platonistinen suuntaus; synkretistista mystiikkaa ja okkultismia) ennen kääntymystään kristityksi.

Augustinus eli 30-vuotisen etsinnän aikana nautinnonhakuisesti itseään hellien kaikin mahdollisin keinoin. Kääntymyksen kynnyksellä hän koki syvää syyllisyyttä moraalittomasta ja hukkaan heitetystä elämästään.

Seuraavassa siteeraan Augustinuksen kääntymiskokemuksen viimeiset hetket hänen omin sanoin kuvaamana. Toki hän ei puhunut suomea, mutta tässä se käännettynä:

”Minä itkin: ’Ja sinä, Herra, kuinka kauan? Kuinka kauan, Herra? Oletko ikuisesti vihainen minulle? Ethän muista aiempia syntejämme?’ Tunsin olevani edelleen syntieni kahlehtima. Rukoilin murheessani: ’Kuinka kauan, kuinka kauan? Huomenna ja huomenna? Miksi ei nyt? Miksi tämä kuluva hetki ei tee loppua saastaisuudestani?’ Itkin katkeria kyyneleitä.

Mutta katso, kuulin viereisestä talosta laulavan äänen, tytön tai pojan äänen, joka toisti: ’Tolle et lege! Tolle et lege! (Ota, lue! Ota, lue!)’. Samassa lopetin itkemisen ja aloin miettiä oliko tuo laulu lasten leikkiin kuuluvaa laulua, mutta en kyennyt muistamaan kuulleeni mitään sen kaltaista aiemmin. Tukahdutin kyyneleeni ja nousin ylös, sillä en voinut selittää sanoja muuksi kuin jumalalliseksi käskyksi avata kirja ja lukea ensimmäinen löytämäni luku …

Palasin kiireesti penkille, missä Alypius istui, sillä sinne olin jättänyt apostolin kirjan. Tartuin kirjaan, avasin sen ja luin hiljaa kappaleen, johon silmäni ensiksi osuivat: ’Meidän on elettävä nuhteettomasti niin kuin päivällä eletään, ei remuten ja juopotellen, siveettömästi ja irstaillen, riidellen ja kiihkoillen. Pukekaa yllenne Herra Jeesus Kristus älkääkä hemmotelko ruumistanne, niin että annatte sen haluille vallan.’

En tahtonut lukea pidemmälle, eikä se ollut tarpeenkaan, sillä viimeisten sanojen mukana virtasi sydämeeni valo ja varmuus, ja kaikki synkät epäilykseni haihtuivat.” (Tunnustuksia (Kirja 8, luku 12), Augustinus)

Ja tämä oli Augustinuksen adventin huipennus. Hänen odottamisensa loppui. Hän oli löytänyt. Hän löysi Herran ja hän löysi rauhan sielulleen.

Apostoli Paavalin kirjeen hedelmää

Varmaan huomasit, että se oli apostoli Paavali, joka kirjoitti Augustinuksen löytämät Roomalaiskirjeen sanat (Room. 13:13-14). Paavali tuskin tiesi, että hänen sanansa kantaisivat hedelmää Jumalan vilja-aittaan vielä vuosisatojen kuluttua.

Samainen kirje on muuten avannut monien muidenkin silmät totuudelle, kuten tiedämme esimerkiksi Lutherille tapahtuneen toisen Paavalin kirjoittaman jakeen (Room. 1:17) voimasta. Ja samasta todistaa metodistiliikkeen perustaja John Wesley.

Jos palataan takaisin Augustinukseen ja ajatellaan hänen nuoruuden ajan nautinnonhakuista elämää, ei ole lainkaan ihme, että juuri 13. luvun jakeet 13 ja 14 pysäyttivät hänet ja karkottivat lopulta viimeisenkin epäilyn hänen sydämestään. Katsotaanpa tarkemmin.

Yöllä ja päivällä

Tekstijakson (Room. 13:11-14) ydin on lauseissa ”pukekaa yllenne Herra Jeesus Kristus” ja ”hylätkäämme siis pimeyden teot ja pukeutukaamme valkeuden varuksiin”. Lyhyesti sanottuna Paavali kehottaa lukijaa elämään ulkoisesti todeksi sen sisäisen elämän, joka oli syntynyt heissä ja vaikutti jatkuvasti sisällisesti eli sydämessä niin kuin on tapana sanoa (Gal. 3:27).

