Olen viettänyt varhaisen lapsuuteni Akaan Viialassa Harakkamäessä Heinäsuon ja Kolikkoinmäen kylien kupeessa. Ei siellä montaa taloa ollut ja kauppojakin oli vain yksi – Paan

asen kauppa, kunnes sekin lopetti. Niin teki myös Heinäsuon ala-aste, joka lakkautettiin heti ensimmäisen luokan siellä käytyäni. Siirryin Viialan keskustan ala-asteelle. Siitä alkoi tieni kohti kaupunkilaisuutta.

Tämän lapsuuteni muistelon mainitsen, jotta ymmärrät, että luonto on ollut aina iso osa minun elämääni. Näin se on ollut siitä huolimatta, että lapsuusvuosien jälkeen olen suurimman osan elämästäni asunut kaupunkimiljöössä.

Ja vähän kerrassaan ’sivistyksen’ sylissä minustakin kasvoi enemmän ja vähemmän ihminen, joka sopii omavoimaisten elämänrakenteiden rattaisiin. Minusta tuli yhden sortin kaupunkilainen, joka väliin harhautui kuvittelemaan jopa hallitsevansa omaa elämäänsä tai ainakin jotain osaa siitä. Tiedän, ettei se niin ole eikä ole ollut, mutta näennäisesti hallittava miljöö saa pienen erehtymään.

Onneksi luonto on yhä olemassa ja lähelläkin. Kun käyskentelen metsässä tovin, ymmärrän taas oman asemani ja paikkani luomakunnassa. Ymmärrän, että lopulta ihminen on aika avuton olento luonnon moninaisuuden keskellä. Niin, onhan hän muutenkin, mutta luonnon keskellä sitä ei voi olla huomaamatta.

Kotini on Kuopion kaupungin keskustan tuntumassa, mutta asun onneksi vain muutamia satoja metriä Puijon luonnonsuojelualueesta. Tie muistamaan asemansa luonnon keskellä on lyhyt. Olenpa lisäksi maalaisseurakunnan pappina Asikkalan Vesivehmaalla, missä luonto tulvahtaa syliini heti pappilan ovesta astuttua – ja monesti jo oven sisäpuolellakin. Pelkästään pieni olento nimeltä kärpänen kykenee opettamaan omavoimaiselle ihmiselle nöyryyttä.

Hetki vanhassa metsässä tai harjujen polkuviidakossa palauttaa minut kuosiin. Ymmärrän paitsi paikkani tässä maailmassa, myös tämän kuluvan hetken arvon. Päätteen ääressä on helppo elää tulevaisuutta tai kuvitelmaa, mutta luonnon keskellä sateen piiskatessa tai viiman puhaltaessa luihin sitä ymmärtää paikkansa myös elämän aikajanalla. Tässä olen enkä muuta voi – ehkä kuvittelen toisin, mutta se nyt ei ole paljoa. Elän kuin en olisi, mutta tuntiessani kylmän tai kostean ihollani, palaan takaisin nykyhetkeen.

Luonto riisuu luuloista

Tätä kirjoittaessa istun Vesivehmaalla pimeässä huoneessa ja katson ikkunasta ulos. Siellä on pilkkopimeää. En näe mitään. Siitä huolimatta pimeä täyttyy elämästä. Elämä on ja jatkuu pimeässäkin. Ei se tarvitse minun havaintojani ollakseen. Siispä yön pimeässä on elämää siinä kuin päivälläkin. Tämän kuin muistaisin arkielämässäkin. On arkeni sitten valoisaa tai yön kätkössä, elämä on ja jatkuu. Näen tai olen näkemättä, asiat tapahtuvat minusta huolimatta.

On siunattua etten aina näe ja kuule kaikkea, mitä luonnossa tapahtuu. Tämän kun tiedostaa, huomaa, että luonto riisuu minut omavoimaisuuden tunteesta. Se, jos mikä, on siunattua. Saman, kun ymmärtäisi arkielämässäkin. Eli asiat ovat ja jatkuvat, minun niihin puuttumatta tai olematta niistä erityisen tietoinen.

