Aika on lyhyt, joten mennään suoriaan asiaan. Tämän viikon evankeliumiteksti on Luukkaan evankeliumin 17. luvusta (Luuk. 17:5-10). Luvun kymmeneen ensimmäiseen jakeeseen on nivottu peräti neljä opetusta, joista kaksi viimeistä on tekstissämme.

Päivän tekstiä edeltää kiivas keskustelu farisealaisten vastustajien kanssa (Luuk. 16:14) sekä Jeesuksen opetus anteeksiantamisesta (Luuk. 17:1-4). Jälkimmäinen oli sen verran radikaali, että jopa opetuslapset olivat vähän hukassa sen kanssa. Tekstimme alkaakin opetuslasten ääneen ihmettelyllä, jota sitten seuraa Jeesuksen kaksiosainen opetus.

”Apostolit sanoivat Herralle: ”Anna meille vahvempi usko!” (Luuk. 17:5)

Edeltävät opetukset olivat siis pysäyttäneet opetuslapset kauhistelemaan voimattomuuttaan, minkä vuoksi he pyysivät Herralta ”Lisää meille uskoa!”. Ehkä opetuslapset kokivat olevansa samalla tavoin anteeksiantamattomia ja rahan ahneita kuin Jeesuksen vastustajatkin. Nyt he sitten pyysivät lisää uskoa, jotta olisivat ’edes hitusen’ parempia kuin ’nuo muut’.

Ja tähän pyyntöön Jeesus vastaa vertauksella sinapinsiemenestä ja lyhyellä kertomuksella isäntänsä palvelijasta. Ne kummatkin ovat osa vastausta, vaikka rehellisesti sanottuna, ne vaikuttivat minustakin pitkään siltä, että Jeesus puhui niissä asioista, jotka eivät olisi liittyneet toisiinsa. Katsotaan niitä ensin erikseen ja palaan sitten siihen, mihin Jeesus viittasi niillä yhdessä.

Opetuslasten ratkaisuehdotus

Opetuslasten ratkaisu tähän riittämättömyyden ongelmaan – etenkin ajatellen Jeesuksen opetusta anteeksiantamisesta (Luuk. 17:1-4) – on lausuttu yksinkertaisen pyynnön muodossa: ”Lisää meille uskoa!” He ajattelivat, että ongelma johtui uskon heikkoudesta. Jos heillä olisi vain enemmän uskoa, he kykenisivät elämään paremmin Jumalan mielenmukaista elämää. Näin he ajattelivat.

Opetuslapset siis pyysivät uskoa, joka tekisi heidät hengellisesti vahvoiksi. He tunsivat tarvitsevansa paitsi armoa myös voimaa, jotta he pystyivät seisomaan omin jaloin Mestarinsa opetusten mukaan. Opetuslapset ajattelivat, että jos he eivät ’nykyisen uskon’ määrällä kyenneet täyttämään Jumalan oikeuden ’mittaa’, he tarvitsevat enemmän uskoa Jumalaan selvitäkseen lain haasteesta kunnialla.

Opetuslapset näin ollen katsoivat itseensä. He arvioivat uskonsa määrän vähäiseksi ja jäivät tuijottamaan sen puutetta – sitä, mitä heillä ei ollut. Ja kun ihminen katsoo tyhjää astiaa, hän luonnollisesti ajattelee, että sen täyttäminen on ratkaisu. Täten opetuslapset pyysivät Jeesusta täyttämään astiansa ’uskon määrällä’, että he kykenisivät taas ’omin avuin’ täyttämään heiltä odotetut mitat.

