Luin loppuviikolla psalmia 16 ja katsahdin mielenkiinnosta tekstiarkistooni, että olenkohan tästä psalmista jotain joskus kirjoittanut. Ja olinhan minä. Olin siitä pätkän siteerannut (Ps. 16:5-11) ja kirjoittanut joitain puolinaisia ajatuksiakin. Se oli tapahtunut vuonna 2000 kesäkuussa.

Jos tämä olisi päiväkirja, mitä olisin pohtinut elämäni olevan 20 vuoden päästä. Ja jos testamentti, niin mikä olisi perintöosani? (Kuva Mariusz Matuszewski Pixabaystä)

Ajatus pelkästään jo noista ajoista hymyilyttää minua. Elämä oli kovin erilaista. Työskentelin it-alalla huippupalkalla, asuimme Tampereella, lapsiakin oli. Lapset olivat pieniä, tosin enpä silloin tiennyt, että jonain päivänä lapsia olisi vielä enemmän. Puhumattakaan siitä, että tulisin isoisäksi, asuisin Kuopiossa, työpaikkani olisi kirkko ja kotoa olisi likimain 250 km työmatka. Ja kun tähän lisää kaiken teknologisen ja yhteiskunnallisen kehityksen, niin ollaan kuin eri planeetalla.

Samaan aikaan silti moni asia on yhä samoin kuin tuolloin. Toki olen ihmisenä muuttunut, mutta ihmisen perusongelmat ovat samat. Tosin suhtaudun niihin maltillisemmin kuin silloin ennen. Silti tunnistan itseni vanhasta tekstistä. On huvittavaa sekin, että samoissa ajatuksissa liikun tänään kuin tuolloin reilut 22 vuotta sitten.

Asiat ovat eri, kuten myös mittasuhteet. Ehkä tänään katson elämää ’vähemmän vakavasti’ kuin silloin, mutta silti kyllä samat huolet ja pohdinnat jaan omalla tavallaan tänäänkin.

Katson elämää ehkä valoisammin ja vähemmän tosissani. Ehkä olen sisäistänyt ne lähiesimieheni sanat, jotka usein kuulin astuessani hänen toimistoonsa tuolloin 22 vuotta sitten. Silloin olisin kaivannut jotain konkreettisempaa, mutta nyt ymmärrän sanojen ’syvyyden’. Hänellä oli näet tapana sanoa:

”Huolia, murheita? No, kyllä se siitä.”

Ja kyllä se on siitä mennytkin. Enpä kirjoita uusiksi paranneltua versiota tuosta 22 vuotta sitten tekemästäni tekstistä, vaikka varmasti sanoittaisin sen toisin. Jaan alkuperäisen tässä teille sellaisenaan, koska minua se onnistui puhuttelemaan, vaikka sormia kihelmöikin korjata sitä jos tätä. Mutta tässä se nyt on. Ensin psalmin teksti ja sitten ajatuksia aikojen takaa…

”’Herra, sinä olet minun perintöosani, sinulta saan ruokani ja juomani, sinun kädessäsi on minun arpani. Ihana maa on tullut osakseni, kaunis perintö on minulle annettu. Minä kiitän Herraa, hän neuvoo minua, yölläkin kuulen sisimmässäni hänen äänensä. Minä pysyn aina lähellä Herraa. Kun hän on oikealla puolellani, minä en horju. Minun sydämeni iloitsee, mieleni riemuitsee, minun ruumiini ei pelkoa tunne. Sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan, et anna palvelijasi joutua kuoleman valtaan. Sinä osoitat minulle elämän tien, sinun lähelläsi on ehtymätön ilo, sinun oikealla puolellasi ikuinen onni.’” (Ps. 16:5-11)

Ajatukset aikojen takaa…

Viime aikoina olen henkilökohtaisesti käynyt voimakasta sisäistä kamppailua kutsumukseni todenperäisyyden ja toisaalta myös siihen liittyvien joidenkin avointen kysymysten kanssa. Tuo kamppailu ei johdu ulkonaisista paineista tai muuttuneesta elämäntilanteesta, pikemminkin päinvastoin.

