Nykypäivän yhteiskunnassa löytyy joka alalle omat konsultit, asiantuntijat ja neuvonantajat. Jos katsot TV:n uutislähetystä, jossa puhutaan vaikkapa uudesta lakiehdotuksesta, huomaat sen yhteydessä usein mainittavan asiaa tutkineen asiantuntijatyöryhmän, erityisavustajan tai kyseisen alan neuvonantajan. Nämä nykypäivän viisaat antavat asiantuntevia lausuntoja oman alansa ilmiöistä ja kehityksestä.

Tällaiset ministeriöiden käyttämät neuvonantajat eivät suinkaan ole mikään uusi keksintö, vaan hallitsijat ovat kautta aikojen koonneet ympärilleen viisaita neuvonantajia helpottamaan päätöksentekoaan. Muistanet Jumalan johdattaneen Joosefin tällaiseksi faraon erityisneuvonantajaksi Egyptissä (1. Moos. 45:8). Faraon hovissa palveli myös suuri joukko muita neuvonantajia, kuten noitia ja eri alojen oppineita (2. Moos. 7:11).

Sama käytäntö oli vallalla yhä noin tuhannen vuoden kuluttua Juudan pakkosiirtolaisuuden aikaan Babylonian hovissa, missä esimerkiksi Daniel palveli vieraan kuninkaan neuvonantajana (Dan. 1:3-6). Eli periaate oli, että farao tai keisari kutsui eri alojen neuvonantajia luokseen, kun hänen ratkaistavakseen tuli ongelma, jonka ymmärtämiseksi ei pelkästään hänen oma tietämyksensä riittänyt.

Neuvonantajien ja viisaiden käyttäminen ei rajoittunut vain mainittuihin miehittäjävaltoihin, vaan yhtä lailla myös Israelin hovista löytyi kuninkaalliset neuvonantajat. Päinvastoin kuin muinaisessa Egyptissä tai Babyloniassa Israelin kuningas ei ollut kansalleen jumalaa tai edes jumalan sijainen maanpäällä, vaan hän oli Herran nimittämä Jumalan palvelija, jonka tehtävä oli edustaa kansaansa ja johtaa sitä Jumalalle alamaisena ja uskollisena palvelijana (5. Moos. 17:14-20). Israel oli siis kuningaskuntanakin edelleen teokratia eli valtiomuoto, jossa valta kuuluu periaatteessa Jumalalle.

Israelin hovissa kuninkaan apuna toimi tiettävästi ainakin kolmen eri säädyn edustajia, joista kullakin oli oma vastuualueensa neuvonantajina. Seuraavasta jakeesta löydät Jeremian ajan hovin neuvonantajien kokoonpanon:

”Ihmiset sanovat: ”Tulkaa! Tehdään suunnitelma Jeremiaa vastaan! Eihän meiltä puutu pappien opetuksia, viisaiden neuvoja eikä profeettojen sanoja. Annetaan hänelle sana sanasta eikä välitetä siitä, mitä hän puhuu!”” (Jer. 18:18)

Jeremian tekstissä on mainittu nämä kaikki kolme virkaa yhdessä: ”pappien opetuksia, viisaiden neuvoja eikä profeettojen sanoja”. Papit, viisaat ja profeetat eivät tietenkään palvelleet pelkästään hovissa, mutta joka tapauksessa heillä oli yhteiskunnallisesti merkityksellinen asema kuninkaan neuvonantajina.

Jeremian kirjan jakeen sitaatti kertoo samalla hieman virkojen sisällöstä ja erosta toisiinsa nähden. Pappien tehtävä oli paitsi ylläpitää temppelijumalanpalvelusta, myös opettaa. He tekivät Jumalan tahdon tiettäväksi hänen lakinsa ja säädöksien kautta. Heidän vastuullaan oli siis kuninkaan neuvominen siten, että tämä teki päätöksiä, jotka olivat sopusoinnussa Mooseksen lain kanssa.

Samoin kuin pappien myös profeettojen tehtävä oli opastaa kuningasta ja kansaa elämään Jumalan tahdon mukaisesti. Profeettojen tehtävä ei kuitenkaan ollut opettaa Jumalan tuntemusta lain neuvojen kautta, vaan suoraan Herralta saamansa jumalallisen ilmoituksen perusteella. Profeetat ohjasivat kuninkaita tekemään Jumalan tahdonmukaisia päätöksiä ennustusten ja nuhteen sanojen välityksellä.

