Miehenä tai naisena oleminen on ihmiskunnan vanhimpia ongelmia. Tällä kertaa keskityn miehuuteen. Avaus kuulostaa lattealta, eikö vain? Sitä se onkin. Annetaan latteudelle kuitenkin mahdollisuus kertoa jotain uutta.

Oivallus on siinä, että miehuuteen, kuten naiseuteenkin, on liittynyt sama olemisen ongelma, vaikka uskotellemme, että miehisyyden ongelmat koskevat erityisen vain nykypäivän miestä. Ehkä juuri tänään ongelmat ovat erityisen kipeitä, koska satumme itse elämään niissä, ja ne ovat siten ikävän lähellä meitä.

Miehisyyden mallit perinteisesti keskittyvät suorittamiseen. Täytyisi osata ja pystyä kaikkeen, ottaa suuria riskejä ja voittaa pelkonsa. Toisaalla taas miehen odotetaan mukautuvan ja huomioivan myös pehmeät arvot. Täten moderni mies kantaa paitsi perinteisen roolimallin, myös ylimääräisen taakan perinteisten roolimallien rikkojana. Jos kysyy, mistä on modernit miehet tehty? – Voisi yksi vastaus olla: miehisestä, mutta elastisesta, kaikkeen taipuvasta.

Roolimallien ristitulessa moni mies myy terveytensä ja vapaa-aikaansa työmarkkinoille uskoen tekevänsä palveluksen perheelleen. Taustalla on perinteinen miehen malli, jonka täyttäminen vaatii suuria uhrauksia. Vielä viime vuosisadalla miehen piti lähteä metsään, pellolle tai sotaan turvaamaan perheen elämä. Kyse on jokapäiväisestä ’karhun kaatamisesta’, jotta perhe saa elannon.

Nykypäivänä ei tietenkään riitä, että mies täyttää perinteisen mallin mukaan ’karhunkaadon’, koska työmarkkinat vaativat sitoutumista enempään kuin ennen. Ei riitä, että aamulla lähdetään metsään ja illalla tullaan pois, vaan menestyminen vaatii enemmän.

Tilannetta ei helpota, kun päälle lyödään vaade kaiken huomioivasta kumppanista tai osallistuvasta isästä. Pitkää päivää tekevä mies kokee laiminlyövänsä perheen, jos päivät venyvät. Sen voi ’onneksi’ kompensoida uhraamalla illat ja viikonloput lähimmäisten tarpeiden täyttämiseen. Antamalla tilaa toisille, saa ainakin kuulla olevansa rakastettu.

Ja tietenkin kaikessa muistetaan miehinen äärimmäisyyden tavoittelu. Niin työ- kuin ’vapaa-ajan’ elämään antaudutaan aina täysillä. Päivisin toteutetaan täysillä työantajan tahtoa, iltaisin perheen ja ystävien – jos ne vielä ovat jäljellä. Ja vielä joku ihmettelee, keitä ovat ne miehet, jotka ajavat itsensä tuhoon – puhumattakaan heistä, ketkä uupuvat ja vaipuvat ahdistuksen alle.

Tämä kärjistetty pakina suomalaisen miehen stereotyypistä johdattakoon meidät varsinaiseen aiheeseemme, joka on itsetunto. Pohjimmiltaan miehenä selviäminen nykymaailman ristiriitaisten vaatimusten keskellä vaatii oman linjan löytämistä. Oman linjan löytäminen edellyttää oman itsen tuntemista, mutta myös tervettä itsetuntoa, joka sallii ihmisen olla horjuva itsensä.

Heikko itsetunto ei salli hetken rauhaa, koska on niin paljon miellytettävää ja maailmakin on pahasti keskeneräinen. Jos itsetunto ei kestä arvostelua ja luonnekin on sopivan kiltti, on miellyttämisen oravanpyörä valmis.