On paremminkin kyse siitä, mitä elämältäni odotan, ja mikä lopulta on arvokasta ja mikä ei. Haluaisinko ehkä asettua paikalleni ja vaikkapa rakentaa ikioman talon? Entä ostaako uusi auto, jota ei tarvitse remontoida joka käänteessä? Olisiko kenties viisasta unohtaa kutsumukset ja keskittyä vain siihen, mikä on mukavaa? Nukkuisinko maanantaiyöni paremmin, jos en tässä taas kirjoittelisi joutavia internetiin?

Ehkä nuo äskeiset esimerkit riittävät kuvaamaan sinulle sitä prosessia, jonka keskellä olen nyt aikani luovinut. Käydessäni itsekseni tätä perin kummallista dialogia, avautui mieleeni seuraavat sanat, jotka eivät vieläkään ole jättäneet minua rauhaan: ”Minä olen sinun perintöosasi…” ja ”etsi ensin Jumalan valtakuntaa…” Todellakin, kuinka sokea olen ollut. Miten saatoinkaan unohtaa!

Herra on minun perintöosani; viime kädessä häneltä olen kaiken saanut. On hänen suuri ihmeensä, että ylipäätään elän tänä päivänä – ja vielä ikuista elämää! Miksi ihmeessä tyytyisin vähempään? Miksi vaihtaisin osani olla hänen lähellään lämpimässä johonkin kylmään ja katoavaan, jos kerran voin tässä ja tänään nauttia hänen katoamattomasta läheisyydestään?

Yllä lainatun psalmin kirjoittajalla, kuningas Daavidilla, oli varmasti kaikkea, mitä hän ikinä saattoi edes kuvitella, mutta siitä huolimatta tuo kaikki loisto oli hänelle mitätöntä verrattuna hänen perintöosaansa Herrassa. Daavid ei iloinnut valtavasta omaisuudestaan tai vallasta, joka hänellä yksin oli. Daavid iloitsi Herrasta. Itse Jumala oli hänen ilonsa aihe, sillä Jumalan kädestä hän oli saanut kaiken ja yksin häneen Daavid saattoi luottaa kaikessa: ”sinun lähelläsi on ehtymätön ilo, sinun oikealla puolellasi ikuinen onni.”

Ehkäpä sinulla ja minulla ei ole sitä kaikkea yltäkylläisyyttä mitä Daavidilla oli, mutta meille on annettu sama perintöosa Herrassa kuin Daavidille. Herra toki täyttää myös meidän aineelliset tarpeemme; hän ei vain takaa elantoa tai kattoa pään päälle, vaan jotain sellaista, mitä ei rahalla voi ostaa. Nimittäin hän antaa elämän. Hän on antanut sinulle jo tämän elämän, mutta myös kiinnityksen iankaikkiseen elämään hänen luonaan. Iankaikkinen elämä on perintösi Herrassa. Ja koska se on perintö, et sinä voi sitä ansaita, vaan se on sinulle annettu. Tuo perintö ei vain odota sinua ikuisuudessa, vaan se on jo olemassa, ja on annettu sinulle elettäväksi tänään.

Ikuisuus on tullut sinun osaksi jo tänään. Daavidin tavoin saamme nauttia Herramme perinnöstä jo tässä ajassa. Meidän Isämme huolehtii omiensa tarpeista. Hän näyttää tien, joka johtaa rikkaaseen elämään hänen yhteydessään; hän kulkee omiensa kanssa tuota tietä ylläpitäen ja suojellen heitä heidän matkallaan.

Hän ei hylkää omiaan, vaan antaa heille rauhan, jossa ei ole pelkoa. Hänen omansa saavat kylpeä Jeesuksen valtavassa rakkaudessa ja kokea hänen hyvyyttään elämänsä jokaisena päivänä. Herramme ei hylkää omiaan pimeyteen, vaan tuo heidät valoon.

Rukoukseni kuuluukin:

Jeesus, anna minulle anteeksi epäilyni. Herra, opeta minua luottamaan sinuun, katsomaan sinuun, pysymään lähelläsi, etten suotta horju ja pelkää. Jeesus, anna minun katsella sinun kauniita kasvojasi – ja jos taas käännän katseeni takaisin itseeni ja alan taas pelkäämään, niin kutsu minua nimeltä, jotta jälleen näen sinun kasvosi, Jeesus. Jeesus, sinä olet minun perintöosani.

Ajateltavaa

Missä on perintöosani?
Osaanko antaa perintöosalleni arvon, joka sille kuuluu?
Miksi taas kerran löydän itseni pohtimasta elämäni arvojärjestystä?