Istuinpa pöydässä. Keskustelimme; tai oikeastaan te keskustelitte ja minä kuuntelin. Sitten tulit sinä. Istuit pöytäämme, kysyit, olenko minä ’tämä ihminen’. Vastasin olevani, sillä kyllähän minä sitä nimeä ja historiaa ylläni kannan.

Istuuduit minua vastapäätä, katselit vain. Et ehtinyt montaa sanaa vaihtamaan, kun pöytäseurueelleni tuli jo kiire jatkaa elämän matkaa jossain muualla.

Olivat he siinä pitkän tovin jo viettäneetkin. Ehkä sinun habituksesi ja sammaltava puhe oli heille liikaa. Tai ehkä tulosi oli heille hyvä syy, tehdä se, mitä olivat aikoneet jo pidemmän aikaa. Minäkin olisin tahtonut mennä, mutta jäin kuuntelemaan sinua. Ollakseni rehellinen, en voi sanoa, että jäin istumaan vain uteliaisuuttani. Ehkä velvollisuudentunto ja häveliäisyys olivat kantavimmat voimat tällä kertaa.

Palataan sinuun. Puhuit minulle. Oli vaikea saada selvää, koska sammalsit ja puhuit puseroosi. Meni hetki, että hälyn keskellä virittäydyin ymmärtämään puhettasi. Niin, koko muu seurue siis katosi pöydästä. Heille tuli kiire pois – tai ehkä heillä oli kiire jo ennenkin, mutta nyt saivat hyvän syyn jatkaa matkaan. Tämä kertauksena. Olimme nyt kahden hälyisen tilan keskellä, missä ihmiset tulivat ja menivät.

Siinä istuimme. Asetelma oli sama kuin ennen tuloasi. Minä istuin ja kuuntelin. Sinä puhuit. Vaikutti siltä, että olit ehkä humalassa tai jonkin muun päihdyttävän aineen alaisuudessa. En tiedä, en kysynyt – tämä oli minun tulkintani. Olit epäsiisti, kasvosi ja kätesi olivat likaiset. Taisit vähän tuoksahtaakin. Mutta sinä katsoit silmiin ja siinä me keskustelimme.

Oli tapahtunut monta kummallista asiaa, paljon erilaisia kohtaamisia ja kommelluksia eri puolella Suomea. Niistä sinä kerroit. Kaksi asiaa yhdisti näitä kertomuksia, joita minä jaksoin kuunnella vajaan puoli tuntia. Toki istuin vielä vähän pidempään, mutta en kuunnellut – teeskentelin vain.

Ne kaksi asiaa olivat nämä. 1) Jokaisessa kertomuksessa sinä esiinnyit päähenkilönä, subjektina. 2) Mitä ikävää niissä tapahtuikaan, kertomuksen muut henkilöt olivat aina syyllisiä tai ainakin aiheuttivat ikävät asiat sinulle. Sinä oli syytön, välillä uhri. Minä olin yleisö ja seurasin tarinoita vierestä.

Niin, kerroit samat asiat monta kertaa. Selitit ja selitit, kerroit minulle asioita, uudelleen ja uudelleen. Jos erehdyin sanomaan jotain, kohta kerroit kaiken uudestaan. Kun huomasin kuulleeni kaikki kertomuksesi jo vähintään kahdesti, lopetin kuuntelemasta ja aloin miettimään, miten tästä tahdikkaasti pääsee jatkamaan matkaa. Ja lopulta tiemme erkanivat. Elämä jatkui.

Oletuksia

Kerroin tuon arkisen tarinan omista lähtökohdistani kuuntelijana. Vältin tietoisesti käyttämästä lieventäviä asianhaaroja kerronnassa. En koristellut kertomusta sillä, että rukoilin mielessäni tämän henkilön puolesta tai olisin nähnyt hänessä jotain kaunista, mitä hänessä olikin. Mieluummin kirjoitin vain ”lopetin kuuntelemasta”, koska niin se oli.

Kertomus on täynnä oletuksia, mitkä tein itse tämän kaverin ulkonäön, olemuksen, puheen jne. pohjalta. Oletin esimerkiksi niin, että pöytäseurueeni lähti pöydästä, koska tämä kaveri tuli istumaan siihen. Toki hän mielestäni oli humalassa, aineissa tai jotain. Ja oli hän likainenkin. Mutta en voi tietää, miksi seurue lähti, koska en kysynyt. Ehkä olin tylsistyttänyt heidät ja uusi vieras tuli kuin tilauksesta päästämään heidät vapauteen minusta.