Hajanaisia ajatuksia itsetunnosta

Itsetunto luo perustan pitää omat rajat ja puolustaa tarvittaessa myös toisia ja heidän rajojaan. Itsetunto tarkoittaa ”tietoisuutta omasta arvosta”. Se ei tarkoita samaa kuin itsevarmuus. Se on enemmän kuin itsevarmuus ja itsen näkeminen positiivisessa valossa. Itsetunto ei liity siihen, kuinka menestynyt ihminen on, vaan kysymys on oman itsen hyväksymisestä ja realismista omiin mahdollisuuksiin uskomisessa.

Kenelläkään ei ole täysin huonoa itsetuntoa eikä täydellisen hyvää itsetuntoa. Itsetunnon yhteydessä puhutaan mieluummin heikosta ja vahvasta itsetunnosta, joista jälkimmäistä pidetään tavoiteltavana. Katsotaanpa, mitä niillä tarkoitetaan.

Heikko itsetunto

Heikko itsetunto altistaa ongelmille, kun taas ihminen, jolla on vahva itsetunto, selviää helpommin takaiskuista. Heikko itsetunto saa ihmisen kääntymään itseensä etsimään syitä epäonnistumiseen. Hän kokee epäonnistumisen häpeällisenä ja etsii mieluummin syyllistä kuin syytä.

Heikon itsetunnon omaava ihminen etsii selitystä ja syitä ihmisistä mieluummin kuin yksinkertaisesti tunnustaa inhimillisen vajavuuden ja virheen syyksi tapahtuneeseen. Hän ei näe mahdollisuutta, että epäonnistuminen on ehkä askel kohti onnistumista.

Heikon itsetunnon merkki on pakonomainen tarve etsiä hyväksyntää ja pohtia, mitä muut ajattelevat itsestä. Heikko itsetunto vie ihmisen sosiaalisuhteissa peilisaliin arvioimaan itseään toisten välittämän kuvan kautta. Ihmisten vuorovaikutus on jatkuvaa piiloleikkiä.

Kukaan ei näe toisen läpi hänen sisimpäänsä. Heikko itsetunto saa ihmisen näkemään lähimmäisensä ’onnellisena’, koska hän ei näe tämän sisäistä maailmaa. Väärä kuva onnellisesta lähimmäisestä puolestaan ahdistaa häntä entisestään, koska hän kuvittelee olevansa erityisen onneton toisiin nähden.

Vahva itsetunto

Nykyään ihaillaan vahvaa itsetuntoa – se ei kuitenkaan ole välttämättä synonyymi hyvälle itsetunnolle. Henkilön, jolla on vahva itsetunto, ei tarvitse jatkuvasti pohtia, mitä muut ajattelevat hänestä. Hän ei pyri ajattelemaan ja toimimaan yleisen mielipiteen mukaan. Terve vahva itsetunto ei kuitenkaan saa tarkoittaa toisten huomiotta jättämistä.

Vahvan itsetunnon antama rohkeus on itsenäisyyttä myös siinä, että ihminen uskaltaa tehdä omia, itselleen sopivia ratkaisuja ja elämään kuten haluaa, eikä sen mukaan mitä ympäristö arvostaa.

Vahvaan itsetuntoon kuuluu kyky sietää pettymyksiä ja epäonnistumisia. Se helpottaa omien virheiden myöntämistä; asian tekeminen huonosti ei tarkoita, että ihminen on huono. Vahvan itsetunnon omaava ihminen luottaa valintoihinsa ollen valmis kantamaan vastuun päätöksistään myös toisten edessä.

Terve itsetunto

Monesti pohdinta itsetunnosta jätetään heikon ja vahvan itsetunnon tunnistamiseen. Tällöin vahvan itsetunnon omaavat ihmiset tunnistavat vahvuutensa, mutta heikko itsetuntoiset vajoavat entistäkin alemmas yrittäessään muuttua ’vahvan itsetunnon’ mukaisiin vaatimuksiin.

Mielestäni on viisasta kysyä, millainen on terve itsetunto? Vainko vahva itsetunto on terve? Ilmeisesti absoluuttisen heikko itsetunto ei sitä voi olla, mutta onko äärettömän vahva itsetunto sellainen?

