On mukavaa keskustella asioista periaatteessa ja teoriassa etenkin silloin, kun ne eivät kosketa henkilökohtaisesti. Usein me kristityt – etenkin meidän pappien ammattikunta – koemme olevamme pelastuksen ja synnin asiantuntijoita, mikä on minusta varsin erikoista.

Erikoista tässä asiantuntijuudessa on ensinnäkin se, että emmehän me käytännössä tiedä pelastuksesta oikeastaan muuta kuin sen, että olemme Kristuksen sovitustyön perusteella pelastetut yksin armosta. Olemme siis enemmänkin pelastuksen ’käyttäjiä’ kuin asiantuntijoita. Se on vähän niin kuin autolla ajaminen tekisi meistä autotekniikan asiantuntijoita. Toki olemme kokemusasiantuntijoita pelastuksesta, mutta siihen asiantuntijuus sitten loppuukin.

Synnistä me tiedämme sen sijaan huomattavasti enemmän. Meillä jokaisella on synnissä rypemisestä omakohtaista kokemusta vaikka muille jakaa – vieläpä ihan tuoretta sellaista – jopa tämänpäiväistä. Voisimme julistautua synnin kokemusasiantuntijoiksi.

Jostain syystä synnin kohdalla emme mielellään puhu kokemusasiantuntijan roolista, vaan tekeydymme ulkokohtaisiksi asiantuntijoiksi. Puhumme synnistä kuin urheiluselostajat kentän tapahtumista, kun se olisi jotain mitä tapahtuu vain ulkopuolellamme. Tekeydymme mieluummin asiantuntijoiksi sellaisesta synneistä, joista meillä ei ole mitään kokemusta itsellämme. Niistä on helpompi puhua kuin asioista, joiden kanssa itse kamppailemme päivittäin.

Saatamme puhua vaikkapa murhasta, mutta voiko muu kuin murhaaja tietää, miltä se tuntuu tai miltä tuntuu kantaa siitä syyllisyyttä. Samaan aikaan mieluusti vähättelemme omia syntejämme – siis niitä, joista meillä olisi ihan asiantuntijakokemusta. Miksi emme puhuisi siitä, mistä tiedämme ja mikä on itsellemme ajankohtaista?

Tämä kaksinaamainen suhde syntiin saa pahimmillaan aikaan sen, että kuvittelemme olevamme parempia kuin todellisuudessa olemme. Omat synnit ovat ymmärrettävää inhimillisyyttä, mutta toisten syntejä kyllä paheksumme. Lienevätkö tuollaiset syntiset edes armahdettuja… Ja niin hiljaa mielessämme kuvittelemme olevamme lähes kelvollisia, vaikka me kaikki elämme yksin Jumalan armosta.

Syntitesti

Tehdään pieni syntitesti. Kirjoitan tämän kieli poskella, vaikka aihe on todellinen. Kevyt suhtautuminen asiaan johtuu vain siitä, että synnistä puhumalla en tahdo kenenkään painuvan itseyrittämisen ikeen alle, vaan päinvastoin nostamaan kädet taivaisiin siitä riemusta, että Herramme Jeesus on hoitanut tämän meille ylipääsemättömän ongelman puolestamme.

Olkoon tämä seuraava teksti nimeltään Paavalin syntitesti galatalaisille. Lue seuraavat jakeet ja reflektoi niitä hetki itseksesi ennen kuin jatkat minun tekstiäni eteenpäin:

”Joka kylvää siemenen itsekkyyden peltoon, korjaa siitä satona tuhon, mutta se, joka kylvää Hengen peltoon, korjaa siitä satona ikuisen elämän. Meidän ei pidä väsyä tekemään hyvää, sillä jos emme hellitä, saamme aikanaan korjata sadon.” (Gal. 6:8-9)

Nyt ei puhuta varsinaisesti synnistä, eikö totta? Tässä puhutaan Jumalan Hengen hedelmästä hyvän tekemisen näkökulmasta. Ja mehän mieluusti teemme hyvää, koska sehän on Jumalalle mieleistä ja toisaalta sehän on Hengestä ylhäältä uudestisyntyneen ihmisen uusi luonto.

Mietipä hetki näitä tilanteita, kun olet saanut elää Herrallesi kunniaksi ja palvella jotain ihmistä. Ja nyt, kun olet hetken nauttinut tuosta muistosta. Kerron tarinan, jonka kuulin tutultani. Siihen on helppo samaistua, koska esimerkki ei tule liian lähelle.