Kolmas neuvonantajien ryhmä on tavalliselle raamatunlukijalle varmasti aavistuksen vieraampi kuin edellä mainitut. Kolmannen viran haltijoita kutsuttiin viisaiksi miehiksi. Heidän viisautensa pappeihin ja profeettoihin nähden siinä mielessä erilaista, että heidän tehtävänsä oli neuvoa ihmisiä elämään oikein sen tietämyksen valossa, mitä he olivat elämän lainalaisuuksista oppineet. Vaikka heidän virkansa vaikuttaa ensisilmäykseltä ’maallisemmalta’, oli heidänkin viisautensa tarkoitus ohjata ihmisiä elämään Jumalan tahdon mukaisella tiellä.

Täten kaikki kolme erillistä virkaa palvelivat yhtä ja samaa tarkoitusta: ohjata kuningasta (ja kansaa) elämään Jumalan tahdon mukaisesti. Näin neuvonantajien siis kuului tehdä, mutta kuten Israelin historiasta huomaamme, he onnistuivat tehtävässään sangen vaihtelevalla menestyksellä. Oli huonoja pappeja, vääriä profeettoja ja salakavalia viisaita.

Katsotaan vielä aavistuksen tarkemmin kutakin näistä kolmesta virasta, josko sitä kautta oppisimme jotain myös Jumalan eri tavoista johtaa kansaansa näiden eri alojen ’paimenien’ kautta.

Papit

Jos ajatellaan muinaista papistoa yleensä (eri kansoilla), tyypillisesti papistolle yhteisiä piirteitä olivat papinviran perinnöllisyys ja toiminta jumalanpalvelusaskareiden ohella kirjureina ja opettajina.

Temppelipalveluksessa nähdään kaksi erillistä ryhmää: papit ja leeviläiset, joiden keskinäinen työnjako ei ole yksiselitteisesti kuvattavissa. Leeviläiset olivat joka tapauksessa määrältään suurempi ryhmä, kun taas pappissuvut lienevät olleet niitä leeviläissukuja, joille kuului papiston pyhimpien tehtävien suorittaminen.

Pappissukuja oli parikymmentä (Neh. 10:2-8; 1. Aik. 24: 1-19). Ne palvelivat temppelissä vuoroviikoin, kukin suku tai ryhmä viikon kerrallaan. Papin tärkeimmät tehtävät olivat lain opettaminen ja uhraaminen (5. Moos. 33:10), sekä sairauksien tutkiminen kultillisen puhtauden kannalta ja puhdistusmenojen toimittaminen (3. Moos. 13-16).

Papit olivat palatsin kirjurien ohella kirjallisen kulttuurin tärkeimpiä vaalijoita. Heidän piirissään säilytettiin suullisia ja kirjallisia traditioita sekä pidettiin huolta perittyjen uskonnollisten tietojen ja jumalanpalveluskäytäntöjen säilymisestä.

Profeetat

Profeetta tarkoittaa kreikan kielessä ”(jumalan) tulkki, (jumalan) nimissä puhuja”. Heprean sanan alkuperäinen merkitys on epäselvä, mutta se lienee tarkoittanut joko ”kutsuttua” (Jumalan kutsumaa) tai ”kutsujaa” (Jumalan tahdon julistajaa).

Profeettoja ei tule sekoittaa enteistä ennustajiin, joita oli kaikkialla Lähi-idässä. Oli henkilöitä, jotka väittivät olevansa yhteydessä jumaliin ja voivansa saada selville näiden tahdon sekä ilmaista sen ihmisille. Eräät tarkkailivat lintujen lentoa, eräät uhrieläinten maksaa, eräät tähtiä. Vanhastaan Jumalan profeettojakin kutsuttiin ’näkijöiksi’, kuten Samuelin kirja sanoo: ”Sillä sitä, jota nyt sanotaan profeetaksi, kutsuttiin muinoin näkijäksi.” (1. Sam. 9:9) Tästä huolimatta Herran profeetoilla ei ollut mitään tekemistä enteistä ennustajien kanssa.

Profeetat eivät julistaneet siksi, että ihmiset tarvitsivat profeettojen henkilökohtaisia neuvoja, vaan siksi, että he julistivat Jumalan toimeksiannosta: heidän oli pakko sanoa, mitä Jumala oli käskenyt (Aam. 3:8; Jer. 1:7, 6:11, 20:8). Joskus profeetta puhui koko kansalle, kun taas toisinaan hän puhutteli kuningasta.