Ehkä yksilön näkökulmasta ajateltuna vahva itsetunto tarjoaa parhaan suojan ihmissuhteiden viidakossa, mutta millainen olisi yhteiskunta, jossa kaikki ihmiset omaavat äärettömän vahvan itsetunnon? Olisiko siellä tilaa aidolle keskustelulle ja välittämiselle – koska kuitenkin me ihmiset olemme edelleen virheitä tekeviä ja haavoittuvia olentoja.

Voisiko terveen itsetunnon määritellä olevan itsetunto, jonka kanssa ihminen itse tulee toimeen ja jonka hän tuntee? Reaalimaailmassa kenenkään itsetunto ei ole absoluuttisen heikko eikä absoluuttisen vahva, joten voisiko tie kohti tervettä itsetuntoa kulkea itsetuntemuksen kautta?

Eikö olisi järkevämpää oppia tunnistamaan oman itsetuntonsa heikkoudet ja vahvuudet ja opetella elämään niiden kanssa mieluummin kuin tavoitella jotain persoonallisuudelleen epäluonnollista mielikuvaa hyvästä itsetunnosta?

Eikö riittäisi, että käsitys elämästä yksinkertaisesti rakentuu epätäydellisen ja horjuvan itsetunnon varaan? Eikö ole yhteiskunnallistikin terveempää hyväksyä heikkous? Miksemme voisi hyväksyä itseämme sellaisina kuin olemme – itsetunnoltamme horjuvina väliin heikkoina ja vahvoina?

Itsetunto on näet samalla heikko ja vahva riippuen asiasta. Se, että tunnen itsetuntoni auttaa eteenpäin kasvamisessa ihmisenä. Jospa terveen itsetunnon määrittelisi olevan ihmisen itsensä mittainen itsetunto, joka voi vahvuudessaan olla heikko ja heikkoudessaan vahva.

Tällöin avainsana itsetunnon terveyden arvioimiseksi on itsetuntemus ja hyväksyminen – ei ehkä täydellinen, mutta kuitenkin. Tästä päästäänkin siihen, kuinka tärkeää terveen itsetunnon tiellä on löytää kestävä ja oikeellinen arvopohja – peili, josta välittyy oikea kuva itsestä ja omasta toiminnasta.

Terveen itsetunnon tiellä

Matkalla kohti tervettä tasapainoista – vaikka edelleen horjuvaa ja epätäydellistä – itsetuntoa tärkeintä on kiinnittää itsetuntemuksen arvomaailma ja omakuva johonkin pysyvään ja kestävään. Itsetunnon kehittymisestä ja hyvinvointia voidaan arvioida käyttämällä termejä ’annettu taso’ ja ’ansaittu itsetunto’.

• Lapsuudessa annettu itsetunnon taso on perustava itsearvostuksen taso, jota vähiten tiedostamme. Annettu itsetunto on vanhempiemme arvio meistä, tai oikeammin se on heidän todellinen arvionsa ja odotuksensa meistä sekä oma tulkintamme siitä yhdessä.

• Yritämme tasapainoilla annetulla itsetunnon tasolla, mutta sen riittämättömyyttä edelleen yritämme hyvittää ansaitsemalla itseltä ja toisilta arvostusta. Yritämme kelvata toisille, jolloin rakennamme itsetuntoa ansioiden varaan. Tästä syntyy ansaittu itsetunnon taso. Se koostuu ponnisteluistamme päästä annetulta tasolta riittävälle tasolle.

Jos siis ’annettu taso’ ei riitä, ja jäämme terveen itsetunnon tiellä ansaitsemisen kierteeseen, ajaudumme ongelmiin, koska joudumme ostamaan arvomme muilta ja itseltämme. Pahimmillaan kierre kuluttaa ja uuvuttaa meitä.