Näin ihminen ajattelee. Kunhan olosuhteet muuttuvat tai saan lisää sitä, minkä vähäisyys tekee minusta vajaan, niin sen jälkeen minä seison omilla jaloillani ja elän Herralleni kunniaksi. Tätäkö Jumala haluaa? Itsenäisiä opetuslapsia, jotka seisovat lujina kuin Jaakobin tammet omassa uskossaan…

Tämä on tyypillinen ratkaisu langenneelle ihmiselle. Mieluummin teemme ja korjaamme itse kuin luotamme asiat toisen käsiin – tässä tapauksessa Jumalan. Pyydämme Jumalalta vain työkaluja ja ’tee-se-itse’ ohjeita, että voimme korjata omat puutteemme ja sitten tulla esittelemään tuloksia Jumalalle. Odotamme, että Jumala sitten palkitsee meidät – ainakin hymyllä ja hyväksynnällä: ”Oi sinä, kelpo palvelija. Tule tänne Herrasi lepoon.”

Jeesuksen ratkaisu

Jumalan näkökulma oli kuitenkin vallan toinen, sillä Jeesus ei vastannut opetuslasten pyyntöön myöntävästi. Hän ei sanonut, että he tarvitsivat lisää uskoa. Jeesus tarjosi ongelmaan toisenlaisen ratkaisun. Hän kertoi sen vertauksin. Ensin hän kertoi vertauksen sinapinsiemenestä, ja sen jälkeen isännästä ja palvelijasta.

Uskon heikkous tai puute ei ollut opetuslasten ensisijainen ongelma. Luetaan, mitä Jeesus heille vastaa heidän pyyntöönsä ’extra-uskosta’.

”Niin Herra sanoi: ”Jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, te voisitte sanoa tälle silkkiäispuulle: ’Nouse juurinesi maasta ja istuta itsesi mereen’, ja se tottelisi teitä.” (Luuk. 17:6)

Opetuslapset ajattelivat, että he tarvitsisivat ’suuren uskon’ saadakseen anteeksiantavan mielenlaadun, josta Jeesus siis oli puhunut hetkeä aikaisemmin (Luuk. 17:3-5). Mutta Jeesus ei puhunut ’suuresta uskosta’, vaan päinvastoin viittaa sinapinsiemeneen – johonkin tunnetusti mitättömän pieneen.

Ratkaisu ongelmaan oli toki usko, mutta ei uskon määrä. Jos näin olisi, niin jo lähes ihmissilmälle näkymättömän sinapinsiemenen mitta uskoa riittäisi siihen, että kokonainen silkkiäispuu vieläpä juurineen nousisi maasta ja siirtyisi mereen kasvamaan. Tätä harvemmin näkee tapahtuvan, joten uskoa ei liene määrällisesti juurikaan liikkeellä.

Mainittakoon, että vertauksessa esiintyvä silkkiäispuu oli tuolla seudulla tunnettu laajasta juuristostaan. Se oli puutarhurin painajainen. Sen juuria oli lähes mahdoton saada kitketyksi maasta ilman, ettei jokin juuren pätkä olisi jäänyt maahan versomaan. Kyse Jeesuksen esimerkissä oli ihmiselle täysin mahdottomasta, mutta silti Jumalalle mahdollisesta.

Uskon voiman ’salaisuus’ on uskon kohteessa, siinä minkä varaan ihminen uskon asettaa. On enemmän luottaa Jumalaan ’edes pienessä’ kuin omistaa ’suuri tiedollinen usko’ häneen. Tämä kuulostaa saivartelulta, mutta elävällä ja teoreettisella uskolla on suuri ero. On eri asia tietää ydinpommin tuhovoima kuin nähdä se käytännössä. On eri asia tietää, mihin uskoo kuin tuntea uskonsa kohde henkilökohtaisesti.

Sinapinsiemen on pieni, mutta siihen on pakattu valtava elinvoima, joka tekee siitä vankan kasvin, toisinaan jopa puun. Sinapinsiemenen ’voima’ ei ole sen koossa, vaan siinä, että se on juuri sinappipuun siemen. Sama salaisuus on uskossa: oleellisinta ei ole sen määrä vaan laatu: Kristus-usko.