Siinä missä luonto riisuu luuloista, se puhuu myös Jumalasta. Raamatun mukaan luonnon monimuotoisuus on suunniteltu vieläkin ylevämpään tehtävään kuin vain herättämään lapsen ihmetyksen tai aikuisen ihailun. Luonnon salaisuudet avautuvat eteeni auttaakseen minua ymmärtämään Jumalan suuruuden. Hän, joka on luonut kaiken, on suurempi kuin ajatukseni luodusta – puhumattakaan hänestä itsestään – Luojasta.

Luonnon keskellä ihminen näkee uuden elämän syntymän, mutta myös sanoinkuvaamattoman, selittämättömän kivun ja kärsimyksen – myös kuoleman. Siellä elämä ja kuolema ovat läsnä, kulkevat käsi kädessä, tekemättä itsestään sen suurempaa numeroa. Niin elämä kuin kuolema kuuluvat luontoon ja täten myös ihmiselämään.

Kauniita ovat kaatuneet puut sammalen ja sienten peitossa. Siinä uusi elämä nousee kuolleesta sellaisesta. Polulla makaa kuollut lintu, joka maassa tarjoilee alun uudelle elämälle ja ravintoa vielä matkaansa jatkaville. Tästä kaikesta on luonnon kauneus tehty. Niin elämä on ja jatkuu. Se on traagista ja samalla niin kaunista. Jumala pitää siitä huolen aivan, kuten Jeesus sanoo:

”Varpusia saa kolikolla kaksi, mutta yksikään niistä ei putoa maahan, ellei teidän Isänne sitä salli.” (Matt. 10:29)

Luonto täten muistuttaa omalla tavalla ihmistä hänen asemastaan luomakunnassa. Se muistuttaa ihmistä myös hänen asemastaan Jumalansa edessä.

Mikä on ihminen, kun hän ei edes kykene laskemaan varpusparven lintujen määrää, saati sitten pitämään niistä huolta? Samaan aikaan Jumala tekee sen kaiken ja paljon enemmän – ilman vaivaa tai uupumusta. Tämän näkökulman pitäisi herättää minussa kunnioitusta ja luottamusta Jumalaan itseni ja omavoimaisuuteni sijaan.

Sama Jobin kirjassa

Missä kohtaan oman ajatukseni mataluuden, siellä kohtaan Jumalan ajatusten korkeuden. Missä kohtaan vähäisyyteni, siellä kohtaan Jumalan mahdin. Missä koen olevani heikko ja tyhjä, siellä kohtaan Jumalan vahvuuden ja hänen täyteytensä.

On vain niin, että elämä ympärilläni kertoo Jumalan suuruudesta, kunhan uskaltaudun tarkastelemaan sitä avoimesti. Siellä missä kohtaan pienuuteni, siellä kohtaan Jumalan mahdin.

Onkin perin mielenkiintoista, että vastaavanlaiseen tarkasteluun Jumala kutsui aikoinaan myös Jobin ja hänen ystävänsä. Hän teki sen, kun hän oli ensin aikansa kuunnellut kylläkseen Jobin kirjan hölmöä väittelyä ’kaikkitietävien ihmisten’ kesken (Job 3-37). Siinä he puhuivat kärsimyksestä ja sättivät toisiaan, koska kuvittelevat tietävänsä, vaikka eivät tienneet yhtään mitään. Näin me teemme; kuvittelemme, väittelemme ja vieläkin luulemme tietävämme.

Jobin kirjan kertomus huipentuu Jumalan puheenvuoroon (Job 38-41), jossa hän puhuu suuruudestaan. Luepa tuo Jumalan puhe. Huomaa, että hänkin puhuu luonnosta, ottaa esimerkkejä luonnon moninaisuudesta ja suuruudesta. Kertoopa vielä nähneensä kaiken synnyn ja kuin ohi mennen mainitsee sen kaiken luoneensa.

Job ja hänen ystävänsä kuuntelivat Jumalan puhetta korvat punaisina ja totesivat viisaiden ajatustensa mataluuden. Jumalan puheenvuoron jälkeen seuraa lopulta Jobin väistämätön johtopäätös: Luoja, jolla on viisautta ja voimaa suunnitella luonnon ihmeet, on tarpeeksi suuri, jotta hän käsiinsä voidaan luottaa kipu ja kärsimys, jota me emme voi ymmärtää.