Tervettä arvopohjaa etsimässä

Miellyttämisen tie on kestämätön, joten on mieluummin löydettävä kestävä arvopohja itsekäsitykselle, jotta emme joudu jatkuvasti ansaitsemaan hyväksymistä. Peilaaminen toisiin ihmisiin ei ole kestävää, koska käsityksemme toisten ihmisten viesteistä on värittynyt ennakkokäsitystemme tähden. Toiseksi ihmisten näkemys meistä ei ole sekään pysyvä pohja, vaan päinvastoin jopa arvaamattoman vaihteleva.

Perimmäinen kysymys kuuluu voisinko opetella nauttimaan elämästä lahjana? Miksi käyttäisin päiväni mielikuvien tavoittelemiseen, kun minulla on tänään lupa olla oma itseni Jumalan edessä – olen sitten sujut itseni kanssa tai en?

Se, että vahvan ja heikon välissä horjuva ihminen pystyy hyväksymään itsensä puutteineen, vaatii tuekseen peilin, jonka kuva säilyy huolimatta ansioistamme. Voin olla heikko tai vahva, jos arvoni ei perustu sen varaan, mitä olen tai kuvittelen toisten silmissä olevan. Jos peilaamme itsetuntoa omaan itseemme tai toisiin ihmisiin, peilikuva perustuu aina siihen, mitä itse olemme. Kestävän itsetunnon löytämisen tiellä tarvitaan jotain muuta, johon peilata. On tarve löytää oikean kuvan välittävä peili, joka ei muutu kuin sää syksyisenä päivänä.

Jumalan eteen peilaamaan

Kristillinen usko antaa avun itsetuntokysymykseen. Kestävä ratkaisu itsetunto-ongelmiin löytyy Herran Jeesuksen luota; ratkaisu on Jumala itse tai oikeammin hänen armoonsa perustuva itsekuva. Ainoa kestävä peilikuva tiellä terveen itsetunnon rakentamiseen sijaitsee Jumalan valtaistuin salissa hänen kasvojensa edessä. Se on se sama paikka, mistä löydämme armon silloin, kun olemme tehneet väärin, mutta myös silloin, kun olemme onnistuneet. Eli armon riippumatta siitä, miten itsemme koemme. Sieltä siis löydämme totuudellisen ja pysyvän kuvan, joka ei muutu sen mukaan, miten onnistumme Herraa miellyttämään.

Jumalan edessä ihminen on aina ’alaston’ ilman tekosyitä. Jumalan edessä saamme olla alastomat ilman häpeää niin kuin Adam ja Eeva olivat toisilleenkin vielä paratiisissa (1. Moos. 2:25). Syntiinlankeemuksen jälkeen ihmiselle tuli pakottava tarve kätkeä alastomuutensa a) itseltään, b) lähimmäisiltään ja c) Jumalalta (1. Moos. 3:7). Jumalan edessä olemme kuitenkin aina alasti, koska hän tuntee meidät läpikotaisin.

Ihminen on Jumalan edessä ilman verhon suojaa alasti, mutta samaan aikaan hän on Luojansa edessä arvokas. Vaikka ehkä häpeämme itse sitä, mitä itsessämme näemme, Jumala ei häpeä sitä. Luoja tuntee luotunsa. Jokaisella, halvimmallakin saviastialla on arvonsa ja tekijänsä, kuten Jesaja kirjoittaa:

”Me olemme savi ja sinä olet meidän valajamme, kaikki me olemme sinun kättesi tekoa” (Jes. 64:8)

Jumala on Isämme ja Luojamme – olkoon hän ja hänen armonsa meille peili, jonka heijastamaan kuvaan vertaamme itseämme. Arvomme ei tule vanhemmiltamme, vaan Luojaltamme. Emme ole vain vanhempiemme synnyttämiä, vaikka he ovat olleet välikappaleita meidän maailmaan tulollemme, vaan olemme Jumalan luomia.