Herra puhui profeetoille näkyjen ja unien kautta (4. Moos. 12: 6-8). Tavallisimmin Raamatussa todetaan yksinkertaisesti, että profeetalle ”tuli Herran sana”. ”Sana” oli se ilmoitus, joka Jumalalta saatiin profeetan kautta. Eli profeetta ilmaisi suoraa Jumalan ilmoitusta, kun taas pappi välitti ”opetusta” ja viisas ”neuvoja”. Profeetta puhui siis sanoja, jotka tulevat hänen ulkopuoleltaan – suoraan Jumalan Hengen vaikutuksena.

Profeetat välittivät saamansa sanan yleensä suullisesti. Profeetta oli vain viestin viejä, jonka tehtävänä oli välittää sanoma mahdollisimman alkuperäisessä muodossa. Toinen julistustapa oli välittää sanomaa vertauskuvallisin teoin. Vertauskuvallisilla teoilla ei pyritty vaikuttamaan Jumalaan, vaan ihmisiin, mikä näkyy siitä, että niihin liittyi aina suullisesti julistettu Herran sana. Vertauskuvalliset teot eivät siis olleet magiaa, vaan niiden tarkoitus oli herättää uteliaisuutta, pysäyttää kovakorvaisen kuulijan (Jer. 28; Hes. 4:1-17).

Vanhan testamentin kirjaprofeettojen julistuksen perustui Herran ja Israelin väliseen liittosuhteeseen. Profeetat muistuttavat siitä, että liitto on molemmin puolin vapaaehtoinen. Liitto velvoitti Israelin palvelemaan Herraa ja uhraamaan hänelle, mutta profeetat korostivat, että ulkonainen jumalanpalvelus on arvotonta, ellei jokapäiväinen elämä ole Herran tahdon mukaista.

Viisaat

Kuten edellä jo lyhyesti todettiin, Israelin kansaan kuului erityisiä ”viisaita” aivan erityisenä säätynä profeettojen ja pappien rinnalla. Ikävä kyllä emme juurikaan tunne heidän toimintatapojaan emmekä tunne kovin tarkkaan heidän yhteiskunnallista rooliaan muutoin kuin kuninkaiden neuvonantajina.

Viisaita kuitenkin arvostettiin Israelin yhteiskunnassa suuresti ja heidän ohjeitaan pidettiin suuressa arvossa (Sananl. 1:5-6;Sananl. 15:12).

Israelin viisaiden opetus ei käytännöllisyydestään huolimatta ollut vain sekulaaria elämänkokemuksen opettamaa viisautta, vaan myös tämä viisaus (niin kuin kaikki todellinen viisaus) perustui jumalanpelkoon ja hänen kunnioittamiseensa (Sananl. 9:10).

Vaikka emme tunnekaan viisaiden elämää ja toimintaa juurikaan, se ei tarkoita sitä, että heidän viisautensa olisi meille tuntematonta. Nimittäin Raamatun viisauskirjallisuus edustaa heidän viisautensa hedelmää. Viisauskirjallisuutta on ripaus siellä tällä ympäri raamatunkirjoja, mutta varsinaiseksi viisauskirjallisuudeksi luokitellaan yleensä Job, Sananlaskut, Saarnaajan kirja sekä joitain kymmeniä psalmeja.

Viisauskirjallisuus jakautuu kahteen melko selvästi erottuvaan päätyyppiin: opastavaan ja pohtivaan. Edellinen keskittyy jakamaan käytännöllisiä elämänohjeita, jälkimmäinen tarkastelee elämän tarkoitusta ja lainalaisuuksia. Kummassakaan lajissa ajattelutapa ei ole käsitteellinen, vaan päämäärä on kokemusten soveltaminen käytäntöön. Opastava viisaus perustuu sukupolvien aikana saatuun kokemukseen ja tiivistää tulokset lyhyiksi iskeviksi ohjeiksi. Pohtivassa viisauskirjallisuudessa pohjana taas on yksityisen havainnoitsijan kokemus. Tästä syystä edellinen on konservatiivista, säilyttävää, jälkimmäinen uskaltautuu joskus särkemään vanhat kaavat.