Mutta mitä kertoo minusta se, että ajattelen seurueen lähteneen tämän kaverin vuoksi? Mitä se kertoo siitä, mitä todellisuudessa hänestä ajattelin? Ja mitä se kertoo siitä, kuinka ylensin itseni hänen yläpuolelleen, kun ajattelin seurueen nauttineen minun seurastani, mutta tämän ei?

Luepa kertomus uudelleen ja mieti näitä olettamuksiani. Näe siinä minun raadollisuuteni ja se miten paha ihminen minä olen! Tämä kertomus näet kertoo enemmän minusta kuin tästä kaverista. Se kertoo siitä, miten näin hänet ja mitä ajattelin hänestä.

Tämän seikan eteen minä havahduin vasta hyvän aikaa sen jälkeen, kun tilanne oli ohi. Heräsin unesta. Kun katson häntä nyt uudelleen, näen siinä ihmisen – sellaisen kuin minäkin. Hän on Jumalan rakas. Niin olen minäkin ja ne kaikki muut, jotka ’jättivät’ minut kuuntelemaan loputonta monologia.

Tämmöinen ihminen minä olen. En yhtään sen parempi kuin tämä toinen tai ne muut – en tosin huonompikaan. Silti nukahdan kuvittelemaan aika ajoin, että olisin ’Xmpi’ muita – siis ”parempi, kärsivällisempi, huonompi, vahvempi, heikompi”. Samaa tekoahan minä olen. On siis hyvä välillä herätä unesta.

Roolin vaihto

Kohtaaminen opetti minulle toisen, paljon isomman totuuden. Luepa kertomus kolmannen kerran. Asettaudu nyt tuon kaverin paikalle ja ajattele istuvasi Jumalan edessä. Hän istuu pöydässäsi ja kuuntelee sinua.

Jumala voisi katsoa minua samoin kuin minä katsoin tätä kaveria, jonka nimeäkään en edes muista, vaikka hän sanoi sen. Minun olemuksessani on varmasti paljon sellaisia seikkoja – etenkin synnin tuomaa likaa, joka häiritsee Herraani.

Samoin tapanani on kertoa Jumalalle kerta toisensa jälkeen samoja tarinoita. Ehkä en vain huomaa sitä. Ja minunkin tarinat Jumalalle on aina kirjoitettu samalla käsikirjoituksella. Siinä seikkailen minä ja maailmaa katsotaan aina vain ja ainoastaan minun silmin. Ja on se niinkin, että kovin usein minun tarinoissani Jumalalle, syy on jossain muualla kuin minussa.

Voisin siis kirjoittaa tämän tarinan uusiksi ja se kuvaisi melko hyvin minun ja Jumalani kohtaamista rukoustuokiossa. Mutta jos tämän tarinan kirjoittaa uusiksi Jumalan näkökulmasta, sisältö olisi erilainen, koska hän ei ole niin kärsimätön kuuntelija kuin minä ja hän näkee aina ensin syyn rakastaa.

Nyt minä kuitenkin ymmärrän. Ymmärrän, miltä Jumala sinusta tuntuu, kun minä tulen sinun eteesi. Tuolta minä näytän ja puheenikin ovat sinulle itsestään selviä. Odotat suunvuoroa ja kun sen saat, minä sanon ”mutta kun” ja aloitan taas kaiken uudelleen.

Näin se menee. Mutta onnekseni sinä et katso minua, niin kuin minä katsoin tätä henkilöä. Katsot minua ymmärtäen, jaksat kuunnella herkeämättä jopa kertomukseni sadannen toisinnon. Ja kun katsot minun pinttyneitä kasvojani ja likaisia käsiäni, sinä löydät kaiken lian alta itsellesi rakkaan ihmisen. Kun katson sinua silmiin, Jeesus, sinä katsot takaisin ja minä näen sinun silmistäsi, miten paljon sinä minua rakastat ja minusta välität.

Voin todeta kuin rakas veljeni Paavali aikanaan totesi:

”Mutta hän sanoi minulle: ”Minun armoni riittää sinulle, sillä voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.” Sen tähden kerskaan mieluummin heikkoudestani, jotta Kristuksen voima lepäisi ylläni. ” (2. Kor. 12:8)

Minä lopetan tämän kertomuksen nyt tähän. Olkoon loppu puoliksi avoin ja jääköön tilaa meille jokaiselle kirjoittaa siihen lisää. Sellainen tarina elämäkin on.