On syksy. Parhaimmillaan syksy on mitä kaunein vuodenaika. Miksi miettiä niitä harmaita ja sateisia päiviä, lyhenevää valoisaa aikaa tai koleita ja kosteita metsäpolkuja? Onhan syksy myös ruskan väriloistoa, pikkupakkasta, aurinkoisia aamuja, jäisten lehtien rapinaa askelissa, kauniita auringonlaskuja, myrskyistä ja sumusta puhumattakaan! Ne ovat syksyä parhaimmillaan. Kyllä, pidän myrskypäivistä ja sumusta. Vähenevä valo ei haittaa sekään minua joka viihdyn varjoissa.
Sumuinen auringonnousu tässä talvemmalla. (Kuva Jori Brander)
Olet ehkä kanssani eri mieltä siitä, mikä syksyssä on kaunista ja mikä ei. Kauneus on katsojan silmissä, kuten sanotaan. Minulle syysilloissa ja -aamuissa kepeä usva tai paksu sumu ovat mieltä kutkuttavia elementtejä. Miten salaperäinen onkaan auringonnousu, kun sankka sumu peittää sen taakseen ja näet vain pilkahduksia siitä.
Sumussa
Juoksu- tai kävelylenkki aamuun heräävässä metsässä sen kapeilla poluilla paksussa ’hernerokkasumussa’ on varsinainen kokemus. Tunnet tienoot, mutta sumun peitossa kaikki on kuin luotu uudeksi. Tuttu peittyy sumuun ja paljastuu vähän kerrassaan eteesi. Minkä ennen näit kaukaa, viipyilee ja antaa odottaa itseään enennen kuin se tavoittaa näkökentän.
Kun aikansa liikkuu sumussa, huomaa aistien heräävän. Koska et näe, alat kuulla, haistaa ja tuntea. Kostean metsän tuoksu ei ole voimakkaampi kuin kirkkaana päivänä, nyt vain huomaat sen selvemmin, koska et näe. Sama koskee kuulohavaintoja. Sumuinen metsä on täynnä ääniä: rapsahduksia, lintujen ääniä, jne. Ja kuinka herkkä tuntoaistikin on. Pienikin kosketus tai tuulen vire saa nyt täyden huomion.
Kun yksi aisti suljetaan, muut aistit pyrkivät kompensoimaan menetyksen. Tosin sanoen yhden aistin sulkeminen avaa toiset aistit kukoistamaan. Ja sama periaate koskee uskoa.
Elämää poudassa ja sumussa
On päiviä, kun elämä on selkeä kuin poutataivas. Tiedän varsin hyvin, miten asiat menee tai miten niiden pitää mennä. Asiat ovat yksioikoisia ja suunta on selkeä. Ne ovat päiviä, kun minä tiedän. Jos tuollaisena päivänä minulta kysyttäisiin, mitä on usko, tietäisin varmasti senkin. Siteeraisin rinta rottingilla heprealaiskirjeen kiteytystä:
”Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, varmuus siitä, mikä ei näy.” (Hepr. 11:1)
On helppo luottaa ja olla varma näkymättömästä, kun samaan aikaan mielestään näkee kaiken tarvittavan. Tällöin toivo on sekin jotain sellaista, mikä tiedetään varsin tarkkaan.
Tuli ilta ja tuli aamu – uusi päivä. Herään sumussa. On tapahtunut jotain odottamatonta. Tai ehkä ei. Ei vain ole tapahtunut sitä, mitä odotin tapahtuvaksi. Elämäni on sumuinen. En enää näe selkeästi horisonttiin. On vaikea tavoittaa edes valoa kaikelta siltä harmaalta mikä ympäröi minut.
Kysyt minulta uudelleen, mitä on usko. Hämilläni vastaan kysymykseen kerran opitun fraasin ja ajattelen omiani:
”Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, varmuus siitä, mikä ei näy.” (Hepr. 11:1)
Päässäni soi vain sanat ”mikä ei näy”, koska ei todellakaan näy. Elämän sumussa huomaan samoin aistieni vahvistuvan. En näe enkä ymmärrä, joten nyt uskon ja luotan. Kirkkaan päivän huumassa on helppo unohtaa usko ja luottaa näkemiseen. Sumussa sinulla on vain usko ja luotat yksin Jumalaan.
Toki voi olla niin, ettei uskokaan tunnu kantavan ja lamaannun paikalleni. Vaikka näin kävisi, minulla on silti edelleen usko ja se kantaa, vaikka minusta ei tuntuisikaan siltä.
Ja tästä oppineena…
Niin, mitä sanoisin tästä oppineena. Jos tahdon uskon lisääntyvän elämääni ohjaavana ’aistina’, toivon matkalle paljon sumuisia päiviä. Silloin kuulen ja tunnen paremmin – jopa Jumalan äänen ja hänen kosketuksensa. Kirkkaana päivänä olen vain niin täynnä itseäni ja horisontin näkymiä, etten kuulisi kuitenkaan.
Vaan toki tarvitsen niitä poutapäiviä, jotta välissä saan nähdä, minne olenkaan johdattunut sumuisten päivien taipaleilla. Voin iloita ja kiittää Jumalaani siitä, että hän on tuonut minut jonnekin, minne en ikipäivinä olisi itse ymmärtänyt matkata. Silti sumussa matkaan kuuliaisemmin häneen luottaen ja uskooni nojaten.
Toivon siis meille jokaiselle sopivasti sumuisia ja poutaisia päiviä, jotta voimme yhdessä todeta, että
”Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, varmuus siitä, mikä ei näy.” (Hepr. 11:1)