Tällä kerralla sukelletaan suoraan syvään päätyyn. Menen suoraan asiaan kahden Paavalin kirjeen sitaatin myötä. Niillä esittelen sinulle ystäväni Kristuksen, joka on Herra ja seurakunnan pää.

Palazzo vecchio – herruden palatsi Firenzessä. (Kuva Marco Massimo Pixabaystä)

”Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva. . . Onhan kirjoitettu: ”Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu.” (Room. 10:9, 13)

”Hän on myös ruumiin pää, ja ruumis on seurakunta. Hän on alku. Hän nousi esikoisena kuolleista, jotta hän olisi kaikessa ensimmäinen.” (Kol. 1:18)

Kristukselle kuuluu herruus (engl. lordship) ja päällikkyys (engl. headship). Hän on Herra ja päällikkö. Tästä eteenpäin käytän päällikkyyden sijaan sanaa johtajuus, koska se kuvaa suomenkielessä paremmin sitä johtajuutta, jota Kristus seurakunnassa edustaa. Päällikkö sanalla tahdoin vain näyttää yhteyden tekstin sanaan ’pää’, jolla hänen johtajuuttaan Uudessa testamentissa usein kuvataan.

Kristus on kumpaakin; hän on johtaja ja herra. Seurakunnalle hän on johtaja ja yksilöuskovalle hän on herra. Toki hän on myös seurakunnan Herra, mutta sen sijaan uskovan ’pää’ tai johtaja sen kuulostaa oudolta. Kristuksen Herruus seurakunnassa rakentuu sen tosiasian varaan, että jokaiselle hänen seurakuntaansa kuuluvalle ”Jeesus on Herra”, niin kuin alkukirkon uskontunnustus sen sanoittaa.

Kun luet Uutta testamenttia, huomaat sen siis tekevän hienoisen eron Kristuksen johtajuuden ja herruuden välillä. Tästä jutustelen tänään muutamalla sanalla: Kristus seurakunnan johtaja ja uskovien Herra.

Herruudesta

Kristuksen Herruus liittyy aina hänen asemaansa jokaisen hänen seuraajansa Herrana (Matt. 7:21–22; Luuk. 6:46; Ap. t. 16:31; Room. 10:9, 13; 1. Kor. 6:17). Hänellä ei ole sellaisia opetuslapsia tai seuraajia, joille hän ei olisi Herra. Hänen asemansa Herrana ei perustu niinkään ’keskinäiseen sopimukseemme’, vaan siihen tosiasiaan, että hän on lunastanut (ts. ostanut) omansa sovituskuolemassa omaan perhekuntaansa, jonka Herra hän on.

Kristuksen herruuteen ei ole muuta tietä kuin hyväksyä hänen tarjouksensa ostaa ihminen vapaaksi nykyisen herran alaisuudesta. Mikä tai kuka tuo ’nykyinen herra’ ennen Kristuksen leiriin ostamista olikaan, meillä on sille tuhansia eri nimiä, joita voi kutsua yhdellä yleisnimellä synti.

Lähtökohtaisesti Kristuksen Herruus on hänen omistusvaltaansa oman perheensä jäseniin. Se on mitä parhain valta, koska meidän Herramme Jeesus on armon ja rakkauden Jumala. Hänen kodissaan vallitsee todellinen vapaus, joka on vain hänessä.

Herruus on täten Herran huolenpitoa ja meidän puoleltamme ihmisen vajavaista kuuliaisuutta Herran tahdolle. Herralle riittää kuitenkin aina se, että hänen palvelijansa tekee parhaansa. Hänelle kuuluu siis minun parhaani, vaikka se ei välttämättä paljoa olekaan Jumalan näkökulmasta katsottuna.

Tätä on herruus. Ja seurakunnassa me kaikki olemme tämän herruuden alaisuudessa. Mitä sitten on se johtajuus? Eikö herruus yksin riitä?

Johtajuudesta

Mitä herruus on yksilölle, sitä johtajuus on seurakunnalle / kirkolle. Ne ovat saman asian kaksi ulottuvuutta. Johtajuus (ts. päällikkyys, olla pää) tarkoittaa Uudessa testamentissa herruutta seurakunnassa eli Jumalan kansan muodostaman yhteisössä (Ef. 1:22–23; 4:15; 5:23; Kol. 1:18; 2:19). Ja sitähän se seurakunta on Jumalan läsnäoloa eli herruutta ja johtajuutta hänen omiensa keskellä.