Kyse on vähän samasta asiasta kuin rakkaudessa. Kuinka kivalta se tuntuukaan, kun rakkaus lämmittää sydäntä. Mutta säilyäkseen elossa, rakkaus tahtoo tulla ulos sydämestä. Toisin sanoen rakkaus vaikuttaa rakkauden tekoina. Vajavaisia nuo toki ovat, mutta ajatus niissä on oikea.

Jotta Paavalin ajatus avautuisi paremmin käytännössä, tarkastellaan tekstiä vähän perusteellisemmin.

Paavali asettaa vastakkain maailmallisen elämän ja uuden elämän Kristuksessa. Vastakkain asettuvat ajallinen valtakunta ja Taivasten valtakunta. Ero on kuin yöllä ja päivällä. Lainalaisuudet ovat erilaiset, mutta myös ylle puettu asu poikkeaa toisistaan.

Jakeessa 12 (Room. 13:12) Paavali vertaa ihmisen oman tahdon mukaista elämää yöhön ja pimeyteen, kun taas uusi elämä Kristuksessa on valkeus ja päivä. Tämä oli Paavalilta erittäin nokkela vertaus, sillä tekstissä mainittuja pakanallisia ’pimeyden tekoja’, kuten juomingit ja orgiat, harjoitettiin pakanoidenkin keskuudessa pääosin yöaikaan, kun taas päiväsaikaan elettiin hyveellisesti ja nuhteettomasti niin kuin yötä ei olisi koskaan ollutkaan.

Seurakuntalaisten oli aika ”herätä unesta” ja tulla yöstä päivään – pimeydestä valoon, koska ikuinen pelastus, joka on koko kristillisen uskon ydin, oli joka hetki lähempänä täyttymystään kuin milloinkaan aiemmin. Jokaisen Herran oman tuli ymmärtää, että hänenkin kohdallaan ”yö on kulunut pitkälle, päivä jo sarastaa”, jolloin viimeistään aamun koitteessa oli korkea hetki hylätä yön pimeyden teot ja ryhtyä elämään nuhteellisesti niin kuin päivällä oli tapana tehdä.

Kristuksen omat olivat vastaanottaneet Kristuksen evankeliumin ja näin astuneet pimeydestä valkeuteen; heille päivä oli jo koittanut. Täten heidän tuli hylätä pimeyden teot ja elää päivää Kristuksen evankeliumin valossa. Jos he kerran olivat astuneet valoon, ei heidän vaelluksessaan ollut enää sijaa pimeydelle, vaan heitä kehotettiin pukeutumaan ”valkeuden varuksiin”, niin kuin vanhempi vuoden 1933/38 kirkkoraamattu tekstin kääntää.

Entä mitä sitten tarkoitetaan pimeyden teoilla, joista Paavali tekstissä moittii seurakuntalaisia? Piispa Hesychiuksen mukaan ”remuten ja juopotellen” viittasi sen aikaisiin rivoihin ja irstaisiin lauluihin ja humalaisten juhliin, joita vietettiin jumalten kunniaksi epäjumalille uhratun uhrin jälkeen. Juhlissa juotiin kohtuuttomasti, mikä johti kaikenlaisiin iljettävyyksiin, kuten ”siveettömyyteen ja irstailuun”. Ja niin kuin tämänkaltaiset pidot yleensä, nekin loppuivat ”riidellen ja kiihkoillen”.

Monen lienee vaikea ajatella, että mainitut ongelmat koskivat Rooman seurakunnan kristittyjä. Meidän näkökulmastamme tuollainen elämän täytyi olla melko moraalitonta. Tulee kuitenkin muistaa, etteivät he elämältään juuri poikenneet niistä arvoista, joita roomalainen pakanakulttuuri piti oikeina ja hyväksyttävinä. Yksinkertaistaen voi todeta, että heidän syntinsä oli mukautua ympäröivän yhteiskunnan turmeltuneisiin tapoihin ja arvoihin. Sama vaaraa vaanii meitäkin, eikö vain?

Pukekaa yllenne Kristus!