Tämä tapahtui kaukana Suomesta jossain Amerikan Yhdysvalloissa. Mainitsemani tuttava oli drive-in jonossa paikallisen pikaruokaketjun ravintolassa. Kun tuli hänen vuoronsa ottaa luukulta tilauksensa ja maksaa se, myyjä ilmoitti iloisesti, että edellinen asiakas oli maksanut hänenkin tilauksensa. Siis ihan tuntematon asiakas oli tehnyt tällaisen pyyteettömän hyvän työn.

Tässä liikuttuneena tuttavani päätti laittaa hyvän kiertoon ja teki saman hänen jäljessään tulevalle seuraavalle autoilijalle. Kun hän siirtyi siitä vähän eteenpäin tehdäkseen tilaa, hän katseli jännittyneenä taustapeilistä seuraavan asiakaan reaktiota. Vaan tämäpä ei tehnyt elettäkään huomioidakseen tuttavani hyvyyttä. Ei heilauttanut kättä, ei vilkuttanut edes valoja, ei mitään. Hän vain otti annoksensa ja ajoi pois. Tuttavani koki olevansa vähän pettynyt. Hänen ’pyyteetöntä’ hyvyyttään ei huomioitukaan millään tavalla – ainakaan niin kuin hän oli odottanut.

Tarinan ja testin opetus

Esimerkin opetus tälle tuttavalle oli siinä, että hän huomasi itse, miten hänen hyvyytensä ei ollut ollenkaan pyyteetöntä. Hän odotti saavansa kiitosta teostaan tai ainakin nähdä vilauksen siitä ilosta, minkä hän ajatteli teollaan saavan aikaan. Kun kumpaakaan ei ollut saatavilla, hän pettyi ja koki tuon toisen ihmisen olleen törkeän kiittämätön. Tuntemattomasta ihmisestä tuli tuttavani mielessä ’kiittämätön lurjus’, vaikka tämä ihminen ei ollut tehnyt mitään väärää.

Pienen itsereflektion jälkeen tuttavani ymmärsi oman syntisyytensä. Hän oli odottanut saavansa vastinetta hyvyydelleen. Ei hänen hyvyytensä ollutkaan pyyteetöntä vaan ehdollista: hyvä sinulle, kiitos tai ainakin hyvä mieli minulle. Hänen tekonsa olikin lähtöisin Paavalin tekstin mukaan ”itsekkyyden pellosta” eikä ”Hengen pellosta”.

Ja tätä minä puolestani tarkoitan sillä, että kuinka syvässä synti meissä asuukaan. Jopa hyvän tekeminen lähtee itsekkäistä motiiveista. Ja vaikkei niin lähtökohtaisesti olisikaan, niin viimeistään kohdatessamme omasta mielestämme jonkinlaista kiittämättömyyttä tai välinpitämättömyyttä, itsekäs ajatus kiitoksen saamisesta hiipii mieleen.

Esimerkin jälkeen palaan omiin hyviin töihini ja alan pohtia asenteitani. Olenko hyvyydessäni samalla tavalla pyyteetön, mitä Herramme Jeesus on osoittaessaan hyvyyttä kaikille ihmisille. Hän ei katso ihmiseen eikä hänen reaktioonsa. Katsonko minä? Asuuko minussa vielä ripaus sitä itsekkyyttä, mitä Jeesuksen elämästä ei löytynyt evankeliumienkaan sivuilla?

Jään pohtimaan monia tilanteita, joissa olen joutunut tunnustamaan saman inhimillisen heikkouteni kuin tämä tuttavani tässä esimerkissä. Paavalin kehotus on paikallaan juuri kaltaiselleni syntiselle ihmiselle: ”meidän ei pidä väsyä tekemään hyvää”. Kuinka helposti väsynkään, jos en saa odottamaani kiitosta tai huomiota.

Tämä pieni esimerkki kuvastaa sitä syvää jälkeä, jonka synti on tehnyt meihin ihmisiin. Se saa minut erottumaan muista, koska ’minua’ ei huomioida tai ’minut’ on ohitettu. Syntinen ihminen löytää kovin helposti tuon itselleen niin rakkaan sanan ’minä’ ja tekee sen vuoksi eroa muihin.

Olisiko siis paikallaan nähdä myös tämä oma tilansa? Voin aina kääntää oman mahdottomuuteni ylistykseksi elävälle Jumalalle siitä, että hän on tuntee minut ja rakastaa minua silti. Ehkä voisin olla ymmärtäväisempi myös toisien ihmisten vajavaisuuksia kohtaan, kun kohtaan ne oman vajavaisuuteni kautta.

Näitä jäin pohtimaan tällä kerralla.