Jeesus ei pitänyt kriittisenä uskon määrää, vaan laatua. Niin kuin sinapinsiemen kasvaa puuksi ja tuottaa sinappipuulle tyypillistä hedelmää, samalla tavoin sydämeen kylvetty elävä Kristus-uskon siemen kasvaa sen mukaista hedelmää. Ei määrä, vaan laatu – eli uskon kohde.

Ja mitä se usko on?

Olisi suuri kiusaus lopettaa tähän ja jäädä roikkumaan ’filosofisessa uskossa’ ajatellen, että usko on asioiden tietämistä ja ymmärtämistä. Mutta kuten joku viisas on sanonut, niin mikään oppi tai opetus ei avaudu sille, joka ei ole päässyt ensin sen sisälle totuuteen. Sama koskee uskoa. Voit lukea ja opiskella uskon olemuksesta vuodet koskaan ymmärtämättä, mitä luet, jos et anna uskolle tilaa toimia elämässäsi.

Se on kuin lukisit erään suuren ruotsalaisomisteisen huonekaluliikkeen mystisiä kokoamisohjeita vuodesta toiseen koskaan näkemättä tai kokoamatta ainuttakaan huonekalua ohjeiden mukaan. Sama on usko, joka ei löydä paikkaansa arjesta. Usko, joka luetaan paperilta, jää paperille ellei sitä tuoda omaan elämään.

Ehkä ’uskomisen’ sijaan on parempi käyttää sanaa ’luottaa’, koska ’uskosta’ on tullut meidän kielessämme edellä kuvatun kaltainen tiedollinen termi tai jokin yliluonnollinen voima, jolla ihminen voi aikaansaada ihmeellisiä asioita. Ja usko ei ole kumpaakaan niistä. Se on yksinkertaisesti luottamusta ja ojentautumista Hänen varaansa, kehen uskomme kohdistuu. Raamattu ei tunne uskoa ilman luottamusta.

Usko on kuin apostolinen uskontunnustus. Miten hyvältä se maistuukaan, kun lausut sen tuntien tasan tarkkaan, mistä siinä puhutaan. Tunnustus on todellakin ’tunnustus’ eli kertomus siitä, miten tunnustat sen uskon todeksi, jonka olet nähnyt toimivan omassa elämässäsi. Silloin se on sinulle Henki ja elämä – enemmän kuin kaunis riimi tai dogmaattinen lauselma.

Uskon ja luottamuksen arvoa ei mitata sen teoreettisessa vahvuudessa, vaan kohteessa. Keneen minä uskon ja kenen varaan elämäni rakennan? Siinä uskon oleellisin sisältö.

Ajattele esimerkiksi siltaa. Jos luotan sillan kantavan, kävelen sen päältä. Se ei kanna yhtään sen paremmin uskon siihen sitten ’vahvasti’ tai ’heikosti’. On uskoni sillan kestävyyteen heikko tai vahva, niin silta kantaa minut täsmälleen yhtä hyvin. Mutta silta ei kanna minua, jos en koskaan astu sen varaan. Usko on samoin tarpeeton, jos et sen varaan koskaan astu. Mitä virkaa on uskolla – oli se heikko tai vahva, jos et rakenna elämääsi ja toivoasi sen varaan!

Elävä usko, luottaa Jumalaan. Ja tästä Jeesus jatkaa tekstin toisessa osassa.

Esimerkki palvelijan asenteesta

Teksti on jatkoa opetukselle elävästä uskosta ja luottamuksesta. Se puhuu palvelijan luottamuksesta isäntäänsä kohtaan. Meille se on vaikea ymmärtää, koska esimerkki on meille kulttuurisesti täysin vieras. Luetaan teksti ja avataan taustaa hieman.