Mikä tähän voisi olla avuksi? Paavalin mukaan oli lähes mahdotonta, että Kristuksen seuraajat saattoivat elää tuolla tavoin: ”älkääkä hemmotelko ruumistanne, niin että annatte sen haluille vallan.” Tätä ei pidä tulkita ahtaasti, sillä olen varma, että tämä koskettaa meitä jokaista.

Kenenkään ei tullut mukautua pinnallisiin hedonistisiin elämänarvoihin, jotka harhauttivat ihmisen etsimään aistinautintoa ja hetkellistä onnea. Kristityn ei yksinkertaisesti tullut elää sellaista elämää, että hän olisi häpeäksi Mestarilleen. Entä ongelmaan on ratkaisu? Yrittääkö kahta kovemmin vai piilotella pimeydessä vältellen valoa?

Ei! Ratkaisu on sama kuin aamulla. Yön pyjama on aika vaihtaa päivän vaatetukseen. On korkea aika ”pukea yllensä Herra Jeesus Kristus” ja ”pukeutua valkeuden varuksiin”. Kristus on tuonut omansa ulos yön pimeydestä, joten aamun koitteessa on aika jättää taakseen pimeyden teot ja pukeutua valkeuden edellyttämällä säädyllisellä tavalla.

Ja ainut säädyllinen asu on”pukea yllensä Herra Jeesus Kristus”. Juutalaisuudessa Jumalan majesteetillisuuden pukemisella tarkoitettiin sielun pukeutumista katoamattomuuteen, mikä on hyvä muistaa yhtenä näkökulmana pukeutumiseen. Elämme toki jo tänään ikuisuuselämää.

Toisen persoonan päälle pukeminen oli tavallinen arkikielen kielikuva kreikan kielessä. Se tarkoitti sen toisen persoonan ajatusten omaksumista niin, että ne hallitsevat elämää. Edelleen se tarkoitti toisen persoonan näkemysten omaksumista, hänen imitoimistaan ja kokosydämistä rinnalla kulkemista.

Kyseessä oli samanlainen prosessi kuin osaavilla näyttämötaiteilijoilla, jotka asettuvat näytelmässä toisen ihmisen rooliin omaksuen hänen persoonallisuutensa. Heillä on tuon toisen ihmisen vaatteet, he kantavat hänen nimeään, ja he pyrkivät parhaan taitonsa mukaan mukautumaan hänen ajatusmaailmaansa, jotta he puhuisivat ja toimisivat niin kuin tuo toinen persoona tekisi.

Kristuksen oman ei siis tule mukautua tämän maailmaan tapoihin (Room. 12:2), vaan hänen tulee ’imitoida’ Herraa Jeesusta Kristusta omaksuen hänen persoonansa. Toisin sanoen, kun ihminen vastaanottaa evankeliumin ja näin Jeesuksen oman elämänsä Herrana, hän samalla ’pukeutuu’ Kristukseen.

Hänen sielunsa pukeutuu katoamattomuuteen, mutta samalla hän ottaa omakseen Kristuksen osoittamat elämänarvot kantaakseen niitä myös tässä ajassa. Hän ei enää mukaudu tämän maailman arvoihin, vaan hän mukautuu Kristuksen arvoihin. Hän elää nyt Kristukselle ja imitoi hänen esimerkkiään parhaan kykynsä mukaan.

Kristuksen moraaliarvojen ja opetusten mukaan eläminen ei ole vaatimus. Se on seuraus sisäisestä muutoksesta hänessä. Juuri tästä Paavali halusi muistuttaa roomalaisia uskovia; heidän elämänsä ei tullut rakentua moraalisesti rapistuneen roomalaisen yhteiskunnan arvoihin (yö, pimeys), vaan heidän perustansa oli uusi elämä Kristuksessa ja hänen opetuksessaan (päivä, valkeus). Tule siis pois maailman ikeen alta, vapaaksi Kristuksen rakkauteen.

Katse omaan yöhön ja päivään

Miten on minun laitani? Olen astunut yöstä päivään, joten tänään on korkea aika herätä unesta, koska pelastuksen päivä on lähempänä kuin koskaan aiemmin. Sehän on tänään! Tänään on pelastuksen päivä. Aurinko on jo noussut, ystäväni!