Valtaosaa Vanhan testamentin viisauskirjallisuudesta on sanottu ”maalliseksi”, koska Jumalan nimi mainitaan harvoin. Vaikka profeettojen julistukseen kuuluva viittaus Jumalan pelastustekoihin puuttuu, olisi väärin väittää, että viisauskirjallisuus olisi uskonnolle vierasta. Elämänohjeet liittyivät aina tavalla tai toisella uskontoon ja Jumalan tahdon mukaisen elämän ihanteeseen. Merkittävä osa viisauskirjallisuudesta on ”maallista” siinä mielessä, että sen uskonnollinen pohja ei ole suoraan luettavissa tekstistä. Tosin tällöinkin ”maallisuus” johtuu pikemminkin lukijan ”maallisesta” elämänkatsomuksesta.

Yhteen ja meidän aikaamme

Olemme nyt kurkistaneet pikapikaa muinaisen Israelin kolmeen erilaiseen neuvonantajan virkaan tai säätyyn: pappeihin, profeettoihin ja viisaisiin. Kuten edellä huomattiin, jokaisella viralla oli omanlaisensa erilainen tehtävä. Oli ”pappien opetuksia, viisaiden neuvoja ja profeettojen sanoja”. Papin tehtävät poikkesivat profeetan tai viisaan tehtävistä. Vastaavasti papin, profeetan ja viisaan julistuksen ja opetuksen muoto ja esitystapa poikkesi suuresti toisistaan.

Mutta vaikka tehtävät ja sanoman sisältö poikkesi neuvonantajien kesken toisistaan, oli heillä kaikilla yksi ja yhteinen tarkoitus. Heidän virkansa tarkoitus oli johdattaa kuulijat tuntemaan Jumalan tahdon. Tarkoitus oli sama, vaikka he kaikki saavuttivat sen eri tavoin: pappi jumalanpalveluksen ja lainopetuksen kautta, profeetta eri tavoin julistamansa sanan kautta ja vielä viisas tarkoin mietittyjen ja hiottujen ilmaisujen kautta. Kaikki kolme virkaa oli annettu kuninkaalle ja kansalle, jotta kukin niistä omalla tavallaan johdattaisi kuulijat syvempään Jumalan tuntemukseen.

Virkojen erilaisuus palveli samaa päämäärää. Todennäköisesti profeetan sanoma saavutti paremmin toisenlaiset ihmiset kuin vaikkapa aikansa viisas saavutti. Neuvonantajien moninaisuus siis palveli koko Jumalan kansan parasta.

Samalla neuvonantajien virkojen erilaisuus muistuttaa meitä kuulijoita vastuustamme. Kuninkaan hovissa oli tilaa kaikille kolmelle viralle. Jos kuningas mieli elää Jumalan tahdossa kaikilla elämänalueille, hänen oli tarpeen ottaa vaari niin pappien, profeettojen kuin viisaidenkin sanoista. Jo yhden laiminlyöminen horjutti tasapainoa.

Vastaavalla tavalla meidän nykypäivän kristittyjen tulee edelleen ottaa vaari Jumalan palvelijoiden opetuksen koko kirjosta. Jumala on edelleen antanut seurakunnan keskuuteen ”papit, profeetat ja viisaat”, jotka kaikki omalla tavallaan ohjaavat meitä elämään Jumalan tahdon mukaisesti. Meidän tulisi edelleen kunnioittaa Jumalan ikuista ja viisasta sanaa (pastorit, raamatunopettajat), elää käytännön elämässä soveltaen Jumalan sanan ohjeita oikein (etiikan opettajat, eri alojen uskovat asiantuntijat) ja vieläpä kuulla, mitä Herralla on erityisesti sanottavaa meidän ajallemme (profeetat).

Uskon, että tasapaino pelkästään jo näiden kolmen erilaisen, mutta samaan päämäärään tähtäävän, ’viran’ kuulemisessa tuo aivan uuden siunauksen elämäämme. Tällöin meistä ei kasva profetialle ’kovakorvaisia’ Raamatun tuntijoita, käytännön kristillisyydestä vierautuneita teoreetikkoja tai pelkkiin profeettojen ilmoituksiin nojaavia juurettomia kristittyjä. Me jokainen tarvitsemme niin ”pappien, profeettojen kuin viisaidenkin” opastusta tiellämme tasapainoiseen jumalasuhteeseen. Eläkäämme Jumalalle, eläkäämme hänen tahdossaan!

Pohdittavaa

Keitä olivat papit, profeetat ja viisaat?
Mikä heitä kaikkia yhdisti?
Kuulenko minä kaikkia heitä tasapuolisesti?