”Jos teillä on palvelija kyntötöissä tai paimenessa, niin ettehän te hänen kotiin palatessaan sano: ’Käy pöytään, saat heti ruokaa.’ Ei, te sanotte: ’Laita minulle syötävää, vyötä vaatteesi ja palvele minua sen aikaa kun syön ja juon. Sitten saat sinä syödä ja juoda.’ Ei palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: ’Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.” (Luuk. 17:7-10)

Tekstissä usko vertautuu muinaisen isännän ja palvelijan suhteeseen. Palvelija eli isäntänsä kodissa, koska isäntä oli ostanut hänet omakseen. Hän oli isäntänsä omaisuutta niin kuin se itsekoottava sohva tai tallin aasi. Palvelija eli isäntänsä armoilla, hänen hyvyydestään. Ja kun isäntä käski, palvelija totteli. Hyvä palvelija yritti tehdä parhaansa, että isännän tahto toteutui. Hän luotti isäntäänsä ja antautui kaikessa isännän tahtoon.

Lukijaa ehkä kummastuttaa vertauksen isännän kylmä asenne ahkeraa palvelijaa kohtaan, mutta isännän menettely ei poikennut tavanomaisesta. Palvelija oli isäntänsä omaisuutta eikä tällä ollut määräysvaltaa elämäänsä. Käytännössä vain harvalla isännällä oli varaa pitää useampaa palvelijaa, joten palvelija hoiti käytännössä sekä peltotyöt että ruoanvalmistuksen – niin kuin tässä esimerkissä. Kummatkin työtehtävät kuuluivat päivittäisiin velvollisuuksiin. Tässä isäntä ei siis kieltänyt palvelijalta lepoa tämän tultua pellolta, vaan levon aika oli sen jälkeen, kun hän oli ensin suoriutunut velvoitteistaan isäntää kohtaan.

Palvelija ei odottanut kiitosta velvollisuuksista suoriutumisesta, ja vielä vähemmän hän odotti ruokailevansa isännän pöydässä. Niin ei yksinkertaisesti kuulunut tehdä, koska se olisi ollut sosiaalisesti kyseenalaista ja alentavaa. Isännän ja palveluväen kuului ruokailla erikseen. Isäntäänsä rakastava palvelija päinvastoin olisi kokenut olonsa kiusalliseksi isännän puolesta, jos hän joutuisi ruokailemaan isännän pöydässä.

Mutta mitä Jeesus opettaa vertauksella asemastamme Herran palvelijoina? Äkkiseltään ajattelemme, että hän vain muistuttaa oikeasta asenteesta. Palvelijoina emme ole asemassa, että voisimme esittää Jumalalle vaatimuksia ’työsuorituksistamme’. Pikemmin olemme kiitollisuudenvelassa, että olemme saaneet armon päästä Herramme kaltaisen hyvän ja oikeudenmukaisen isännän palvelijoiksi.

Vaikka Herran palvelija suoriutuisi tehtävistään erinomaisesti, ei hänen tule ajatella Herransa olevan siitä hänelle mitään velkaa. Ei edes kiitosta, ei huomiota eikä etenkään mitään erityistä asemaa toisiin palvelijoihin nähden. On väärin ajatella, että Jumala olisi kiitollisuudenvelassa minulle, jos olen hyvin ja taiten tehnyt osuuteni minulle luotetusta tehtävästä.

Ajatus tuntuu tietty näin sanottuna absurdilta, mutta eiköhän uskonelämään mahdu niitäkin päiviä, kun röyhistämme rintaa tai sitten allapäin muistutamme Jumalaa hyvistä teoistamme, että hän nyt siunaisi meitä erityisellä voitelulla.

Herran palvelija on Herransa omaisuutta ja kuuluu hänelle. Palvelija pysyy palvelijana – tekee hän tehtävänsä kuinka hyvin tahansa. Hänen asemansa Herran ’taloudessa’ ei perustu suorituksiin, vaan hintaan, jonka Herra on hänestä maksanut jo talouteen tullessa. Jeesus on kertakaikkisesti ostanut verellään omansa pois synnin orjuudesta – huonon isännän ’taloudesta’ – uuden hyvän isännän ’talouteen’.