On aamu ja valkeus kajastaa horisontissa; olenko jo pukeutunut ”valkeuden varuksiin” vai vieläkö ”pimeyden teot” pyrkivät esiin? On aika ”pukea ylle Herra Jeesus Kristus”, vai yhäkö ajattelen vain itseäni ja omaa parastani?

Ajatellaanpa vielä Augustinusta. Kääntymyksessä hän ”puki ylleen Herran Jeesuksen Kristuksen” ja hylkäsi entisen. Hän oli koko nuoruutensa mukautunut turmeltuneen maailman opetukseen ja pitänyt sitä viisautena.

Nyt hän koki tulleensa petetyksi, koska hän oli vihdoin löytänyt sen mitä oli koko elämänsä etsinyt. Ja kun hän vihdoin sai katsoa Mestariin, kokea syntien anteeksiannon ja seurata / imitoida Herransa esimerkkiä, hän saattoi sanoa:

”viimeisten sanojen mukana virtasi sydämeeni valo ja varmuus, ja kaikki synkät epäilykseni haihtuivat.”

Näin se vain on, ystäväni. Jos vielä mietit, miksi Augustinuksen nimi tunnetaan yhä meidän aikanamme, uskon vastaukseksi riittävän, että koska hän ”puki ylleen Herran Jeesuksen Kristuksen”.

Hän teki omat erheensä – jopa epäonnistui monessakin, mutta sen viisauden ja armon mukaan, mikä hänelle oli annettu, hän seurasi kaikessa Herraa – ei tämän maailman mielipidettä tai arvoja.

Ehkäpä meidänkin on aika katsoa itseemme. Mitä olen pukenut ylleni? Ovatko ne ”valkeuden varukset”? Siinä kysymys, jota kannattaa soveltaa laajalti elämäänsä. Siinä myös on tienviitta laadullisesti parempaan elämään.

On helppo nähdä synti kaukaa. Tuo on väärin, tämä on väärin ja niin on myös tuo ja tuo. Synnin suhteen kärsimme usein jonkinlaisesta taittovirheestä. Nimittäin synti tuntuu tarttuvan silmiimme sitä paremmin, mitä etäämmälle se on. Kun synti tulee lähelle – siis ihan iholle ja sen sisäpuolelle, emme enää huomaakaan sitä. Tai ainakin siitä tulee jotenkin ymmärrettävämpää kuin siitä synnistä, minkä näemme teräväpiirtoisesti kaukaa.

Onneksi Jumalan pyhyys on oiva väline tämän taittovian korjaamiseksi. Kun katson Jumalan pyhyyden läpi omaa vaellustani, huomaan, ettei tämä matkanteko minullakaan ole aivan niin puhtoista kuin se näyttää taittovian läpi. Jumalan pyhyys tuo esiin juuri sen synnin, joka piinaa minua ihollani. Se alleviivaa sitä, että yksin armosta minä olen pelastettu.

Hänen pyhyydessään näen omat puutteeni. Ja kun riittävän kauan katson itseäni tämän peilin edessä, en enää taittovikaisena tuijota sisarta ja veljeä, joiden vajavaisuudet tai synti ovat aina ärsyttäneet minua. Heidän heikkouksien sijaan katson peilistä omaa rakkaudettomuuttani. Toivottavasti en katso sitäkään tuomiten, vaan rakastaen ja ymmärtäen.

Ehkä en enää näe synnin teon suuruutta kaukana itsestäni, vaan näenkin oman armottomuuteni tarpeena tuomita toinen ihminen. Mitä jos vain minäkin pukeutuisin ”valkeuden varuksiin” – niihin, jotka ovat saatavillani yksin armosta.

Ja lopuksi annamme ympyrän sulkeutua. Lopetan siihen, mistä Paavali aloitti:

”Tehän tiedätte, mikä hetki on käsillä. Teidän on aika herätä unesta.”

Ja miksikö? – ”Sillä pelastus on nyt meitä lähempänä kuin silloin, kun meistä tuli uskovia”. Voiko pelastus olla lähempänä sinua kuin mitä se on tänään?

”Teidän on aika herätä unesta.”

Pohdittavaa

Mitä tarkoittaa ”pukea ylleen” puhuttaessa toisesta persoonasta?
Mitä tekstin yö ja tekstin päivä tarkoittavat minun kohdallani?
On aamu. Mihin olen pukeutunut?