Eroavaisuus meidän ihmisten näkökulmasta näillä kahdella termillä on siinä, että uskova voi olla täysin omistautunut Kristuksen herruudelle, mutta samaan aikaan hän voi kieltäytyä Kristuksen johtajuudesta. Hän voi olla henkilökohtaisessa elämässä kuuliainen Jumalan tahdolle ja säädöksille. Hän voi jopa elää itseuhrautuvaa elämää. Silti samaan aikaan hän kieltäytyy kaikesta yhteistoiminnasta muiden kanssa. Hän ottaa ’käskyjä’ vastaan vain Kristukselta, mutta ei suostu toimimaan yhdessä muiden kanssa Jumalan tahtoa toteuttaakseen.

Meidän aikamme yksilökeskeisessä kulttuurissa tämä on mitä tyypillisin ongelmatilanne. Minulla on minun kutsumukseni, minun tapani toimia, minun aikani, minun paikkani, jne. Ja kun nyt vain käy niin, että yhteistyö toisten kanssa vaatii joskus sovittelemista ja kompromisseja, niin niitähän minä en sitten suostu tekemään, koska minulla on… Tässä voidaan tietty kysyä, mitä ”minulla on”, jos kerran olen antautunut Kristuksen herruuteen? Eiköhän silloin kaikki siirtynyt hänelle, vaikka hän minun on antanut kaikki pitää hallussani?

Voinko siis kieltäytyä Kristuksen johtajuudesta ja elää vain hänen herruutensa alla? Hmmm, minkähänlaista herruutta se sitten onkaan…

Eli herruus kuuluu ensisijaisesti meidän uskovien käsitteistöön, kun taas johtajuus on seurakunnallinen käsite. Kristus johtaa seurakuntaansa samaan tapaan kuin orkesterin johtaja johtaa muusikkoja. Jokaisella muusikolla on omat nuotit, oma instrumentti ja oma taito soittaa instrumenttia. Silti jokaisen muusikon tulee seurata johtajan tahtipuikkoa, jotta lopputulos on kaunis kokonaisuus eikä vain kymmenien instrumenttien kakofoniaa.

Sama pätee seurakuntaan. Vaikka jokainen uskova on ’oma artistinsa’, hyvä lopputulos edellyttää yhdessä tekemistä Mestarin johdolla. Paavali sanoo saman näin:

”Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi. Seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täyteytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää.” (Ef. 1:22-23)

Herruus ja johtajuus yhdessä

Seurakunnan hienous on siinä, että siellä me lunastetut ihmiset ja Jumala toimimme yhdessä. Meitä Herran omia yhdistää herruus. Seurakunta syntyy herruudesta – ei yhteisestä kivasta. Seurakunnassa me kaikki olemme yhdessä, koska me palvelemme samaa Herraa. Kristus on se tekijä, joka yhdistää meidät.

Siksi juuri hän kutsuu meidät ehtoollispöytäänkin! Hän kutsuu omansa aterioimaan kanssaan, koska hän tietää olevansa Herra, jonka nimen kunnian ja menestyksen tähden jopa me toinen toistemme kanssa huonosti toimeen tulevat seuraajat asetumme samaan pöytään. Ja sama koskee hänen työtään. Vaikka mikään muu ei meitä saisi toimimaan yhdessä ’sisarten ja veljien’ kanssa, rakkaus Herraamme Kristukseen saa meidät ohittamaan omat rajamme.

Tämän yhdessä tekemisen hienous on siinä, että asettamalla meidät toimimaan toistemme kanssa, Kristus valmistaa meitä myös ihmisinä. Ilman sitä ikävää veljeä tai ärsyttävää sisarta, ei kukaan haasta eikä mittaa meidän rakkauttamme Kristukseen. Tätä on seurakunta ja tätä on Kristuksen johtajuus seurakunnassa. Hän tekee meistä sooloartisteista joukkuepelaajia ja orkesterin, joka soittaa Taivasten valtakunnan sinfoniaa.

Ja näin tämän pienen katsauksen tuloksena katson vuoroin itseäni ja Herraa kysellen, olenko minä herrani johtajuuden alaisuudessa? Katson myös näitä muita, jotka Herra on tontilleni laittanut puuhastelemaan. Kysyn Herralta: ”Näidenkö kanssa sinä tahdot minun sinua palvelevan?” ja hän vakuuttaa minulle: ”Kyllä, juuri näiden kanssa. Ja minä kyllä tiedän, mitä sinä siitä ajattelet. Tiedänpä myös, mitä he siitä ajattelevat. Mutta ajattele sinä nyt vain minua.”

Niinpä niin, muistutit minua kuin Pietaria aikanaan:

”Hänet nähdessään Pietari kysyi Jeesukselta: ”Herra, entä hän?” Jeesus vastasi: ”Vaikka minä tahtoisin hänen jäävän tänne siihen asti, kunnes minä tulen, mitä se sinulle kuuluu? Seuraa sinä minua!” ” (Joh. 21:21, 22)