Jos siis lapsuudessa saatu ’annettu itsetunto’ ei ole vanhempiemme puutteellisuudesta tai vääristä tulkinnoistamme johtuen riittävä, ei ole tarpeen lähteä korjaamaan kuvaa peilaamalla itseämme toisiin ihmisiin. Saamme näet aina palata hänen luokse, keneltä elämämme olemme saaneet:

”Sinun kätesi ovat punoneet minut kokoon. Oletko nyt muuttanut mielesi, aiotko tuhota minut? Muista, että olet itse minut tehnyt maan savesta! Nytkö teet minut maan tomuksi jälleen? Sinä vuodatit minut kuin maidon astiaan, sinä kiinteytit minut muotooni kuin juuston, olet pukenut minut lihaan ja nahkaan, liittänyt luilla ja jänteillä minut kokoon. Sinä annoit minulle elämän, olit uskollinen, sinun huolenpitosi oli suojanani.” (Job 10:8-12)

Olemme Jumalan käsistä elämän saaneet ja arvokkaat hänen silmissään. Palatkaamme Jumalan eteen peilaamaan itseämme. Etsikäämme apua itsetunnon ongelmiin hänen armostaan – ei itsemme tai lähimmäisten armottomuudesta.

Nähkäämme itsemme Jumalan silmin ja perustakaamme jokapäiväinen itsekäsityksemme arvoon, että Jumala näkee meidät arvollisina ja rakkautensa kohteina huolimatta siitä miten olemme tänään onnistuneet.

Esimerkkinä apostoli Paavali

Apostoli Paavali on hyvä esimerkki ihmisestä, jolla oli terve itsetunto. Pääsemme kuin keittiön kautta tutustumaan häneen kirjeiden henkilökohtaisten jaksojen välityksellä.

Paavalin itsetunto ei ole malli äärettömän vahvasta itsetunnosta, koska hänen persoonassaan on tilaa myös heikkoudelle. Hän ei edes ollut immuuni kritiikille, vaan häntä sattui niin uskonveljien kuin vihollisten pahat sanat siinä, missä vallanpitäjän ruoskaniskut ja kahleet sattuivat hänen ruumiiseensa.

Itsetunnon horjuminen vahvan ja heikon välillä teki Paavalista paitsi sitoutuneen Herran palvelijan, myös taitavan sielunhoitajan. Hän ei vain tiennyt, miltä tuntuu, vaan hän tunsi itse. Hänessä säilyi herkkyys, mutta myös lujuus äärimmäisessäkin tilanteessa.

Ehkäpä yksi parhaimpia sitaatteja Paavalin tervettä itsetuntoa kuvaamaan voisi olla seuraava sivulauseen kaltainen huomautus Ensimmäisen korinttilaiskirjeen loppupuolella:

”Olenhan apostoleista vähäisin enkä edes ansaitse apostolin nimeä, koska olen vainonnut Jumalan seurakuntaa. Mutta Jumalan armosta minä olen se mikä olen, eikä hänen armonsa minua kohtaan ole mennyt hukkaan. Olen tehnyt enemmän työtä kuin kukaan heistä, en tosin minä itse, vaan Jumalan armo, joka on ollut voimani. Näin me siis julistamme, minä niin kuin hekin, ja näin te myös olette uskoneet.” (1. Kor. 15:9-11)

Paavalin itsetunnon perusta ei ollut siinä, mitä hän oli omien vanhempiensa silmissä; petturi, sukunsa hyljännyt pakanoiden mielistelijä. Hän ei myöskään julistanut evankeliumia tai tehnyt uraa telttojen tekijänä sen tähden, että hän yritti hyvittää heikon itsetuntonsa kolhuja. Ei – niin heikkoudessa kuin lujuudessa Paavalin itsetunnon perusta oli Jumalan armossa. Siinä syvä salaisuus.

Toki usein ymmärrämme kiinnittää itsetunnon ja oman arvon Jumalan sanaan ja ehkä Jumalan persoonaan. Mutta tiedostammeko Jumalan hallitsevan ominaisuuden meitä kohtaan tuolloin olevan armo? Hänen armonsa on sama riippumatta päivästämme – olemmehan alati alastomat hänen edessään.