Jeesuksen vastaus yhteen koottuna

Kootaanpa opetus yhteen. Lähtökohta oli opetuslasten pyyntö ”Lisää meille uskoa!”. Sen taustalla oli ajatus, että Jumala antaisi heille enemmän uskoa, niin että he sen turvin voivat toteuttaa Jumalan tahdon. Tällaisen ajattelun ongelma oli kolmiosainen: 1) siinä ihminen asettuu Jumalan paikalle tekemään itse ja 2) Jumalasta tehdään palvelusten kohde ja 3) tekemämme palvelut tekevät meistä kelvolliset hänen silmissään. Hänen siis ’täytyy’ palkita hyvät tekomme tavalla tai toisella.

Jeesus purki tämän ajatuksen ensiksi osoittamalla, että eipä sitä uskoa määrällisesti täällä ihmisillä juuri ole ollut, kun sinapinsiemenen kokoisella uskolla siirreltäisiin silkkiäispuita. Ja niitä ei tosiaan ihan joka päivä näytä siirrellyn.

Sen jälkeen hän käänsi huomion uskon määrästä sen laatuun. Oleellista ei ole uskon määrä vaan kohde. Voit uskoa vaikka kuinka kovasti lyhtypylvääseen, mutta eipä se valon antamista enempää elämääsi vaikuta. Ja valonkin se antaa langeta, uskot tai et. Oleellisinta on kohdistaa usko oikeaan asiaan – elävään Jumalaan.

Ja uskosi elävään Jumalaan ei ole sekään minkään arvoista, ellet todella luota uskosi kohteeseen. Muistat esimerkkini sillasta. Tätä samaa totuutta Jeesus alleviivaa tällä meille vieraalla esimerkillä palvelijasta. Jeesushan päättää tuon esimerkin sanoihin

”Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.”

Ja mitenkö tämä liittyy uskoon? Liittyypä hyvinkin. Ajattele millaista luottamusta Herraan osoittaa, kun tulet päivätyösi päätteeksi isäntäsi eteen ja sanot ”Minä olen arvoton palvelija. Olen tehnyt vain sen, minkä olin velvollinen tekemään.” Eikö näissä sanoissa, jos missä asu syvä usko ja luottamus Herraan? Luotat Jumalaasi niin paljon, että uskallat tulla hänen eteensä täysin ansoitta ja ilman pienintäkään tuliaista, miksi Jumalan pitäisi osoittaa hyvyyttä sinulle.

Tämä Herran palvelijan asenne on täydellinen vastakohta sille asenteelle, mitä opetuslapset tavoittelivat pyynnöllään ”Lisää meille uskoa!”. Ylösnousemususko panee kaiken turvansa Kristuksen sovitustyössä maksamaan hintaan. Se ei etsi arvoa kuuliaisuudesta eikä teoista vaan luottaa Kristukseen.

Jumalan palvelija elää lunastetun elämää Herransa taloudessa palvellen tätä lahjoillaan ja kyvyillään. Silti hän on tietoinen siitä, että hänen asemansa perustuu Kristuksen maksamaan hintaan eikä siihen, mitä hän on tai on tehnyt. Tätä on eläväksi tekevä usko. Se on luja luottamus siihen, että Jumalan hyvyys riittää.

Tänäänkin tämä ”arvoton palvelija” polvistuu Herransa eteen ja itkee ilon kyyneleitä siitä, että Jumalan hyvyys kantaa teoistani huolimatta. Se on osallisuutta Taivaallisen Isän kodista. Se on sitä, kun ”minun elämäni” ei enää ole minun, vaan se kuuluu kokonaan Jumalalle. En tarvitse mitään; hän ja hänessä on kaikki.