Nyt kuuntele, miten Job vastaa Jumalalle. Teksti on luvun 42 alusta. Se on Jobin vastine Jumalan puheeseen. Siinä puhuu läksynsä oppinut ihminen, joka on riisuttu kaikesta omavoimaisuudesta ja saanut armon löytää oman paikkansa Kaikkivaltiaan edestä.

Luen ensin jakeet 3-6 ja vasta lopuksi toisen jakeen. Näin tuo teksti alleviivaa tuota samaa, mitä minä olen tässä jaaritellut.

”Sinä kysyit: ”Kuka on tämä, joka näin peittää minun tarkoitukseni mielettömillä puheillaan?” Minä se olen. Olen puhunut mitään ymmärtämättä asioista, joita en käsitä – ne ovat minulle liian ihmeellisiä. Sinä sanoit: ”Kuuntele nyt, kun minä puhun. Nyt minä kysyn sinulta, ja sinä vastaat.” Vain korvakuulolta sinut tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut. Sen tähden minä häpeän puheitani ja kadun niitä tomussa ja tuhkassa.” (Job 42:3-6)

”Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun vallassasi eikä mikään suunnitelmasi ole mahdoton sinun toteuttaa.” (Job 42:2)

Luonto kutsuu rukoilemaan

Job julisti: ”Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun vallassasi” (Job 42:2). Me voimme luottaa tällaiseen Jumalaan – tapahtui mitä tahansa. Ymmärsimme tai emme.

Tämä on se Kaikkivaltias Jumala, jota meillä on etuoikeus rukoilla. Nostakaamme katseemme pois itsestämme – pois omavoimaisuudesta. Nostakaamme katse Jumalaan, joka hallitsee sielläkin, mistä me emme tiedä yhtään mitään. Hän hallitsee kotisi ikkunan tuolla puolen – paistaa siellä sitten päivä tai loistaa yön kuu – on valoisaa tai pimeä.

Tämä on se Jumala, jota me tänään rukoilemme. Häntä ei tarvitse neuvoa. Hänelle ei tarvitse kertoa, miten elämän pitäisi olla tai mennä. Hän tahtoo, että me vain kerromme hänelle, miltä elämä meistä näyttää. Ei hän tarvitse ohjeitamme ongelmien ratkaisemiseksi. Silti hän kernaasti kuulee, mikä mieltämme painaa milloinkin – tai mistä tänään tahdomme iloita ja kiittää häntä.

Tämän kuultuaan hän pyytää meitä luottamaan häneen. Hän on kuullut meitä ja hän vastaa omalla tavallaan meille. Olenko valmis rukouksissani paitsi sanoittamaan omat tuntoni, myös elämään rukouksessa Jumalan vastauksen – siis tarttumaan uskossa siihen, mitä hän voi?

Rukous ei lopu siihen, kun sanon ’aamen’. Siitä se vasta alkaa. Todellinen sydämen rukous alkaa siitä, kun ihminen uteliaana ojentautuu katsomaan, mitä Jumala tekee keskellämme. Hän katsoo uskossa Jumalaan ja luottaa hänen tietävän kaiken parhaiten. Tämä on Jumala, joka on suurempi minun tietoani.

Se on sitä, kun astuisit ulos pimeään yöhön näkemättä mitään ympärilläsi. Ja kun olet hetken aloillasi, alat kohta kuulemaan elämän ääniä. Tiedät, että ympärilläsi tapahtuu, vaikka sinä et sitä näe. Voi olla pimeää, voi kuulua tai olla kuulumatta. Silti asiat tapahtuvat ja ne tapahtuvat niin kuin ’kirjoitettu on’. Se ei vain ole sinun kirjoitustasi. Se on Jumalan kirjoitusta suureen elämän kirjaan, jonne mahdumme me kaikki.

Sama toteutuu rukouksessa. Jumala toimii elämässäsi. Älä odota hänen toimivan sinun tahtosi mukaan, vaan odota vain ja katso, miten elämä järjestyy tavalla tai toisella – hänen tahtonsa mukaan. Rukous on luottamusta siihen, että Herra tietää paremmin.

Uskon rukouksen periaatteet voidaan kiteyttää näihin jo useampaan kertaan tässä tekstissä toistettuihin Jobin sanoihin:

”Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun vallassasi eikä mikään suunnitelmasi ole mahdoton sinun toteuttaa.” (Job 42:2)

Uskotko sinä tämän? Uskotko sen myös rukouksessa?