Onko meistä tosiaan näkemään itsemme yhtä rakastettuna ja arvokkaana silloin, kun olemme epäonnistuneet? – Ehkä, mutta olemmeko myös sisäistäneet hänen rakkautensa olevan täsmälleen sama silloin, kun olemme onnistuneet? Emme ole rakastettavampia hyvän päivän päätteeksi kuin aamulla päivästä vielä mitään tietämättä. Ymmärränkö hyväksyä myös sen? Arvoni Jumalan edessä on vakio – se on rajoittamattoman suuri riippumatta siitä, miltä minusta tänään tuntuu.

Paavalin itsetunto oli kiinnitetty Jumalan armoon. Hänen itsetuntonsa ei ollut äärettömän vahva – ei myöskään äärettömän heikko. Hänen itsetuntonsa oli terve, koska sen vertailukohta oli kiinnitetty iankaikkiseen ja pysyvään. Pysyvään myös siinä, ettei arvo muutu edes onnistumisten seurauksena.

Lue Paavalin kirjeitä ja mieti, millainen mies hän on. Hän väliin vahva ja väliin heikko, mutta aina horjumaton, mitä tulee evankeliumin sanaan (2. Kor. 11:5; 2. Kor. 12:10; 1. Kor. 4:3; Gal. 1:10; Gal. 6:3-4,14). Luetaanpa vielä uudelleen sitaattimme, koska siinä on sanottu kestävästä armopohjasta paljon enemmän kuin ensilukemalla ehkä aavistit:

”Mutta Jumalan armosta minä olen se mikä olen, eikä hänen armonsa minua kohtaan ole mennyt hukkaan.” (1. Kor. 15:10a)

Se sopii vaikka huoneen tauluksi jokaiselle uskovalle. Uskovan ihmisen arvopohja ja itsetunnon kiinnityspiste on Jumalan armo – oikea armopohja! On Jumalan armoa, keitä olemme. Miksi siis häpeäisin itseäni? Miksi peittelen ’alasomuuttani’, kun kerran arvoni on Jumalan armossa, joka peittää kaiken: onnistumisen ja epäonnistumisen.

Ja lopuksi

Paavalin sanoissa on perusta terveelle itsetunnolle. Monelle se tuntuu jäävän saavuttamattomaksi ihanteeksi, mutta Jumalan armosta elämme siitä huolimatta jokainen. Tärkeintä ei ole tuntea itsensä mystisen syvällisellä tavalla. Tärkeintä on oppia viihtymään itsensä, ajatustensa ja tunteittensa kanssa ja oppia kelpuuttamaan oma persoonallisuutensa omaksi persoonallisuudekseni. Uskaltaisinko kohdata itseni alastomana minänä – sellaisena, jona Jumala minua rakastaa kaikesta huolimatta.

On vapauttaa oppia hyväksymään persoonansa, oma itsensä, sellaisena kuin sen kohtaa tänään. Olen se, kuka olen, enkä voi kukaan muukaan olla. Olen sellainen kuin olen ja sen Jumalan armosta. Miksi siis olisin tyytymätön itseeni? Olen, mikä olen, enkä voi enkä saa eikä minun tarvitse olla kukaan muu.

Terve itsetunto sallii minun nähdä heikkouteni ja rajoittuneisuuteni siinä missä voimavarani ja kykynikin. Uskallan olla sitä, mitä todellisuudessa olen. Ja kuin sormella osoittaen muistutan itseäni yhä uudelleen; ”Jumalan armosta minä olen se, mikä olen”. Onnistun, epäonnistun tai en tee kumpaakaan, minä olen Jumalan armossa hänen armostaan. Jokapäiväiseen rukoukseen voisinkin liittää pyynnön, että Herra Jeesus opettaisi minut näkemään itseni hänen kestävän rakkautensa ja armonsa kohteena:

”Mutta Jumalan armosta minä olen se mikä olen, eikä hänen armonsa minua kohtaan ole mennyt hukkaan.” (1. Kor. 15:10a)

Pohdittavaa

Mihin itsetuntoni kiinnitän?
Mitä tarkoittaa alastomuus Jumalan edessä?
Entä mitä on olla ”Jumalan armosta se mikä olen”?